Teatteri-oodee

On nimittäin semmoiset silmäpussit, että pitää päätä kääntää, jos meinaa suoraan nähdä. Vaan onpa ollut lystiäkin. Jaa miksi vai? No Teatterikesässä tietysti. Vaan voin sanoa ihan omasta kokemuksesta, että on huomattavan paljon vaikeampaa olla töissä median edustajana teatterifestareilla silloin, kun on kokopäiväduunia sen lisäksi, kuin silloin kun on opiskelijana tai työttömänä. Ensin kun vetäisee normaalin työpäivän pääkustannuspaikassa ja sitten vielä huitaisee katsoen kolme esitystä, niin saattaa hyvinkin olla illansuussa pikkuisen tööt-olo (nukahdin viikon aikana teatterissa kolmesti, enkä kertaakaan siksi, että esitys olisi ollut huono tai tylsä). En melkein ollenkaan jaksanut edes baariin tapaamaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavataan vain Teatterikesässä. No pari kertaa kyllä, ihan vähän aikaa kerrallaan.
Mutta olipa hyviä esityksiäkin*. Paras tietysti Alvis Hermanis ja Riian Uusi Teatteri. Aika huikeaa, että kolmen tunnin sanattomassa esityksessä tulee sanottua silti kaikki tarvittava. Olin tämän esityksen jälkeen niin tärinöissä, että oli pakko napata jallupaukku, että pystyi kirjoittamaan aiheesta lehteen. Joku sanoi esityksen jälkeen vieressäni, että "tästä en toivu ikinä" ja kallistun pikkuhiljaa samaan päätelmään itsekin.
Kuumat virolaiset kundit oli mahtava esitys, jossa - kuten Hermaniksellakin- hauska ja vakava ja koskettava olivat hyvässä tasapainossa.
Oli siellä heikkoakin esitystä. Sekä yhteispohjoismainen Subfrau että islantilainen Sokkabandid luottivat kabaree-muotoon, joka ei vaan iske minulle. Subfraulla oli jonkinnäköinen feministiaate taustalla, mutta sukupuolen problematisointia voisi tehdä vähän kekseliäämminkin. Se, että naiset ovat karvaisia ja hikisiä ja käyttävät miehisiä iskurepliikkejä, ei oikein kuitenkaan riitä.
Islantilaisten nykyajan kuuluisuushakuisuutta kritisoinut juttu taas meni kyllä riittävän pitkälle, mutta kaiken sen rään ja oksennuksen takana oli mielestäni hukassa joku punainen lanka, joka olisi tehnyt esityksestä hyvän kaikessa ällöttävyydessään. Nyt sen jälkeen vaan enemmänkin harmitti.
Ranskalaisen Vivarium Studion L'Effet du Serge oli mielestäni tosi viehättävä esitys yksinäisestä ihmisestä, joka tekee kavereilleen kökköjä esityksiä. Jännää oli, miten eri tavalla esimerkiksi Hesarin Kirsikka Moring näki esityksen: siinä missä itse näin suloista ja haparoivaa lähestymistä toisiin ihmisiin, Moring näki helvetinkonetta yksinään rakentelevan nörtin. Hyvän esityksen merkki minusta tällainen.
Ihanaa oli myös nähdä uudestaan Jyrki Karttusen My Imaginary Friend is with Me, jonka katsoin marraskuussa ensi-illassa. Jonkin verran muuttunut juttu se oli, mutta yhtä kaikki ihastuttava.
Tämänvuotisesta Teatterikesästä toipumiseen ei ehkä riitä ihan yksi ilta. Ja muutamasta esityksestä en edes halua toipua.

* ja jo edellisenä vuonna alkaneen perinteen mukaan, en jaksa joka ikistä esitystä linkittää, tuolta ne löytyvät festivaalin pääohjelmistosta

Hämärän rajamailla kohtaa mielenkiintoisia tuttavuuksia.

/.../ parin viikon työpläjäys tanssifestareilla. /.../ Vaan en valita: vaikka olikin raskasta, tuli nähtyä tosi paljon tanssia. Nyky-sellaista. /.../

En suinkaan kaikesta näkemästäni pitänyt, päinvastoin, taisi listalla olla loppuviimeksi vähemmän niitä, joista pidin. Pitäminen toisaalta on niin kauhean subjektiivista. Teatterikriitikkona yritän sitä välttää, mutta tanssinkatsojana en voi, kun en vielä osaa kielestä kuin alkeet. Koskettavimmat jutut koskettivat kyllä ihan jollain muulla kuin teknisen laadun tasolla.

Tämä kosketti (edit. Linkki poistettu, kyseessä Zodiakin Tänään. Täällä. Me. Paikka auringossa). En osaa tätä edes esityksenä pitää, koska kokemus oli niin henkilökohtainen. Annoin itsestäni tuntemattomalle ihmiselle ja hän antoi itsestään takaisin. Näki tekstistäni tai sen rivien välistä asioita, joita en ollut sinne laittanut, mutta jotka olivat oikeita. Toi ne sitten oman ruumiinsa kautta näkyviin. Kuin olisin avannut päiväkirjan ja katsellut sen lukemista.

Tämä kosketti myös (vaikka ei ollutkaan festareiden ohjelmistossa, vaan pari päivää myöhemmin). Jyrki Karttusen estetiikka on niin helposti lähestyttävää, ajatuksia herättävää ja kaunista, että itkin puolet esityksestä, puolet nauroin, vuoronperään molempia, välillä yhtäaikaa. Karttunen kuljettaa esitystä näennäisen kaaoksen kautta, ja onnistuu solmimaan siihen niin täydellisen dramaturgian, että ei voi kuin ihailla. Lisäksi Karttusen teosten taiteilu sentimentaalisuuden terällä menemättä imeläksi on tosi taitavaa. Ihmisen asialla.

Näin muuten eilen uudestaan myös tämän (edit. Linkki poistettu, kyseessä TTT:n Seitsemän veljestä). Harvoin tulee mentyä uudestaan, jos on kerran nähnyt, vaikka kannattaisi. Näen liian monet esitykset ensi-illassaan, mikä ei ole paras mahdollinen aika. Veljekset olivat rentoutuneet kolmessa kuukaudessa, silti intensiteetti ei kärsinyt yhtään. Ensi-iltaan verrattuna nyt puuttui turha ylilataus, jännittämisestä johtuva (ehkä? mikä minä olen kenenkään jännitystä tai jännittämättömyyttä analysoimaan) puskeminen, kuitenkaan esitys ei ollut väsynyt tai löysä. Hieno teos.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Hyviä ja huonoja kokemuksia katsomossa

En ole viime aikoina kauheasti jaksanut kirjoitella tänne näkemistäni esityksistä, lähinnä siksi, että suurimmasta osasta olen tehnyt kritiikit eri lehtiin. Kahteen kertaan saman jutun analysointi on tuntunut turhalta. /.../

Muutama esitys ansaitsee kuitenkin jonkinlaisen maininnan täälläkin. Hyvyyttään tai huonouttaan, sillä molempia on tullut vastaan. Yksi kauheimpia kokemuksia tuli heti tammikuun alussa. TTT:n ja TT:n yhteisproduktio Lukkosulaa ja lumpeenkukkia oli jo asetelmaltaan niin törkeän laskelmoitu, että en kovin suurin odotuksin sitä mennyt katsomaan. Hittikirjailija ja hittinäyttelijät eivät tosiaan yksinään riitä tekemään hyvää näytelmää. Esitys oli sekä tekstiltään että toteutukseltaan jotain ahdistavaa seuranäyttämötoimintaa, joka seuranäyttämöllä olisi ollut sympaattista, mutta Suomen suurimpiin kuuluvan taidelaitoksen näyttämöllä hirveää.

