17 heinäkuuta, 2013

Valintojen tekemisestä ja sen vaikeudesta

Elokuussa matkakohteenani on Edinburgh Fringe, maailman suurin esittävän taiteen festivaali. Oma vierailuni on vajaan neljän päivän mittainen, mutta festivaali kestää kuukauden, jonka aikana esitetään 2871 eri teosta 273 eri esityspaikassa, taiteilijoita on yli 24 000. Ohjelmistoa on laidasta laitaan, verkkosivujen hakukone tarjoaa kategorioiksi seuraavat:

  • kabaree
  • lastenesitykset
  • komedia 
  • tanssi ja fyysinen teatteri
  • tapahtumat
  • näyttelyt
  • musiikki
  • musikaali ja ooppera
  • spoken word 
  • teatteri

Kaikissa näissä on toki runsaasti alakategorioita ja erilaisia painotuksia valintaa helpottamaan, mutta ei se silti ihan yhdeltä istumalta onnistu. Oman vierailuni ajalle hakukoneesta löytyy 2176 eri teosta, monesta niistä useampia esityskertoja. Teatteria, tanssia tai fyysistä teatteria (joka pitää sisällään myös sirkusesitykset) näistä on 714 eri tapahtumaa. Siis yli seitsemänsataa vajaan neljän päivän aikana. Valitse siinä sitten juuri ne oikeat esitykset!

Ensimmäisen kerran kävin ottamassa tuntumaa hakukoneeseen jo toukokuun alussa, mutta totesin, ettei laajamittaisempaan seulontaan kannattanut vielä tuolloin alkaa, ohjelmisto nimittäin julkistettiin kokonaisuudessaan vasta 30.5. Kesäkuussa vietinkin sitten yhden viikon läpikäymällä listaa iltaisin aina pari tuntia kerrallaan ja merkitsemällä kiinnostavat esitykset. 

Aloitin A:sta ja etenin järjestyksessä. Ensimmäiseksi katsoin kuvaa. Jos kuva kiinnosti, seuraavaksi luin otsikon. Jos otsikkokin vaikutti mielenkiintoiselta, klikkasin kuvauksen auki. Lopulta listalle seuloutui nelisenkymmentä esitystä, jotka jätin toviksi lepäämään. 

Tällä hetkellä käynnissä on toinen seulontakierros. Olen läpikäynyt listaa yksi kerrallaan, hakenut lisätietoa ja etsinyt trailereita tai muuta materiaalia. Valtaosa valitsemistani esityksistä kuitenkin kantaesitetään festivaaleilla, joten materiaalia on välillä saatavissa hyvin niukasti. Olen ollut brutaali, heivannut esityksen tylysti, jos siltä on tuntunut, jäämättä itkemään menetettyjen perään. 

Sitä mukaa kun tietoa on kertynyt, olen merkannut toisen seulan läpäisseet esitykset kalenteriin (sähköiseen toki), jokaisen yksittäisen esityskerran ja esitysten mitat huomioon ottaen. Hyvä juttu on, että suurin osa esityksistä noin tunnin mittaisia, yli puolitoistatuntisia en ole edes harkinnut. Ja hyvä juttu on myös, että suurin osa niistä esitetään vierailuni aikana ainakin kolmesti, joten vaihtoehtoja löytyy, jos jonkun tietyn ihan todella paljon haluaa nähdä. 

Jahka listani on jälleen läpikäyty, alan tehdä päällekäisistä esityksistä valintoja, sekä miettimään päivien rakenteita ylipäätään: tarkistamaan, että kulkemiseni ovat järkeviä, että aikaa on riittävästi siirtyä paikasta toiseen, syödäkin sopisi jossain välissä, ehkä vähän nukkuakin. Sitten olisi hyvä myös olla aikaa haistella festivaalitunnelmaa ja jutella tuntemattomien kanssa.

Pyrin saamaan ohjelmaani runsaasti eri esittävän taiteen lajeja edustavia esityksiä, mutta jo alussa päätin, että jätän perinteisen puhedraaman tällä kertaa väliin ja keskityn sellaiseen, jota en ihan heti pääse täällä koto-Suomessa näkemään. Tällä hetkellä listalla on ainakin nykyteatteria, -sirkusta ja -tanssia, performanssitaidetta, kabareeta, kauhua, sci-fiä, burleskia ja nukketeatteria sekä näitä toisiinsa yhdistäviä esityksiä. Suurin osa onkin sellaisia, ettei niitä yhteen tai edes kahteen kategoriaan saisi survottua.

Valinnat eivät siis vielä ole valmiit, eikä minulla vielä ole myöskään tietoa siitä, mitkä niistä lopulta pääsen näkemään, koska lipputoiveita voin esittää festivaalin mediakeskukselle vasta elokuun alussa. Olen menossa paikalle Hämeen Sanomien akkreditoituna edustajana, matkat ja majoituksen kustannan kuitenkin Suomen Arvostelijoiden liitolta saamallani Kopiosto-apurahalla. Ilman apurahaa ei lehti luonnollisestikaan voisi minua ulkomaille lähettää, apurahan saanti taas ei poissulje myös lehtijutun kirjoittamista, vaikka se onkin myönnetty opintomatkaa varten (tarkistin!).


Edit 19.7. Eilen illalla sain viimein aikataulun kasaan. Kuusitoista esitystä. Huh. Tuli hiki.

04 heinäkuuta, 2013

Alistetut naiset, monimutkaiset kehot ja inhimillinen kone

Artikkeli on kirjoitettu Unpack the Arts -residenssin lopputuotoksena ja se julkaistaan myöhemmin myös Unpack the Arts -yhteisjulkaisussa sekä suomeksi että englanniksi (kaikki tekstit täällä). Linkit artikkelissa käsiteltäviin teoksiin löytyvät edellisestä blogauksesta.