Seitsemän veljestä nyt oli omanlaisensa tapaus, Tampereen vastaus Tuntemattomalle, ehkä? Mikko Roiha on mielestäni siitä hieno ohjaaja, että hän tekee rohkeasti omannäköistään teatteria, välittämättä siitä, pidetäänkö siitä vai ei. Tämänkin yhteydessä olen törmännyt mielipiteisiin sekä puolesta tai vastaan ja nimenomaan aika äärimmäisinä molempiin. Itse pidin näytelmästä paljon, vaikkakaan kaikki ratkaisut eivät minua miellyttäneet. Jälkikäteen ajatellen esimerkiksi punkhenkiset musiikkipläjäykset tuntuivat liiallisilta, kerran nähtyä teho alkoi mennä. Samoin en erityisemmin välittänyt Rajamäen rykmentin muuntamisesta nykypäivän maahanmuuttajiksi. Sen sijaan pidin erittäin paljon siitä, että veljesten sopeutumattomuus ja väkivalta oli viety niin äärimmilleen. Uskottava ja tehokas väkivalta näyttämöllä on vaikea tavoittaa, tässä se toimi. Roihan anteeksipyytelemätön asenne on mainio. Ja Aku Hirviniemi on näyttelijä, jonka uran etenemistä seuraan isolla mielenkiinnolla.

Kohti kylmempää, jota odotin kieli pitkällä oli sekä vähän pettymys, että ei ollut. En esimerkiksi ole kriitikkourani aikana saanut kertaakaan sellaista täysin kontrolloimatonta hysteeristä naurukohtausta, kuin tässä sain, kun Vili-koiralta lähti mopo käsistä. Kyyneleet valuivat ja piti oikein hartiavoimin kokoilla itseä. Tietyt hahmot, kuten Mari Turusen esittämä isoäiti, jonka tehtävä oli hoidella uuden retkikunnan perustaman yhteiskunnan seksuaaliset tarpeet, olivat herkullisia. Mutta joku tässä esityksessä mätti. Oliko se sitten se, että kyseessä oli trilogian kakkososa, se "matkantekkoo"-vaihe, jossa ei tapahdu mitään erityisen merkittävää, vaan jonka tehtävä on olla tärkeiden alun ja lopun välissä? Tämäkin oli selvästi sellainen esitys, josta voidaan olla vain puolesta tai vastaan. Omaa katsomiskokemustani ryyditti takanani istuneen miehen kommentiraita, joka huipentui kovaäänisiin buuauksiiin, kun kiitoksissa työryhmää hurmioituneiden huutojen ja tömistysten saattelemana kutsuttiin noin seitsemättä kertaa kumartamaan. Tietyllä tavalla se oli hienoa, vaikka suomalaiseen teatterikulttuuriin ei sen kaltainen yleensä kuulukaan. Mutta hän ainakin oli selvästi jotain mieltä, uhosi väliajalla, että lähden kyllä kesken pois, jos ei meno muutu. Ei lähtenyt, mutta buuasi kuitenkin. Hyvä niin.

Teatteri Telakan Ahti Karjalainen -elämä ja teot oli miellyttävää vaihtelua isojen talojen isojen koneistojen teatterille. Liian harvoin tulee mentyä Telakalle ja se harmittaa. Juha Hurmeella on hieno taito ottaa näytelmiinsä aika pieni siivu maailmaa, mutta käsitellä sitä sitten kunnolla. Tässä näytelmässä minua viehätti se, että ottaessaan kohteeksi Ahti Karjalaisen, joka on tavallaan jo muuttunut fiktiiviseksi henkilöksi ja muuntaessaan hänet yksityiseksi kokemukseksi, tämän koukeron kautta Karjalaisen kohtalo muuttuu jälleen sellaiseksi yhteiseksi asiaksi, josta jokainen voi tunnistaa jotain hyvin henkilökohtaista. Hauska kierre, tavallaan. Telakan esityksessä oli myös paljon hienoa näyttelijän työtä. Antti Laukkarinen, joka oli minulle ihan uusi tuttavuus, teki Karjalaisen sekä fyysisen virtuositeetin että suuren herkkyyden kautta. Piia Soikkelin Kukka taas oli riipaiseva esimerkki alkoholistiperheen lapsesta, joka piilottaa tunteensa kyynisen kuoren alle. Soikkelin näytteleminen oli häkellyttävän kevyen ja vaivattoman oloista. Ainut hieman moitittava piirre esityksessä oli, Hurmeelle tyypillinen, monologivoittoisuus, joka teki ajoittain sen seuraamisesta puuduttavaa. Mieluummin katson tekemistä ja dialogia kuin yksin puhumista, vaikka se olisi kuinka hyvin kirjoitettua.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Perhosesta ja sen merkityksestä

Nyt kun olen nähnyt, voin mielestäni myös kommentoida. Siis sitä Uralin perhosta tietenkin. Olen animaation ystävä yleisestikin ja ne, mitkä Katariina Lillqvistin animaatioista olen nähnyt, ovat olleet minusta ihania. Tästä pidin myös.

Elokuva oli todella kaunis ja sen symboliikka vahvaa ja ajatuksia herättävää. Ja siitä (joidenkin mielestä maailman kamalimmasta asiasta eli) Mannerheimin anaalipanosta sanon tämän: ei se minua hätkäyttänyt, toisaalta en olisi kokonaisuudessa kauheasti kaivannut, vaikkei sitä olisi ollutkaan. Mielestäni se, että Mannerheimin laatikkoimaisessa takaosassa olevasta reiästä sisään kurkistaessaan Uralin perhonen näki Madagaskarin, oli huomattavasti hienompi kohtaus, symboliikaltaan ihana. Varsinainen akti oli mielestäni tarpeeton, miesten välinen rakkaus ja hellyys oli elokuvassa läsnä muutenkin.

Elokuva oli kaunis ja surullinen, ja siinä näkyi paljon lämmintä huumoria. Ihan kohunsa ja järjestysmiespataljoonan arvoinen? Miksei.

Eniten minua tässä keskustelussa ovat järkyttäneet väitteet, joiden mukaan se, että Mannerheim esitetään bi-seksuaalina (tai homona, tässä keskustelussa näitäkään ei kukaan ole vaivautunut erottamaan toisistaan) jollain lailla lokaisi sankarin maineen ja tällaisen kunnianloukkauksen tekijät suorastaan kusisivat, eivät pelkästään Mannerheimin haudalle, vaan suurinpiirtein kaikkien sotiemme veteraanien ja kaatuneiden ja ylipäätään sodan kokeneiden päälle.

Hei ihan oikeesti! Kyseessä ei ole dokumentti vaan fiktio ja vieläpä symbolistinen sellainen, ei-yksi-yhteen-luettava. Lisäksi, mitä väliä? Jos Mannerheim paneskelikin miesten ja naisten kanssa, muuttaisiko se historiaa? Olisivatko Mannerheimin saavutukset jotenkin eriarvoisia, jos ne olisikin tehnyt bi-seksuaali?

Hesarin sunnuntaisivuilla Tommi Nieminen kirjoittaa näin: "Aikakauttamme on väitetty lukutaidottomaksi. Se saattaa pitää paikkansa. Ainakin reagoimme kuviin vahvemmin kuin tekstiin. Mannerheimia on nimittäin saanut pilkata kaunokirjallisuudessa, lauluissa ja kuunnelmissa jo pari vuosikymmentä ilman sen suurempaa närkästystä."

Niinpä, ja huvittavaa tässä on se, että nimenomaan animaatio, visuaalisista taiteista varmaankin marginaalisin, on juuri se, mikä tämän suuren närkästyksen aiheuttaa. Ehkä animaation marginaalius vertautuu myös seksuaalisiin marginaaleihin. Onko animaatio siis elokuvataiteen homo? Nukketeatteri teatterin? Ja tästä saa nyt ihan vapaasti vetää herneen nenään. Jos siis ei hallitse metaforan lukua.

Surku.

Kyllähän huhuja Markku Peltolan sairaudesta kuului korviin jo syksyn mittaan, eikä uutinen poismenosta siksi tullut yllätyksenä. Silti on paha mieli. Peltola teki hienon elokuvauran ja rikastutti valtavasti tamperelaista kulttuurielämää Telakan perustajana ja kantavana hahmona.

Hyvää matkaa.

Pelkkää kuulopuhetta, täällä mitään mistään tiedetä

No se.

Sitä kun on muutaman päivän sukuloimassa ja normaalien nettirutiiniensa ulkopuolella, alkaa heti tapahtua.

Mielestäni on mielenkiintoinen ilmiö, että otetaan kantaa taiteeseen kuulopuheiden perusteella, niin kuin nyt tämän Tuntemattoman sotilaan yhteydessä vaan yhä tapahtuu. Tuottaahan se tietenkin keskustelua valtakunnallisessa lehdessä ja takuuvarmasti ympäri muutakin nettimaailmaa, mutta mitä siitä oikeasti seuraa? Näytelmäkirjailijaa syytetään totalitaristiksi, koska hän kirjoittaa sellaisia roolihenkilöitä näytelmiinsä. Onko tekijä teoksensa?

Miksi taide on suurta yleisöä kiinnostava uutinen vain jos siitä nousee meteli?

Ja muita kysymyksiä, joihin viisaampien soisi vastata.

Minä ja Erlend

En muistanutkaan, miten paljon pidän Erlend Loesta. Luin peräperää Dopplerin ja Volvon kuorma-autot ja nautiskelin.
Suhteeni Erlendiin on ollut pitkä ja kivinen. Supernaiivi räjäytti aikoinaan tajuntani, muistan, että ajatus ihmisestä, joka löytää onnen hakkaamalla Hakkaa, oli jotenkin todella lohdullinen. Sittemmin tajusin, että kyseessä oli myös erittäin herkkä depressiokuvaus.
Naisen talloma ja Maria ja José eivät oikein vakuuttaneet, L oli melko tylsä ja Tosiasioita Suomesta jäi kesken (Mikä on muuten tällaiselta ylisuorittajalta aika iso askel, mutta Pirkko Saisio sanoi joskus jossain lehdessä, että elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen. Sittemmin olen oppinut siihen.).
Sitten löysin Kurtin! Kala, Kurtin käytöshäiriö, Kurt on tärkeä ja Kurtilla keittää palauttivat uskoni Erlendin nerokkuuteen yksinkertaisten asioiden havainnoinnissa.
Doppler ja Volvon kuorma-autot pureutuvat mainiolla tavalla fiksuuden kiroukseen. Doppler ei halua enää olla fiksu, vaan muuttaa metsään olemaan itsensä. Mikä kiehtova fantasia! Jälkimmäisen osan pössyttelevä eläkeläinen Maj-Britt saa hienon joutsenlaulun.
Pidän Erlendin kirjoittajaa itseironisoivasta tavasta kirjoittaa välihuomioita ja jopa väitellä lukijan kanssa, kun kirjoittaja olettaa, että nyt lukija huomaa jonkun virheen tai epäloogisuuden. Varsinkin Volvon kuorma-autoissa tämä on viety jo melko pitkälle, kun kesken tekstin nuoli kertoo, että tästä asiasta muuten lisää myöhemmin. Yksi tällainen lisähuomio on omistettu kokonaan norjalaisen Aftenpostenin kirjallisuuskriitikolle.
Samoin rakastan Erlendin kykyä antaa arvoa pienelle ihmiselle, sekä pienelle aikuiselle että lapselle. Lapset ovat Erlendin kirjoissa samalla tasolla aikuisten kanssa elleivät jopa hieman kehittyneempiä. Lapsiin suhtaudutaan juuri niinkuin itse haluaisin lapsiin suhtautua: ihmisinä. Lapset eivät ole tyhmiä, joten heitä ei pidä siten kohdellakaan. /.../
Vaikka suhteemme on läpikäynyt karikkoisia hetkiä, intohimon laimeampia laineita sekä suoranaisia pettymyksiä, olen silti yhä valmis antamaan Erlendille mahdollisuuden tuottaa minussa nautintoa.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Saatana ja kaksi tanssijaa

Kävin oikein pääkaupungissa tutustumassa kyldyyriin. Hieno reissu, yökylässä ystävillä ja ohjelmaa sopivasti, niin ettei tullut ressi.

Seuraavassa ajattelin vähän kertoilla näkemistäni esityksistä, mutta jos lukija on aikeissa käydä katsomassa Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmää tai Jyrki Karttusen My Imaginary Friend Is with Me -tanssiesitystä tai Eeva Muilun Loppuunmyyty -esitystä, niin ehkä ei sitten kannatakaan lukea tätä. Spoilausta ei voi estää.