(The article is written as a part of Unpack the Arts recidency. The text in English is found below the Finnish version. Read all the articles from the Unpack the Arts program here.)

*****

Alistetut naiset, monimutkaiset kehot ja inhimillinen kone

Nykysirkuksen (le cirque contemporain) ero klassiseen ja uuteen sirkukseen (le nouveau cirque) on selvimmin nähtävissä suhteessa dramaturgiaan. Kun klassinen sirkusesitys rakentuu yksittäisille numeroille, jotka esittelevät virtuositeettia, kehon ja/tai välineen taiturimaista hallintaa, lähestyy uusi sirkus teatteria yhdistäen sirkuselementit juoneen, draamahenkilöihin ja teatterilliseen ylöspanoon. Nykysirkus sen sijaan etsii muotonsa postmodernin sirpaleisuuden kautta. (ks. Lievens 2009.) 

Kun perinteisen sirkuksen katsoja saa yllättyä tai huvittua välittömästi ja monta kertaa esityksen aikana, haastaa nykysirkus katsojansa toisella tasolla. Nykysirkusesityksen välittämät tunteet, ajatukset tai väittämät eivät välttämättä avaudukaan juuri tässä ja nyt, vaan kuten nykytanssissa ja -teatterissa, jättävät katsojan pureskelemaan sisältöä. Nykysirkusesityksen ihmiskuva ei perustu valloittaviin ja karismaattisiin sirkussankareihin, vaan areenalla nähdään ristiriitainen nykyihminen. (ks. Purovaara 2005.)

Näyttämöllä oleva esiintyjä ei ole neutraali, hänellä on keho ja hänellä on – varsin todennäköisesti – sukupuoli. Esittävää taidetta on mahdotonta katsoa ilman, että katsoo samalla kehoja, joihin väittämät sukupuolesta heijastuvat. Samalla kun sirkuksen koko ihmiskäsitys on nykysirkuksen myötä muuttunut kompleksisemmaksi, ovat myös sukupuoleen liittyvät väittämät muuttuneet. Sirkuksessa, jossa artisti työskentelee nimenomaan kehonsa hallinnan rajojen ja niiden ylittämisen kanssa, ovat keho ja siihen piirretty sukupuoli jatkuvasti jollain tasolla läsnä. Postmodernissa maailmassa nämä piirrokset eivät kuitenkaan ole aina ennalta arvattavia. 

Tässä artikkelissa pohdiskelen kehoa ja sukupuolta kolmen nykysirkusesityksen ja kolmen eri näkökulman kautta. Gandini Jugglersin Smashed -esityksen analyysin painopiste on teoksen toiseutta korostavassa naiskuvassa, Are You in Town? -ryhmän ja Juliana Nevesin teoksen Jump or Fall analyysissa keskityn sukupuolen esittämiseen ja lopuksi pohdin hieman koneen ja ihmiskehon suhdetta Cie 111:n teoksessa Sans Objet


Toiseuden merkitsemät naisjonglöörit

Smashed alkaa 1940-luvun musiikilla, yhdeksän esiintyjää jongleeraa synkronoidusti omenoilla. Tunnelma on pidättyväinen, unisonosta nousee hienovaraisia yksilösuorituksia. Yleisön suuntaan hymy pysyy, näkyypä silmäkulmassa pieni ironian pilkekin. Siirrytään istumaan tuolirivistölle. Omenat jatkavat liikettään käsistä toisiin. Koreografia kierrättää jongleerauksen perusmuotoja, vaikuttavuus tulee liikkeen synkronisoinnista, ei niinkään yksittäisten temppujen vaikeusasteesta.

Ollaan sodanjälkeisessä viattomuudessa, näyttämöllä käydään hienovaraisia kosintamenoja. Yhdeksästä jonglööristä kaksi on naisia. Heidät on merkitty naisiksi puvustuksella, heillä on hameet ja korkokengät. Lyhyellä hameella ei voikaan istua miten tahansa, polvet on puristettava yhteen, jotta siveys pysyy. Jongleeraavassa rivistössä tämä pomppaa silmään seitsemän miehen istuessa jalat harallaan. 

Pikkuhiljaa leppoisa esitys alkaa muuttaa kurssiaan. Miehet kisailevat naisten huomiosta, nopeita suudelmia koetetaan saada perille kohteeseen. Naiset jongleeraavat duona. Yhtäkkiä kolme miestä alkaa häiritä toista naisista, joukko kasvaa ja lopulta naisen ympärillä ovat kaikki seitsemän miestä. Naisen silmät peitetään, häntä tönitään tasapainon heikentämiseksi ja hänen raajojaan liikutellaan kuin nukkea. Pallot pysyvät ilmassa, nainen pysyy ilmeettömänä. Tilanteen uhkaavuus näkyykin toisessa naisessa, joka jatkaa jongleeraamistaan ottaen samalla lähes huomaamatta askeleita poispäin, kuin tietäen oman kohtalonsa. Sillä häneenhän miesten huomio seuraavaksi siirtyy.

Sitten alkaa soida Sometimes It’s Hard to Be a Woman. Naiset konttaavat miesrivistön edessä, heidän selkiensä päällä jongleerataan, he ovat kuin liikkuvia pöytiä, pelkkiä esineitä. Uusi kierros, nyt naisilla on suussaan omenat, heidät on hiljennetty ja alistettu täysin. Kuva on hyvin epämiellyttävä.

Omenoihin kiinnittyy seksuaalinen merkitys. Toinen naisista odottaa kiltisti selin, kun toinen naisista availee hieman paidannappejaan ja täyttää omenoilla rintavarustustaan. Ylösnoustessa omenat valahtavat vatsan kohdalle, ja lopulta nainen pyöräyttää jalkovälistään omenan kullekin miehistä. Toki kuvassa voi nähdä vaikkapa syntymän ihmeen, miesten reaktiot antavat kuitenkin luvan assosioida paljon vulgaarimpaan toimintaan.