Saatanaan oli kauhean isot odotukset. Ryhmis on mielikuvissani kova teatteri, Esa Leskinen kova ohjaaja ja Mihail Bulgakovin romaani vaan ihan saatanan kova kirja. Kaikki tämä pitää edelleen paikkaansa, mutta siitä huolimatta esityksestä jäi todella kahtalainen olo. Yritän tässä nyt eritellä, että miten.
Dramatisointi oli mielestäni hyvin onnistunut, eepoksesta oli tehty koherentti kolmituntinen keskittymällä olennaiseen. Pontius Pilatuksen ja Jeshua Ha-Notsrin kohtaamiset nousivat kirkkaimpina ehkä myös siksi, että niissä oli vähemmän kamaa ympärillä. Tarinan "nyky"päivässä tapahtuvat kohtaukset eivät mielestäni päässeet samalle tasolle. Sillehän ei mitään mahda, että kirjassa on hirveän monta loppua ja väkisinkin sama ongelma toistuu esityksessä.
Se, mikä minua tässä esityksessä ehdottomasti eniten häiritsi ja välillä jopa vitutti, oli audiovisuaalisten keinojen valtava käyttö. Kun lavastuksessa on toistakymmentä televisiota ja lisäksi valkokangas, joissa vyörytetään livekuvaa pitkin teatteria, aiemmin kuvattuja elokuvapätkiä ja montaasimaista dokumenttiaineistoa, lopputulos on kauhean hälyisä. Minua alkoi rehellisesti sanottuna pänniä jatkuva ruutuun tiirailu yhdenneltätoista riviltä, minne toisaalta valkokankaan pätkät näkyivät varmasti paremmin kuin eturiveille. Oma ongelmansa tuli livekuvan ja näyttämön yhteispelistä: kun näyttelijä on juuri nähty valkokankaalla metrien korkuisessa naamalähikuvassa, hän pienenee radikaalisti näyttämölle tullessaan ja samaa intensiteettiä on mahdoton pitää yllä. Toisaalta näyttämöilmaisu siirtyy sellaisenaan livekuvaan, josta tulee liian suurta, liian päällekäyvää. Toki näin, että livekuvan heiluvalla kameralla ja liioitellulla ilmaisulla oli merkityksensä vaikkapa Mestarin mielen syövereiden kuvaajana, mutta siirtymät välineestä toiseen olisi pitänyt saada sujuvammiksi. Koin, ettei av-kikkailu tuonut juuri mitään lisäarvoa sisältöön, vaan oli jollain tavalla jopa ylimielistä masturbointia.
Jotkut keinot taas toimivat erittäin hyvin. Nautin todella paljon Saatanan seurueen illuusioista, jotka oli suunnitellut Azazelloa esittänyt ammattitaikuri Tatu Tyni. Aivan huikeita temppuja, vaikka ajoittain avustajat hieman vilahtelivatkin. Se ei kuitenkaan haitannut, koska, tadaa, teatteriahan tässä katsotaan. Samoin täydenkuun tanssiaisten näyttäminen saksalaista ekspressionismia kumartavana mykkäelokuvana oli oikea ratkaisu. Kuitenkin, koska videota oli katseltu siihen mennessä jo melkoinen tovi, alkoi minulla ainakin keskittyminen jo herpaantua.
Näyttelijöistä jotkut nousivat yli muiden. Pertti Sveholm oli Pontius Pilatuksena riipaiseva omantunnon painissaan. Martti Suosalon Mestari ja Jeshua Ha-Notsri olivat sama henkilö, yhtä mielisairas ja hyvyydessään mahdoton. Kumpikin edellämainittu sai kyllä tehdä paljon töitä saadakseen minut puolelleen, sillä heidän ensimmäisessä kohtaamisessaan en saanut kunnolla selvää kummankaan repliikeistä. Vaikka miten olisi hyvin hahmo hallussa, on se nyt sentään vähimmäisvaatimus, että katsoja saa selvää puheesta. Perkele.
Vesa Vierikon Woland oli tavallaan pettymys. Olisin kaivannut jotain särmää tai epätaydellisyyttä, nyt Saatana oli juuri niin erinomainen saatana kuin olin odottanutkin. Sinänsä tyhmää, että katsoja pettyy, kun näyttelijä on juuri niin hyvä kuin katsoja on odottanut. Minna Suurosen Margarita jäi myös vähän yksiulotteiseksi.
Kaikenkaikkiaan esitys oli kuitenkin mielestäni ehdottomasti ennemmin hyvä kuin huono. Esitystilanteessa häirinneet av-asiat jäävät näin jälkikäteen mietittynä kuitenkin toissijaisiksi ja päällimmäiseksi nousee käsitys erittäin hyvästä dramatisoinnista ja tasaisen hyvästä näyttelijäntyöstä.


Liikkeellä marraskuussa -tapahtuman avajaisiksi näin kaksi tanssiesitystä. Tai, kuten tarkkaavainen lukija jo johdannosta havaitsi: yhden tanssiesityksen ja yhden esityksen. Jyrki Karttusen teos My Imaginary Friend Is with Me oli ihana (yritin löytää jonkun ammatillisesti vakuuttavamman sanan, mutta en löytänyt). Teoksessa oli kohdallaan jotakuinkin kaikki. Valtaa ja manipulaatiota käsittelevä teos koostui erilaisista luvuista, joissa Karttunen yhdisti erittäin taidokkaasti niin ahdistuneita kuin humoristia sävyjä. Kolme avustavaa tanssijaa mangahenkisissä pupupuvuissaan olivat hämmentävä ratkaisu ja peili Karttusen soolotanssille. Ensi alkuun olin hieman kiusaantunut siitä, että esityksen luvuille annettiin verbaalisia otsikoita tyyliin "tanssi, jota en vielä tanssinut" (pahoittelut, jos ei mennyt ihan sanatarkasti), mutta myöhemmin tämäkin ratkaisu perusteli itsensä oikein hyvin. Karttusen alkaessa laulaa pelkäsin, että no niin, nyt tulee myötähäpeä, mutta eipä tullutkaan, vaan tämäkin luku muuttui itseironisesti alun paljaasta, tunnustuksellisestakin tunnelmasta pateettiseksi powerballadiksi. Erityisen mahtavia oli muutama suosikkiani esityksen loppupuolelta. Ensin "aiheita, joita Karttunen on kokenut ongelmalliseksi käsitellä tanssin keinoin" eli seksi ja väkivalta, joka pupuasuissa oli äärimmäisen hauskaa ja samalla todella kierolla tavalla ahdistavaa. Toiseksi esityksen lopetus, joka ei ollutkaan tanssia vaan Karttusen monologi siitä, miten vaikeaa on olla tanssija ja koreografi ja toimia taiteenalalla, joka on niin hiljainen. Kysymys tanssista poliittisena tekona oli mielestäni erittäin kiinnostava. Sitten, jo kiitosten jälkeen, yleisölle esitetty tanssiinkutsu teoksen viimeisessä osassa nimeltä "Teko". Esityksen jälkeen oli todella onnellinen olo. Aika hyvin esitykseltä, jonka teema oli valta ja hyvyys ja pahuus.