”Mutta eiväthän vain esityksen naiset ole alistettuja”, kuuluu vastaväite, ”onhan siellä sekin kohtaus, jossa naiset lyövät miehiä, kasvoihin ja takapuolelle”. Mutta tässäkään kohtauksessa ei nainen saa subjektin asemaa, vaan hän on hyödyke, jota yksi miehistä parittaa toisille, jotka tuntuvat kärsimyksen sijasta pikemminkin nauttivan kevyestä sadomasokismista.

Mitä pidemmälle esitys etenee, sitä enemmän hajoaa ennen niin kurinalainen muoto. Pikkuhiljaa unisono hiljenee, siirrytään kohti anarkiaa, omenat ja teeserviisin osat menevät mäsäksi (siitä nimi Smashed). Omenoiden, kuppien ja lautasten hajotessa esiintyjät pilkkaavat toisiaan ”Tylsää!”, ”Olet ihan surkea!”, ”Naisjonglööri!”. Kaaoksen keskellä yksi miehistä heiluttelee posliinivaasia jalkovälissään kuin valtavaa fallosta. Hän on ylpeä omasta ylivertaisuudestaan. Tulee toinen mies ja tökkää vaasiin sanomalehtitötterön, penetroi ja alistaa miehen naiseksi. Vaginaksi muuttunut vaasi ei kauaa loukkaantuneen miehen käsissä ehjänä pysy.

Jongleeraava nainen on edelleen harvinaisuus ja esityksessä tätä faktaa hyödynnetään tietoisesti ja korostetusti. Esityksen naiset on merkitty niin ulkoisesti kuin toiminnallisesti toisiksi, ei-miehiksi, jotka ovat eri asemassa kuin normina näyttäytyvät miehet. Esityksen ohjaajat Sean Gandini ja Kati Ylä-Hokkala ovat ottaneet aimo harppauksen viihteestä kohti mustempia tunnelmia ja kiistanalaista kuvastoa. Tarkoituksellinen provokaatio on tehty taitavasti, esitys jättää epämukavan olon. 


(Nais)ruumis ja androgyynisyys Jump and Fall -esityksessä

Judith Butlerin mukaan sukupuoli ei käsitteenä typisty miehen ja naisen ruumiilliseen eroavaisuuteen, eikä sukupuoli ylipäätään ole olemista vaan tekemistä. Englannin kieli erottaa kahdeksi eri asiaksi sanat sex ja gender, joista ensimmäinen kuvastaa biologista ja ruumiillista sukupuolta, jälkimmäinen taas sosiaalista ja koettua sukupuoli-identiteettiä. Suomen kieli ei tätä erotusta tee. Butler kyseenalaistaa tämän jaon; hänen mukaansa biologisen ja sosiaalisen sukupuolen ero ei ole selvä tai hierarkkinen, vaan myös ruumiillinen sukupuoli on jollakin tavalla tuotettu ja siten muutokselle altis. (ks. Butler 2000.)

Tekemisestä ei ole pitkä matka esittämiseen ja sukupuolen performatiivisuus onkin keskeinen Butlerin ajattelussa, kuten myös termi heteroseksuaalinen matriisi, joka kuvaa valtarakenteita, joiden mukaan on hahmotettavissa vain kaksi ruumiin, seksuaalisuuden ja sosiaalisen sukupuolen tyyppiä eli mies ja nainen, jotka kokevat seksuaalista vetoa ainoastaan toisiinsa; rakenne sulkee ulkopuolelleen homoseksuaalisuuden ja muut hankalammin määriteltävät identiteetit. Ajatus identiteetin muuttuvasta luonteesta ja sukupuolen performatiivisuudesta on myös queer-teorian kulmakiviä, vaikka Butler itse ei määrittelekään itseään queer-teoreetikoksi. Queer suomentuu hankalasti, mutta sen voisi määritellä ei-heteroseksuaaliseksi, sen ulkopuolelle jääväksi, ”pervoksi”.

Miksi tämä teoreettinen johdanto? Jump and Fall -esityksessä on havaittavissa leikittelyä niin sukupuolen performatiivisuuden kuin heteroseksuaalisen matriisinkin kanssa. Esitys on ilmiselvästi queer. Näyttämölle on rakennettu talo, jonka kolmen asunnon asukkaat kohtaavat, eivät kohtaa ja kohtaavat jälleen. Näen kaksi naista ja yhden miehen, vai sittenkin kolme naista, vai sittenkin jotain aivan muuta, androgyynin? Juuri tästä on kyse.

Lähtökohta androgyynille hahmolle oli koreografi Juliana Nevesin mukaan käytännöllinen. Esityksen yhdeksi kohdeyleisöksi ajateltiin alusta alkaen koululaisia, eikä työryhmä halunnut tehdä esitystä kolmella naisella ajatellen, ettei se silloin kiinnostaisi nuoria. Lisäksi esitykseen haluttiin mukaan ilma-akrobatian keinoin tehtävä rakastelukohtaus kahden henkilön välillä, mutta haluttiin pitäytyä heteroseksuaalisuudessa. Niinpä yksi kolmesta naisesiintyjästä, Anke Bucher alkoi mieheksi. Mutta se, millä pyrittiin ”normaaliuteen”, muuttuikin käytännön toteutuksessa joksikin muuksi.

Sukupuoli on performatiivisuuden käsitteen mukaan esitettävissä ja suoritettavissa (jotka molemmat ilmaistaan englanniksi verbillä to perform), koska on olemassa kulttuurisesti ja sosiaalisesti tunnistettavia eleitä ja merkkejä, joilla sukupuoli tehdään näkyväksi jokapäiväisessä elämässä. Esimerkiksi Smashed-esityksessä nähdyt istumatavat - miehet jalat harallaan, naiset jalat yhdessä - on mahdollista nähdä merkkeinä, joita toistamalla sukupuolta rakennetaan. 

Bucherin esiintymisessä miehen ja naisen merkistöt ovat jatkuvassa liikkeessä, vihjeitä tulee molemmista. Hänet on toki puettu housuihin, mutta niin on esityksen naisetkin. Hänen soolonsa ovat voimakkaan maskuliinista akrobatiaa, joista yhden aikana hän myös äännähtelee matalalla äänellä. Hänen vartalonsa on poikamainen, tapa seistä miehekäs. Kuitenkin hänen kasvonsa ovat naiselliset, eikä lyhyt tukka varsinaisesti viittaa kumpaankaan sukupuoleen. Kolmesta esiintyjästä hän on lyhyin ja liikkuu toisten kanssa välillä feminiinisen kepeästi. Usein hän vaikuttaakin enemmän pojalta kuin aikuiselta mieheltä. 

Mutta eivät esityksen naisetkaan ole yksiselitteisiä. Kaksi naista tekee voimakkaan käsilläseisontadueton, heidän liikkeensä poikkeavat sirkuksen naisiin liitetystä kauniista ja sulavan lyyrisestä liikehdinnästä. Ilma-akrobatiaa kankaalla tekevä Anna Nilsson on vartaloltaan atleettinen, hänellä on leveät hartiat ja korostuneet selkälihakset, joita avoselkäinen haalariasu korostaa. Ruumiinrakenteeltaan hän on maskuliinisempi kuin ”poikaa” esittävä Bucher. Michaela Henle tanssii pitkässä iltapuvussa, mutta liikkeet rikkoutuvat jatkuvasti rumiksi, kulmikkaiksi ja ”epänaisellisiksi”. Aivan kuin keho ei suostuisi taipumaan tarjottuun rooliin.

Jump or Fall leikkii kiinnostavasti – tahattomasti tai tarkoituksella – sukupuolen esittämisellä ja purkaa perinteistä sukupuoliroolitusta ehdottamalla vaihtoehtoisia ja uudella tavalla hyväksyttäviä tapoja naisartistille olla näyttämöllä. Alun perin käytännön syistä tehty ratkaisu muodostuukin esityksen moniulotteisimmaksi yksityiskohdaksi. Samalla esitys vilkuttaa vienosti queer-teorialle ja kieltäytyy määrittelemästä sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiä suuntaan tai toiseen. 


Kone ja keho Sans Objet -esityksessä

Kolmannen esityksen analyysissä jätän sukupuolen vähemmälle ja pohdin ihmiskehon ja koneen yhteyttä Sans Objet -esityksessä, jonka kohdalla täytynee välttää myös sirkus-sanan käyttöä. Ohjaaja Aurélien Bory ei halua määritellä esitystään sirkukseksi, teatteriksi tai tanssiksi, vaan esittäväksi taiteeksi. Hän antaa katsojalle vallan määritellä esityksen lajin juuri siten, miten itse haluaa. ”Kun et tiedä mitä katsot, katsot oikein.” Hän ei aseta teokselleen sanomaa, on vain tila ja erilaisia struktuureja, joihin kuka tahansa voi kiinnittää mitä tahansa merkityksiä. Niinpä luvan saaneena päästän omankin assosiaationi vapaaksi, enkä juutu teorioihin.

Esitys alkaa sillä, että joku tai jokin liikkuu pressun alla. Tanssii, hitaasti ja hypnoottisesti, välillä nykien, välillä sulavasti. Tämä jokin on hyvin inhimillisen oloinen, olen näkevinäni pään, ehkä raajan tai pari, mutta välillä hahmo kääntyy asentoihin, jotka eivät voi olla mahdollisia ihmiskeholle. Vai voivatko, eikö sirkusartisti juuri riko noita rajoja? Mutta ei kai notkeinkaan artisti sentään tuohon pysty? Näyttämö on suuri ja olion kokoa on vaikea suhteuttaa mihinkään. 

Sitten näyttämölle saapuu mies ja luo mittakaavan: tuo äskettäin tanssinut olento onkin valtava verrattuna ihmisen kokoon. Toinen mies saapuu ja yhdessä he taistelevat raskaan pressun pois olennon päältä. Olio on robotti. Tarkemmin sanottuna 1970-luvulla autotehtaan kokoonpanolinjalla toiminut robotti, retromuotoilultaan hieman inhimillisen näköinen. Näyttämölle siirrettynä robotti menettää alkuperäisen tehtävänsä, autojen kokoamisen, ja muuttuu tarpeettomaksi (sans objet). Tuossa tarpeettomuudessa on Boryn mukaan taiteen lähtökohta.

Esiintyjät seuraavat robotin liikettä, tanssissa kone vie. Kolmas esiintyjä teoksessa ei kuitenkaan ole robotti, vaan ohjainta käsissään pitävä teknikko. Tavallaan kyseessä onkin valtavan mittakaavan esinemanipulaatio. Todellinen tanssi tapahtuu kahden näyttämöllä olevan esiintyjän ja kulisseissa vaikuttavan teknikon välillä.

Näyttämöllä on siis kaksi ihmiskehoa ja yksi inhimillistetty keho. Näiden kehojen välillä on nähtävissä sekä ristiriitaa että harmoniaa. Robotin liikkeiden sulavuus tekee siitä ajoittain ihmistä inhimillisemmän, siihen assosioituu määreitä, joita harvemmin yhdistäisi painavaan, metalliseen ja kulmikkaaseen koneeseen. Toisinaan se on pehmeä, hauras ja herkkä. Sitten se näyttää jälleen ylivertaisuutensa ja nostaa raskaita lavastuselementtejä kuin paperia. 