Eeva Muilun Loppuunmyyty -esitys oli kuin vääristävä peili Karttusen esityksen jälkeen. Molemmat esitykset pelasivat tavallaan samoilla säännöillä, tanssiin yhdistettyä puhetta, henkilökohtaisuuden illuusiota, jopa Airin musiikkia. Kuitekin esitykset olivat kuin yö ja päivä. Muilun esitystä en edes osaa sanoa tanssiesitykseksi, niin vähän siinä oli itse tanssia ja liike, jota näyttämöllä oli, ei mielestäni ollut tanssina kovin kummoista (call me old-fashioned...). Esitys koostui enemmänkin puheesta ja visuaalisista kikoista (sitä samaan live-kuvan ja videopätkien yhdistämistä, mikä pänni jo Ryhmiksessä). Jos tämä on pakko määritellä, sanoisin esitystä performanssiksi. Temaattisesti esityksessä ei ollut mitään, mikä olisi koskettanut minua, vaan koin sen vastenmieliseksi egotrippailuksi. Minulle tuli katsojana sellainen olo, että tuolla se tyttö nyt reuhaa pitkin näyttämöä ja hyperventiloi ja hikoilee* ja minua ei kiinnosta tippaakaan. Mutta joku muu varmaan saa tästä ihan kauhean paljon irti. Minen saanut.

Kaikenkaikkiaan oli kyllä tosi mukava käydä joskus jossain muuallakin katsomassa teatteria. Aina vaan Tampereella.

* Vaikkakin tanssissa minua viehättää useimmiten teknisen taituruuden sijasta tai rinnalla juuri ruumiillisuus. Tykkään siitä, että tanssijan hengitys ja liikkeet kuuluvat ja hiki näkyy. Vihaan siloiteltua show-tanssia, enkä tarkoita nyt sen nimistä tanssilajia, vaan sellaista esiintymistä, jossa ei saa näkyä se, että tanssi on fyysistä ja ruumiillista toimintaa.

Perhehelvetistä riemua pitkäksi aikaa

Eilen nähty Loppuun asti lystikkäät oli kyllä mainio veto. Juha Lehtolan teksti on minusta jo aiemmin ollut aika rautaa, absurdi komedia kun ei taida se ihan helpoin genre. Dialogi on tosi napakkaa ja oivaltavaa ja kaikissa älyttömissä roolihenkilöissä on joku totuuden siemen sisällä. Tiina Lymin esikoisohjaus toimi hyvin, esitys oli rytmikäs ja täyteläinen. Loppua kohti vakavoituva tunnelmakin kesti hienosti, vaikka ensimmäiset puolitoista tuntia oli tappohauskaa. Koska tämä blogi muuttuu kohta muuten ihan fanisaitiksi, en hehkuta Mari Turusta enempää kuin että siinä naisessa on munaa. Erityisen viehättynyt olin myös Aku Hirviniemen näyttelemisestä, vaikka kaveri oli toisaalta ihan klovni fyysisellä komiikallaan, hän kuitenkin näytti syrjäänvetäytyvässä roolissaan hienoja pieniä vivahteita.

Olen näemmä tässä alkusyksyn sumassa ollut aika innoissani useammastakin jutusta, TTT:llä jo aikaisemmin täällä kehuttu Fundamentalisti ja TT:llä Nummisuutarit ainakin ovat näkemisen arvoisia. Nummisuutareissa tietysti vaikutti se Taisto Reimaluoto (mikä fanisaitti...?), mutta muutenkin pidin tosi paljon siitä, että vaikka juttu oli täynnä ihan älyttömän tyhmiä ideoita ja irtovitsejä, kokonaisuus oli kuitenkin jollain tavalla tyylipuhdas. Joitakin vuosia sitten näin Lahden kaupunginteatterissa Juha Malmivaaran ohjaaman Nummisuutarit ja se oli kyllä rehellisesti sanottuna yksi puuduttavimmista esityksistä, missä olen ollut. Tosi paljon kaikkea painostavaa symboliikkaa eikä komediasta puhettakaan, vaikka siinä oli sentään Hannu-Pekka Björkman Eskona ja kaikkea.

Onko tässä vihdoin teatterin keinoin avattu yhteiskunnallinen keskustelu?

Näyttäisitkö alennuskorttiasi, jos sillä saisit ostaa kalliimman lipun esitykseen? Itse tekoa jännempi tuntuu olevan aiheesta käytävä keskustelu anteeksipyyntövaatimuksineen. Nettikeskustelut kun tuppaavat usein kääntymään aivan toiseen aiheeseen kuin alkuperäiseen. Tästä ei ainakaan kukaan voisi suuttua, vai voiko? Akseli Ensemble laittoi katsojat Ranta-näytelmässä valinnan eteen, kun vaihtoehtoina oli halvempi lippu köyhille ja kalliimpi rikkaille? Kuinka moni valitsi kalliin vaihtoehdon?

Minusta mielenkiintoista on nimenomaan se, että Juha Hurmeen kannanotto määritellään heti syrjinnäksi, eikä esimerkiksi keskustelunavaukseksi tai humoristiseksi, taiteen keinoin tehdyksi peilinpidoksi yhteiskunnan naaman edessä. Niin minä sen koin.

Mutta vastauksena otsikon kysymykseen, epäilenpä.


Edit 15.9. Juha ei taivu. Hyvä Juha! Toivottavasti häntä pian syytetään jumalanpilkasta ja Kekkonen pääsee armahtamaan. No joo, ei tämä ehkä vielä kuitenkaan Salamaan verrattava juttu ole. Vitsivitsi. Tosin tarvitsee olla aika varovainen julkisten vitsien kanssa nykyään.
Keskustelu sen sijaan on jämähtänyt henkilökohtaisten kielioppivirhevittuilujen ohessa isänmaallisuuteen, mutta otsikkoni kysymykseen vastaus lienee kuitenkin epäröivä kyllä, vaikkakaan teatteri ei ehkä loppujen lopuksi ollut se keskustelun laukaiseva tekijä.

Edit 2013. Linkit eivät enää vieneet mihinkään. Kyseessä oli Varusmiesliiton närkästys siitä, että esityksen lippu oli euron kalliimpi varusmiehille kuin muille katsojille.