Ihmiskehot  taas tuntuvat välillä sulautuvan osaksi konekehoa. Ihmisistä tulee kovia, ohjelmoidun oloisia. Taitavien akrobaattien taito näkyy siinä, miten kevyeltä ja vaivattomalta tanssi robotin kanssa saadaan näyttämään. Virtuositeetti ilmenee kehonhallinnassa, klassista akrobatiaa esityksessä ei näy. Esitys kutsuu samastumaan ihmishahmojen lisäksi koneeseen ja sitä kautta miettimään omaa ihmisyyttään. 


Lähteet:

Butler, Judith 2000: Hankala sukupuoli: Feminismi ja identiteetin kumous. (Gender trouble: Feminism, and the subversion of identity, 1990.) Suom.Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi. Gaudeamus, Helsinki 2006.

Lievens, Bauke 2009: Dramaturgy: From Aristotle to Contemporary Circus. Verkkojulkaisu Disturbis Nro 6, 2009,
http://disturbis.esteticauab.org/Disturbis567/Bauke.html, luettu 4.7.2013

Purovaara, Tomi 2005. Nykysirkus - aarteita, avaimia ja arvoituksia. Circo - Uuden sirkuksen keskus, Helsinki 2005


*****

Subjugated Women, Complicated Bodies and a Human Machine


Contemporary circus (le cirque contemporain) differs from classical and new circus (le nouveau cirque) most distinctly with regards to dramaturgy. While classical circus is comprised of separate acts which display virtuosity and artistic mastery of one’s body and/or instruments, new circus comes closer to theatre in the way it combines circus elements with plot, dramatic characters and theatrical scenograpy. Contemporary circus on the other hand finds its form through postmodern fragmentation. (See Lievens 2009.)

While spectators of traditional circus is allowed to be spontaneously surprised or amused many times during a performance, the contemporary circus challenges its spectators on another level. The feelings, ideas and statements that contemporary circus conveys do not necessarily open up right there and then; like contemporary theatre and dance it leaves the spectator chewing over what he has experienced. Contemporary circus’ concept of man is not based on adorable and charismatic circus heroes but rather welcomes the conflict-driven contemporary human being onto the arena. (See Purovaara 2005.)

The performer on the stage is not neutral but has a body and – quite likely – a gender. It is impossible to watch performing arts without looking at the body, upon which the statements of gender are projected. While the circus’ whole understanding of humanity has become more complex through contemporary circus, statements about gender have also changed. In circus, where the artist works specifically with his or her body’s physical limits and exceeding them, the body and gender inscribed upon it are forever present on some level. However in the postmodern world these inscriptions are not always predictable.

In this article I reflect on the body and gender through three contemporary circus performances and from three different perspectives. The focus of my analysis of Gandini Juggling’s performance Smashed is in the otherness of the image of women that the work emphasises. The analysis of Jump or Fall by Juliana Neves and the Are You in Town? group focuses on the performance of gender, and finally I reflect on the relationship between the machine and the human body in Compagnie 111’s work Sans objet.


The female jugglers marked by their otherness

Smashed begins with 1940s music and nine jugglers juggling apples in sync with each other. The atmosphere is reserved, and from the uniform movement emerge subtle individual performances. They keep up a smile towards the audience, with perhaps an ironic twinkle in the corner of their eyes. They sit down on a row of chairs, the apples continue to move from one hand to another. The choreography follows the basic juggling forms; its power is born of the synchronised movement rather than the difficulty of individual tricks.

We are in a state of post-war innocence and there are a lot of different kinds of discreet courting games going on onstage. Of the nine jugglers, two are female. They are marked out as women by their skirts and high heels. And in a short skirt you just can’t sit any old way – knees must be kept together to maintain one’s modesty. In the line of jugglers this catches the eye as the men are sitting with their legs apart.

Little by little the amiable performance begins to change its course. Men compete for the women’s attention, there are attempts to land quick kisses. The women juggle as a duo. Suddenly three men begin to harass one of the women, and the crowd grows until all seven men surround her. Her eyes are covered, she is pushed off balance and tossed around like a rag doll. The balls stay up in the air, as the woman remains expressionless. The threatening nature of the situation can nonetheless be seen in the other woman who continues juggling while taking almost imperceptible steps away from the group, as if knowing her fate. Because it will be her that the men turn their attention towards next.

Then “Sometimes it’s hard to be a woman” starts to play. The women crawl in all fours in front of the row of men and the juggling happens on their backs as if they were moving tables, mere objects. A new round: the women have apples in their mouths – completely silent and subjugated. The image is very unpleasant.

The apples are filled with sexual implications. One woman waits nicely her back turned while the other opens the buttons on her blouse a little and fills her rack with apples. When she gets up the apples fall down to her stomach and finally she pushes out an apple from her crotch for each of the men. Although the act can be seen as a miracle of bringing new life into the world, the men’s reactions seem to associate it with more vulgar impulses.

“But it’s not just the women in the performance that are subjugated,” goes the counter-argument, “remember the scene where the women hit the men on their faces and buttocks.” But not even in this scene the woman gets to be a subject but rather a commodity that one man pimps for the others, who seem to enjoy the light sadomasochism rather than suffering.

The more the performance progresses the more it falls apart and loses its disciplined form. Gradually the unison quietens , moving towards anarchy, the apples and the parts of the crockery set get smashed (as the title refers to). While the apples, cups and plates break, the performers ridicule each other: “Boring!”, “You’re so useless!”, and “Woman juggler!”. In the middle of all the chaos one of the men takes a porcelain vase and starts to wave it around like a huge penis, very proud of his supremacy. Another man comes along and penetrates the vase with a rolled-up newspaper, thus subjugating the man to a woman. The vase, which has been turned into a vagina, does not remain unbroken for long in the insulted man’s hands.

The juggling woman is still a rarity and this is highlighted and used consciously in the performance. The women are branded by appearance and action as others, non-men, who have a different status from the men, who are portrayed as the norm. The directors, Sean Gandini and Kati Ylä-Hokkala, have taken a great leap from pure entertainment towards darker atmospheres and conflicting imagery. The deliberate provocation has been skilfully done; the performance leaves an unpleasant feeling.


The (female) body and androgyny in Jump or Fall

According to Judith Butler the concept of gender isn’t diminished to the bodily difference between men and women, and gender generally is not about being but rather doing. In English the two different terms sex and gender state the biological fact and the social and experienced identity respectively, but this distinction does not exist in the Finnish language. Butler questions this distinction, however: according to her the difference between biological and social gender is neither clear nor hierarchical; bodily gender is also in a way produced and susceptible to change. (See Butler 2000.)

Doing is not far from performing, and the performativity of gender is central to Butler’s thought as is the term heterosexual matrix, which describes the power structures that identify only two types of body, sexuality and social gender – i.e. male and female – which may only experience sexual attraction to each other. This structure excludes homosexuality and other identities that are more difficult to define. The idea of the changing nature of identity and the performativity of gender is also one of the cornerstones of queer theory, even though Butler herself does not define herself as a queer theorist. Queer does not translate easily into Finnish, but it could be defined as non-heterosexual, “pervo” (“perv”) being the closest term.

Why this theoretical introduction? Jump or Fall plays with the performativity of gender as well as the heterosexual matrix. The performance is self-evidently queer. The stage features a house whose three residents meet, don’t meet, and meet again. I see two women and one man, or perhaps three women, or maybe something quite different, an androgyne? This is what the performance boils down to.

The starting point for the androgynous character was practical, according to choreographer Juliana Neves. One of the target audiences for the group from the very beginning was schoolkids, and the group didn’t want to create the performance with three women, thinking that it wouldn’t interest young people. They also wanted to show a love scene between two people that would involve aerial acrobatics, but they wanted to keep it heterosexual. This meant that one of the female performers, Anke Bucher, decided to take the man’s role. But the 'normality' that they sought changed in practice into something else.

According to the concept of performativity, gender is performed because it involves socially and culturally recognisable gestures and signs that are used to make it visible in everyday life. For example the different ways of sitting in Smashed – men with their legs apart and women with their legs together – can be understood as signs that by repetition construct the gender.

In Bucher’s performance the signs for man and woman are in continual movement, there are references to both. She is of course dressed in trousers, but so are the women in the piece. Her solo contains powerful masculine acrobatics, and she makes low sounds at the same time. Her body is boyish and she stands like a man. Her face, however, is feminine, and her short hair doesn’t really refer to any gender. Of the three performers she is the shortest, and she sometimes moves with the others in a light, feminine way. Often she seems more like a boy than an adult male.

The women in the performance are not unambiguous either. Two women perform a powerful handstand duet, their movements deviate from the beautiful and lyrical flow that is associated with women in the circus. Anna Nilsson, who does aerial acrobatics with vertical silk, has an athletic body, broad shoulders and prominent back muscles, which her open-backed overalls accentuate. Her build is more masculine than Bucher’s, who is playing ‘the boy’. Michaela Henle dances in a long evening dress, but the movements keep breaking down to ugly, angular and 'unfeminine'. It is almost as if the body wouldn’t submit to being bent into the role it has been given.

Jump or Fall plays interestingly – on purpose or by chance – with the performance of gender and dismantles traditional gender roles by suggesting an alternative and a new accepted way for female artists to be on the stage. The solution that was originally made for practical reasons becomes the most multifaceted feature of the performance. At the same time the performance nods gently to queer theory and refuses to define gender or sexual identity in one way or another.


The machine and the body in Sans objet

In this analysis of the third performance I pay less attention to gender and reflect on the connection between a human body and a machine in the performance Sans objet. In this case the word 'circus' should be avoided. The director Aurélien Bory does not want to define his performance as neither circus, theatre nor dance, but rather as performing art. He gives the spectator the power to define the genre of the performance in any way they want. “If you don’t know what you’re watching you’re watching it right.” He doesn’t pin any statements to the work – there is just the space and different structures to which anybody can attach any kinds of meanings . As I’ve been given permission I will also associate freely and not get caught up in theories.

The performance begins with someone or something moving under a tarpaulin. The dance is slow and hypnotic, sometimes jerky and sometimes flowing. This thing has a very human presence, I think I might see a head, perhaps a limb or two, but sometimes the figure turns into positions that would be impossible for the human body – or are they? Isn’t a circus artist able to break such borders? But even the most flexible artist couldn’t do that, could they? The stage is big and it is difficult to say the size of the creature with nothing for comparison.

A man then arrives on the stage and gives a scale: the creature that was just dancing is huge in comparison. A second man arrives and together they wrestle the heavy tarpaulin off the creature. It is a robot. Or more precisely a robot from a 1970s car factory assembly line, somewhat human-looking in its retro design. When moved to a stage the robot loses its original task of assembling cars  and becomes redundant (sans objet). This redundancy is, according to Bory, the starting point of art.

The performers follow the movement of the robot, the machine leads the dance. The third performer in the piece is not a robot, however, but the technician who holds the controls in his hands. In a way this is a case of object manipulation on a grand scale. The real dance takes place between the two performers on the stage and the technician pulling the strings offstage.

So the stage has two human bodies and one humanised body, and between them there can be seen both harmony and conflict. The flow of the robot’s movement makes it sometimes seem more human than the humans. On the robot you associate the attributes that are rarely connected  to a heavy, metallic and angular machine. Sometimes it is soft, fragile and sensitive, but then it shows its superiority and lifts heavy props like pieces of paper.