Teatterikiintiö tältä viikolta täynnä

Tällä viikolla tuli nähtyä melko paljon ja monenlaista teatteria. Ensimmäisenä ensi-iltaan ennätti TTT:n kellarissa Juha Jokelan Fundamentalisti. Näytelmä on ehdottomasti erittäin hyvä, viime keväänä luin sitä useampaan kertaan ja ajatuksella, koska sattui olemaan kurssini materiaalina ja on pakko myöntää, että luettunakin se toimii (ei ole kovinkaan itsestäänselvää näytelmien kohdalla). TTT:n versiossa oli mielestäni hyvää tietty visuaalinen ja temaattinen karuus, joka ei päästänyt näyttelijöitä ja ohjausta piiloon. Usein näyttämöllä on liikaa sälää, mitä näplätä. Minna Hokkanen ja Auvo Vihro näyttelevät hyvin ja ajatuksella, jonkin verran oli ensi-illassa mielestäni nähtävissä jännitystä, mikä välillä tahtoi vähän jumittaa ilmaisua. Varsinkin kun tekstissä on paljon pikkutarkkaa teologista väittelyä, tällaisten kohtausten dynamiikka on tosi herkkää. Ajattelinkin, että tämä pitää käydä katsomassa uudestaan vähän myöhemmin, kun näyttelijät ovat saaneet varmuutta ja päässeet paremmin tekstin päälle. Mutta tosi hieno aloitus tälle syksylle.

Seuraavaa esitystä pelkäsin vähän etukäteen. Maailman ensimmäinen interaktiivinen farssi Pähkähullu hotelli näytti julistettaan myöten samalta kamalta kuin kammottava manserockmusikaali (joka on edelleen huikea menestys!). Edeltäjän ensi-illassa seuralaiseltani puutui toinen puoli naamaa pelkästä ahdistuksesta, joten olin vähän varautunut mennessäni tätä uutuutta katsomaan. Kuitenkin juttu oli oikeasti viihdyttävä ja välillä tosi hauska. Ihan hirveetä skeidaahan ne kaikki "juonen"käänteet oli, erilaisia sketsejä peräkkäin, mutta jotkut sketseistä ja ihan yksittäisistä hahmoista (Jyrki Mänttäri on käsittämättömän liikunnallinen!) oli niin herkullisia, että jopa minä annan aika paljon anteeksi. Sitäpaitsi tässä jutussa toivon, etteivät näyttelijät koskaan totu ja tuudittaudu esitykseen, vaan että se pysyisi yhtä tuoreena ja veitsenterällä olevana jatkossakin.

Eilen oli vielä tarjolla Sartren Likaiset kädet kilpailevassa taidelaitoksessa. Täytyy sanoa, että en ole monestikaan ollut Frenckellissä noin pitkästynyt. Yleensä nimenomaan tämä näyttämö on ollut ohjelmistopolitiikaltaan ja laadullisesti oma suosikkini tässä kaupungissa. Nyt minulle jäi kyllä ihan kauttaaltaan epäselväksi, että miksi tämä näytelmä on haluttu tehdä, mitä ohjaaja on halunnut tämän tekstin kautta meille katsojille nykypäivästä kertoa. Näyttelijäntyö oli aika pateettista, varsinkin päähenkilöä esittänyt Jerry Mikkelinen veuhtoi lavalla koko ajan ihan ihme kilareissa ja Heikki Kinnunen taas vaikutti murjottavan. Elsa Saisio väläytteli välillä vahvaa työtä, mutta taantui taas välillä takaisin ryhmän tasolle. Iso pettymys kaikenkaikkiaan.

Ja käteen jäi...

Teatterikesässä oli onneksi muutama oikein hyvä esitys ja muutama muuten vaan hämmentävä kokemus. En jaksa tarkemmin linkittää, tuolta löytynee kaikki ainakin jonkin aikaa, kunnes ensi vuoden sivut aukeaa.

Lokki. Häpeäkseni tunnustan, että kyseessä oli ensimmäinen Smedsin ohjaus, jonka näin. (Muiden ohjaamia olen nähnyt ja itsekin näytellyt Yhä pimenevässä talossa). Esitys oli hieno kokonaistaideteos (uusi lempitermini...), jossa kaikki oli jotenkin niin täydellisesti tasapainossa. Raaka ja kaunis, ahdistunut ja hyväntuulinen. Mahtavia ratkaisuja, hienoa näyttelemistä, ryhmätyön tuntua.

Sonja. Hermaniksen pikkutarkka ohjaus ja näyttelijän virtuoosimainen herkkyys. Itketti vielä seuraavanakin päivänä.

Mobita/Danscon Pieniä pääosia. Miksi ihmeessä en ole käynyt näitäkään katsomassa aikaisemmin!!?!

Platform. Oli muodon tasolla oikeinkin toimiva, mutta jätti aiheensa kanssa kylmäksi.

Suomalaisuus ulkomaalaisin silmin eli Kauas pilvet karkaavat saksalaisittain ja Kokkola virolaisittain. Pidin enemmän saksalaisten versiosta, jossa tyylitellystä elokuvasta oli tehty toisella tapaa tyylitelty näytelmä. Kauhean hyväntahtoinen ja söötti esitys. Tykkäsin. Kokkola taas oli jotenkin tosi irvokas ja ällö, vaikka Marja-Terttu virolaisena oli melkeinpä Heikki Kinnusen kantaestysversiota parempi (ainakin erilailla tosi hyvä). Se, mikä Klemolan omassa versiossa oli rujon kaunista oli virolaisilla rujon rumaa. Henkilöhuolinnan miehet olivat koko ajan änkyräkännissä ja näyttivät Spinal Tapin roudareilta, Maura nahkahousuissaan todella hämmentävä lesbotyyppi. En tykänny.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Kivaa kun on kesä ja teatteri

Jee!

Teatterikesä! Jee!

Vaikka tukka on putkella, tänäänkin huikeat kaksikymmentäviisi minuuttia aikaa siirtyä esityksestä toiseen (onneksi on lämmintä ja pyörä alla), on tosi kivaa, että on Teatterikesä.

Ja erityisen kivaa on se, että on akkreditointi, sillä muuten ei olisi mitään mahdollisuutta nähdä kaikkia niitä esityksiä, ei ehkä yhtään pääohjelmistosta, sen verran suolaiset on lipun hinnat.

Eilen näin Kristian Smedsin Lokin, josta nyt en voi ihan kauheasti tässä tilittää, koska juttu on lehdessä huomenna. Loput seitsemän esitystä, jotka listalla on, täytyykin sitten niputtaa loppuviikosta yhdeksi koosteeksi. Se on tavallaan kauhean armeliasta kirjoittajalle, jos ei ole niin paljon sanottavaa jokaisesta, mutta tuskallista, jos on.

Ja melkeestään kaikista kivointa Teatterikesässä on se, että näkee paljon sellaisia ystäviä ja kylänmiehiä, joita muuten näkee harvakseltaan. Vahinko vaan, että tapaamispaikoissa on yleensä anniskeluoikeudet...

No jaa, joulu on joka vuosi, mutta Teatterikesä vain kerran kesässä, joten nyt menoksi.

Mahtavaa lahden takaa!