Human bodies on the other hand seem to merge at times to become part of the machine. People become hard, programmed beings. The skill of the acrobatics is shown in how light and effortless they make the dance with a robot appear. There is virtuosity in the bodily control, but no classical acrobatics. The performance invites us to identify with the machine as well as the human figures and consider our own humanity.



Sources:

Butler, Judith 2000: Hankala sukupuoli: Feminismi ja identiteetin kumous. (Gender trouble: Feminism, and the subversion of identity, 1990.) Transl. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi. Gaudeamus, Helsinki 2006

Lievens, Bauke 2009: Dramaturgy: From Aristotle to Contemporary Circus. Online publication Disturbis Nro 6, 2009, http://disturbis.esteticauab.org/Disturbis567/Bauke.html, read 4.7.2013

Purovaara, Tomi 2005. Nykysirkus - aarteita, avaimia ja arvoituksia. Circo - Uuden sirkuksen keskus, Helsinki 2005

02 heinäkuuta, 2013

Leipää ja sirkushuveja Belgiassa

Kävin viime viikonloppuna Belgiassa, Kortrijkissa järjestetyllä Humorologie-festivaalilla. Festivaali on mukana Euroopan Kulttuuri-ohjelmasta rahoitettussa Unpack The Arts -hankkeessa, jossa 12:lla sirkusta ohjelmistossaan esittelevällä festivaalilla järjestetään residenssi 10 kulttuurijournalistille kerrallaan.

Residenssien aikana katsotaan sirkusta sekä keskustellaan siitä sekä artistien että muiden asiantuntijoiden kanssa. Residenssin loputtua osallistujat kirjoittavat artikkelin haluamastaan aiheesta ja näkökulmasta. Edellisten residenssien artikkelit löytyvät täältä. Koska oma artikkelini ei tule käsittelemään kaikkia nähtyjä esityksiä, tässä muutamia aatoksia matkan varrelta. Kaiken kaikkiaan näin 7 ja puoli esitystä.

Festivaali järjestään Kortrijkin kaupungiosan Marken kulttuurikeskuksessa ja sen liepeille pystytetyissä erikokoisissa teltoissa sekä Kortrijkissa sijaitsevissa teatteritiloissa.

Gandini Jugglers: Smashed (linkki
Yhdeksän jonglööriä, 80 omenaa, 4 teeserviisiä. Residenssin aikana puhuttiin paljon virtuositeetistä. Sirkuksen ydin on perinteisesti nimenomaan ylivertaisen taidon esittelyssä - sirkusartisti tekee jotain sellaista, joka ei suurimmalle osalle ihmiskunnasta ole mahdollista. Tässä esityksessä ei nähty kymmenen pallon jongleerausta, mutta noviisin silmiin jo pelkästään yhdeksän esiintyjän synkronointi sekä esimerkiksi jongleeraus usean muun esiintyjän häirinnän aikana oli varsin jännittävää katsottavaa.
Esityksen kaari tiukasta muodosta silkkaan anarkiaan oli kiinnostavaa, mutta erityisen paljon kiinnitin huomiota siinä nähtäviin sukupuolen representaatioihin sekä misogyniaan. Tarkoituksellista provokaatiota, aivan varmasti. Feministi otti ja provosoitui. Tämä esitys pisti minut miettimään enemmänkin kehoa ja sukupuolta, mutta myös värjäsi varmasti silmälasit loppufestivaalin ajaksi. 

Cie 111: Sans Objet (linkki)
Tutustuin esityksiin etukäteen verkossa sen verran kuin tietoa sattui löytymään. Tästä esityksestä en ennalta ollut kovin kiinnostunut, ajatus teollisuusrobotin ja ihmisesiintyjän interaktiosta ei ollut edes mitenkään uniikki idea, olihan siihen törmätty jo kotimaisessakin nykytanssissa jo ennen Aurélien Boryn teosta.
Kuinka väärässä olinkaan! Esitys oli valtavan kaunis, harmoninen kokonaisteos, jonka lopussa tuli itku. Mielenkiintoista oli, että esitys jakoi meidät residenssiläiset kahteen äärimmäiseen leiriin, toiset olivat todella vaikuttuneita, toiset vihasivat.

Hopla Circus: Face to Fake (linkki
Meksikolaista vapaapainia, lucha libreä ja sirkusta yhdistävä teos oli varsin viihdyttävä. Tämä oli kuitenkin se puolikas esitys, residenssiohjelmaan kuulumattomana ennätin näkemään siitä vain noin puolet ennen kuin oli riennettävä eteenpäin.

Cirk La Putyka: La Putyka (linkki)
Tämä oli toinen esitys, joka jakoi mielipiteet kahteen ääripäähän. Toiset rakastivat tsekkiläiseen oluttupaan sijoittuvaa, rakenteeltaan varsin perinteistä sirkusesitystä, osa piti sitä monella tapaa epäonnistuneena. Itse kuuluin kyllä tuohon jälkimmäiseen porukkaan. Minulle esityksen tyylilaji ei uponnut edes karikatyyrinä, vaan huomasin kiusaantuvani amatöörimäisestä näyttelijäntyöstä, joka korostui kaikkien hahmojen kännisenä hortoiluna.

De Vuurmesteers: Cirqling Times (linkki)
"Tulimestareiden" esitys ei kuulunut residenssin varsinaiseen ohjelmaan ja syystä. Tulta ja vettä pärskyttelevä, köykäisellä juonella koottu esitys aiheutti minussa lähinnä myötähäpeää, joten ei siitä sitten sen enempää.