/.../  Riksteaterin vierailuesityksellä Utvandrarna. Perkele miten hyvä esitys se oli! Sen voi vielä nähdä Wasa Teaternissa, Oulun, Kuopion ja Jyväskylän kaupunginteatterissa sekä Åbo Svenska Teaternissa. Kannattaa. Jos on tarkoitus mennä katsomaan, ei ehkä kannata lukea pidemmälle. Spoilaan.

Vilhelm Mobergin siirtolaisromaaneihin perustuva esitys ammentaa tekijöidensä maahanmuuttajataustasta. Amerikkaan muuttaneet ruotsalaiset on muutettu Ruotsiin muuttaviksi bosnialaisiksi, venäläisiksi ja iranilaisiksi. Teksti noudattaa Mobergin tarinaa ja (ymmärtääkseni myös) kieltä, mutta sovitus on hienosti tuotu kohtaamaan nykypäivä. Näytelmässä puhutaan kuutta kieltä, mutta silti sitä oli sujuva seurata, vaikka etukäteen pelkäsin, että katsomiskokemus olisi raskas, kun pitää väliin tarkistaa tekstityksestä, missä mennään. Loppujen lopuksi en oikeastaan olisi edes tarvinnut suomenkielistä tekstitystä, sillä kaikki muut kielet oli tekstitetty ruotsiksi ja näyttämöllä puhuttu ruotsi taas oli omaan korvaan aika selkeää. Lisäksi kerrontaa oli välillä projisoituna tekstinä, joten lukemisen hyväksyi aika nopeasti osaksi näytelmän esteettisiä valintoja. Lavastus oli äärimmäisen yksinkertainen ja tehokas, rekan kontti, jonka seiniltä laskettiin erikorkeudelle ripustettuja lavereita tarpeen mukaan. Puvustuksessa oli yhdistetty perinneasujen koristeellisuutta nykypäivän varusteisiin.

Ohjaaja Farnaz Arbabi oli ohjannut esityksen keveäksi, mikä olikin varmasti ainoa oikea tapa käsitellä a) vakavaa tekstiä ja b) vakavaa alatekstiä. Sitä voimakkaampi olikin tunnereaktioni, kun screenille lävähti lämpökamerakuvaa kontissa piilottelevista turvapaikanhakijoista tai juuri kansalaisuuden saaneen Danjelin rinnassa seikkaili lasertähtäimen valo. Ilman keveyttä ja komiikkaa olisi esityksestä tullut hirveän raskas ja väsyttävä, nyt se toi kontrastia ja tasapainotti katsojan kokemusta.

En vähään aikaan olekaan ollut päästäni näin stimuloitu teatterista poistuessa. Mahtavaa oli vielä se, ettei kukaan näyttelijöistä ollut millään tavalla ennalta tuttu. Tuttuja katsoessa alkaa aina jossain vaiheessa huomata maneerit tai aina samanlaisiin rooleihin laittamiset. Nyt katsomiskokemus oli puhdas ennakko-odotuksista.

Enemmän tällaista saisi tehdä täälläkin, vienosti pyytää pikkukriitikko.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Valoa ankeuteen kaivataan kiihkeästi

/.../ Perjantaina kävin katsomassa Tampereen Tuomiokirkossa Vihan päivät 1918 -näytelmän. Kauhea pettymys.

Ajattelin etukäteen, että tässäpä kiinnostava draaman aihe: kansalaissodan viimeisinä päivinä 1700 taisteluita pakenevaa ihmistä istuu kirkossa, kun ulkona käydään verisiä taisteluita. Mitä kaikkea tästä aiheesta olisikaan saatu, jos näytelmä olisi kirjoitettu yksityisen ihmisen näkökulmasta historiallisesti merkittävässä ajassa? Ei ihminen näe omaa aikaansa historiassa vaan tässä ja nyt. Pelko, suru ja kauhu ovat todellisia. Miltä tuntuisi istua kirkonpenkissä päiväkausia pääsemättä tarpeilleen tai saamatta syödäkseen?

Näkemäni esitys oli kömpelösti kirjoitettu, pateettisesti ohjattu ja näytelty kavalkadi sotaan johtaneista syistä (rehellisesti sanottuna myös aika lailla virheellisesti) ja sodan "kohokohdista", jossa karikatyyriksi typistetyt hahmot toikkaroivat pitkin kirkkoa. Monikymmenpäinen avustajajoukkio mennä tömisti käytävillä, videoscreenillä näytettiin ei-niin-kovin-mairittelevia lähikuvia muka-koskettavista ihmiskohtaloista. Ei mitään todellista sisältöä, ei mitään, minkä vuoksi tästä oli pakko tehdä nimenomaan näytelmä. Kymmenen minuutin kohdalla alkoi pänniä, esitys kesti kaksi tuntia ilman väliaikaa, eikä sieltä kirkon penkistä päässyt kesken pois. Kiroilin koko matkan kotiin ja vaahtosin raivoissani loppuillan. No, aiheuttihan se esitys lopulta tunnereaktion, mutta erilaisen kuin oli tarkoitettu ja eri syistä.

Eilen istuin ravintola Laternassa kuuntelemassa Maailman teatteripäivän kunniaksi Pirkanmaan taidetoimikunnan järjestämää lukudraamaa otsikolla MANU-teksti. Kaksi näytelmää, joiden nimiä en valitettavasti muista, enkä kirjoittajienkaan nimiä, olivat paikallisen tekstihautomon satoa. Ensimmäinen, työuupumuksesta kertova näytelmä, oli liikaa kiinni aiheessaan. Vaikka aihe on tärkeä ja kiinnostava, ei näytelmä kohonnut sairauskertomusta kummemmaksi. Ongelmana oli erityisesti kaikenlaisen alatekstin puuttuminen ja sitä kautta jännitteettömyys, kaikki asiat puhuttiin heti auki, kaikki ihmiset olivat kilttejä ja kärsivällisiä.

Toinen näytelmä oli kahden hengen ihmissuhdetta ja vallankäyttöä käsittelevä tragikomedia. Selvä mukaelma Edward Albeen klassikosta Kuka pelkää Virginia Woolfia? Ei huono ollenkaan, päinvastoin. Näytelmä pelasi hauskan ja karmean välimaastossa hienosti. Erityismaininnan ansaitsivat Teatteri Siperian näyttelijät, jotka saivat lyhyen harjoituksen jäljiltä molempiin näytelmiin jotain muutakin seurattavaa kuin pelkän tekstin.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Tirehtöörin kauhu

/.../ En tiedä, onko syy minussa vai missä, mutta kaikki alkuvuodesta näkemäni esitykset Tampereen isoissa taloissa ovat olleet jotenkin laimeita. Ei siellä varsinaisesti ole huonoja juttuja ollut kuin yksi, mutta mistään ei ole oikein jäänyt käteen mitään ihmeellistä. Paitsi että Juha Rosman ohjaama Oikoteitä yllätti rakenteellisilla ratkaisuillaan ja toimi eräänlaisena oppituntina, että "ai, näinkin voi tehdä". Näytelmän rakenteessa oli jo itsessään paljon haasteita, simultaanisuutta ja aikatasojen sekoittumista. Lisäksi elokuvia enemmän ohjannut ohjaaja käytti paljon sellaista, mitä ei monikaan teatterissa kokemuksensa kerännyt uskalla tai osaa käyttää. En ainakaan itse ole nähnyt bullet timen hyödyntämistä teatterissa. Ei tietenkään oikeasti, mutta efekti oli aika näyttävä. Tosin näytelmän loppuun laitetut lopputekstit olivat vähän kornit...

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Syke korkealla koko viikon

 /.../ Tiistaina näin Pirkko Saision romaaneihin perustuvan näytelmän Pienin yhteinen jaettava. Mikko Roihan ohjaus oli täydellinen. Esitys oli niin käsittämättömän hyvää teatteria, että rehellisesti sanoen otti päähän, varsinkin kun olen koko syksyn ajan nähnyt työn puolesta niin paljon keskinkertaista, vähän sinne päin tehtyä teatteria, josta ei ole jäänyt käteen juuri mitään.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Reko Lundan 2.4.1969-27.10.2006. Ikävää.

Eipä muuta.

Kumma kumman vuoksi

Olin eilen katsomassa TTT:n Venetsian kauppiasta. Kari Heiskanen ohjaajana sekä vimmaiset mainoskuvat TKL:n bussien kyljissä antoivat odottaa paljon. Lopullinen tuotos oli kyllä jotakin ihan muuta.

Olen tosi paljon sitä mieltä, että klassikot pitää uudelleenkirjoittaa ja -katsoa, mutta joku syvempi ajatus olisi ehkä hyvä pitää mukana. Nyt oli mukana niin paljon kaikenlaista silppua, että en löytänyt ohjaajan pääväittämää mistään sieltä alta. Haettiinkohan siitä jotakin postmodernia otetta, vaiko ehkä ah niin muodikasta queeriä? (Olihan Bassaniolla hame ja kyllä se Antonio taisi olla hinttari.) Joko oli käynyt niin, että silppua (mm. Bollywood-kuvastoa, ilmeisesti työryhmän improvisaation kautta syntyneitä "nykyaika"-kohtauksia ja tarkoituksellisia pudotuksia) oli tullut niin paljon, että pääväittämä jäi piiloon tai sitten silpulla oli peitetty sitä, ettei pääväittämää oikeastaan edes ollut. Mielestäni on todella tylsää, jos se, mitä tämä näytelmä ja sen tekijät minulle kertovat, on ainoastaan kulunut "ahneella on paskanen loppu". Siis to-del-la tylsää.

Käsiohjelmassa tietenkin suunnattiin katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan infopaketeilla mm. juutalaisvihasta, uskonsodista ja vedettiin se 9/11:kin jotenkin siihen mukaan. En minä halua, että pitää lukea käsiohjelma, että saa esityksestä jotain irti. Minä haluan, että se kerrotaan siellä näyttämöllä!

Lisää juutalaisinfoa saatiin muuten myös TT:n Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmän käsiohjelmassa. Kun läpyskään on yleensä noin kymmenen minuuttia (todellakin max.) aikaa tutustua ennen esityksen alkua, riittäisi ihan vaan, että kerrottaisiin, keitä on mukana ja ehkä lisäksi jotain pientä "ohjaajan sana" -tyyppistä sanailua. En minä jaksa niitä julmettuja hakuteoksia, jotka ei edes koskaan mahdu säällisen kokoiseen käsilaukkuun.

Ja vielä siitä Venetsian kauppiaasta. Mielestäni ei ole edes olennaista, että Shylock on nimenomaan juutalainen ja muut ovat kristittyjä. Eiköhän sitä vastakkainasettelun meininkiä voi repiä melkein mistä tahansa kansanryhmästä. Tamperelaiset vastaan turkulaiset? Heh.

Ensilumen aikaan kylmä nainen

Henrik Ibsenillä on juhlavuosi. Sen vuoksi kaikki ammattiteatterit ovat varmaankin joutuneet ottamaan kantaa siihen, että tehdäänkö vai ei tehdä. Tampereen Teatterissa tekivät Hedda Gablerin.

Hedda Gabler on periaatteessa aika mielenkiintoinenkin näytelmä, jos unohtaa sen melko pitkäpiimäisen ja jaarittelevan dialogin. Kärjistän. Heddan kovuus ja pahuus on mahdollista tulkita montaa eri kautta ja itse näytelmä voidaan siirtää melko vähällä sovittamisella myös muihin aikoihin kuin Ibsenin omaan.

Näillä odotuksilla, ja sillä, että Heddaa näyttelee Mari Turunen, joka on kyseisen teatterin ainoa naisnäyttelijä, jolla on todellista voimaa ja karismaa näyttämöllä, lähdin eilen ensi-iltaan. Se, mitä sain, oli kokonaisuutena kovin epätasainen.

Ihmettelin ohjaaja Leena Havukaisen ratkaisua tehdä kaikista heikoista hahmoista koomisia, jopa siinä määrin, että aloin odottaa Esa Latva-Äijön Tesmanin alkavan pian kaatuilla. Tuija Vuolteen Julle-täti taas olisi voinut pelata hössötyksen sijaan hyvinkin kovaa valtapeliä Heddaan nähden. Lisäksi kummastelen aina vaan isojen talojen jumittamista epookkilavastuksiin ja -puvustuksiin. Kyllä, näyttämökuva oli pulleine tuoleineen ja raskaine samettiverhoineen kaunis, mutta se kauneus ei tuonut kunnollista särmää esityksen sisältöön. Tuntui siltä, että on ollut tarve (juhlavuoden vuoksi ehkä) tehdä jonkinlainen näköispatsas, sen sijaan, että olisi rohkeasti lähdetty hakemaan uutta tulkintaa. Mielestäni Ibsen olisi ansainnut sellaisen.

Onneksi oli Mari Turunen, sensuelli jääkuningatar. Turusessa on upeaa juuri se, ettei hän ole klassisen kaunis vaan jopa kolho, tässäkin näytelmässä melkein päätä pidempi kaikkia muita. Hänen eroottisuutensa nousee jostain aivan muusta, syvempää. Heddana hän pääsi näyttämään älykästä lähestymistään rooliin vasta loppupuolella, kulissi pysyi myös katsojien suuntaan kovin pitkään pystyssä.

Lisäksi oli Ola Tuominen, jonka olen nähnyt liian usein räyhäämässä sisällöttömissä farsseissa. Nyt hän teki asessori Brackista erittäin taitavasti älykkään ja manipuloivan, mutta kuitenkin myös jotenkin perverssillä tavalla romanttisen hahmon.

Hauskaa oli se, että tehdessämme lähtöä teatteriin, noin kymmentä yli kuusi, satoi ensilumi. Hector tietää...