Cie Pol & Freddy: Le Cirque Démocratique du Belgique (linkki)
Esityskieli oli flaami, mutta ilman kielitaitoakin tärkeimmät asiat tulivat selväksi. Virkamiesten sirkusesitys oli tarkoituksellisen vaatimaton taitomielessä ja perustui yleisön näennäiseen vaikuttamismahdollisuuteen äänestämisen kautta. Äänestää sai pienemmistä ja suuremmista käänteistä, mutta kuten yksi artisteista, Bram Dobbelaere totesi, todellisia vaikuttamisen paikkoja oli vain muutama, muut äänestykset olivat vahvasti johdateltuja: "Haluatteko, että hän jatkaa jongleeraamista palloilla vai haluatteko hänen vaihtavan keiloihin, mikä on paljon vaikeampaa?" Mitäpä luulette, kuinka äänestyksessä kävi?
Hilpeän ja aseistariisuvan sympaattisen esityksen alla olikin varsin mielenkiintoinen pohjavire: äänestävätkö ihmiset juuri niin, kuin miten heitä manipuloidaan? 

Are You in Town? / Juliana Neves: Jump or Fall (linkki)
Tämä oli esitys, joka sinetöi artikkelini aiheen. Kolmen naispuolisen sirkusartistin ja naiskoreografin esitys lienee jo lähtökohtaisesti harvinaista herkkua melko miehisellä alalla. Esityksessä naiskehoa käsiteltiin mielestäni varsin kiinnostavasti ja mukana oli myös leikkiä sukupuolen esittämisen kanssa. Tuoreessa esityksessä oli vielä hiottavaa, mutta kokonaisuus herätti runsaasti ajatuksia.

Los Galindos: Maiurta (linkki)
Pienessä jurtassa esitetty teos ei ollut oikeastaan sirkusesitys ollenkaan, vaan esitys sirkuksesta. Vissi ero. Vanheneva sirkusartisti muisteli menneitä suuruuden aikoja sekä leipoi. Kyllä. Taikina muotoutui milloin naamioksi, milloin käärmeeksi. Olisin ihan hirveästi halunnut pitää tästä esityksestä enemmän, mutta sitä ei oikein oltu ajateltu loppuun asti. Mielestäni konsepti oli kiehtova ja esityksessä oli nähtävissä lukuisia todella hyviä ideoita, joita ei sitten kuitenkaan oltu osattu kehitellä niin, että olisi saatu aikaan koherentti kokonaisuus.  


Hirmuisen erilaisia esityksiä siis tuli nähtyä! Perjantai-iltapäivästä maanantaiaamupäivään kulutettiin myös tunteja ja tunteja sirkuksesta sekä sirkuksesta kirjoittamisesta puhumiseen. Kaikenkaikkiaan koko festivaalista ja residenssistä erityisesti jäi upea olo. Kiitos siitä kuuluu ainakin Humorologie-festivaalin Grietille ja Koenille, keskusteluja johtaneelle ja meitä noviiseja sirkuksen saloihin johdattaneelle Yohannille, mahtaville kollegoille Adolfolle, Andreealle, Elinalle, Helenille, Katalinille, Katelle, Lauralle, Sedalle ja Zvonimirille, pöydän ääressä vierailleille asiantuntijoille sekä erityisesti rohkeille artisteille, jotka uskalsivat istua samaan pöytään kymmenen journalistin kanssa!

Festivaali on alkanut huumorifestivaalina, ja osa ohjelmistosta on edelleen komiikkaa. Sirkuksen osuus ohjelmistosta on kuitenkin dominoivampi ja festivaali saattaakin saada tulevaisuudessa uuden nimen.

23 huhtikuuta, 2013

Katsomisesta ja katsottavana olemisesta

Teatterikriitikon kausi, ainakin Tampereella, on kovin syyspainoinen. Teatterikesästä aloitetaan elokuussa, sitten paukutetaan menemään hirmuinen ensi-iltaputki syys-marraskuussa, joskus joulukuussakin vielä muutama. Kevätkausi puolestaan on usein lyhykäinen, pari hassua ensi-iltaa tammi-helmikuussa ja siinä se.

Niinpä vajetta on täydennettävä omaehtoisesti. Huhtikuussakin on tullut katsottua yllättävän paljon. Kahden ensimmäisen viikon aikana tuli nähtyä Tanssiteatteri MD:n Sky Walker, Johtaja-esityksen vierailu Telakalla, Teatteri 2.0:n Kuka tahansa meistä Helsingin päärautatieasemalla sekä Jekyll ja Hyde Turun kaupunginteatterissa.  Se, etten rynnännyt välittömästi tänne sauhuamaan mistään edellämainitusta esityksestä, kertonee jonkun verran vastaanotosta.

Paitsi yhdestä olisin voinutkin rynnätä, sauhuaminen jäi myöhempään ajankohtaan ihan muista syistä. Johtajasta olin nimittäin varsin vaikuttunut. Antti Holman kirjoittama ja esittämä sekä Akse Pettersonin ohjaama monologi pelaa sukupuolirooleilla ja seksuaalisuuden ilmenemismuodoilla raikkaasti. Esitys on täynnä jotakin hirveän hyväntuulista, vaikka lavalla nähdään ahdistunut Hitler tai lähes yleisön syliin tunkeva ääriseksuaalinen drag-hahmo. Itselleni tärkeimmäksi teemaksi nousi katseen alla oleminen, jota tuumitaan mm. kuntosalien homoeroottisen katseen kautta. Enpä myöskään muista, koska, jos ikinä olisin nähnyt miesnäyttelijän esineellistävän itseään näin riemastuttavan härskisti. Holma heittää ilmaan ajatuksen siitä, kenellä valta on teatteriesityksessä, esiintyjällä vai katsojalla. (pätkää ja pohdintaa tästä Yle Areenassa). Kuka ketäkin katsoo?

Tätä katsomisen teemaa Holma tuumaili jo alkuvuodesta 2011 lyhytikäiseksi jääneessä Teatteriblogissa näin: "Teatteri on lopulta aina monella tasolla saastaista puuhaa. Se on epäsiistiä, hikistä ja aina sen ytimessä on taitavan ja hallitun sijasta patoutumia ja omahyväisiä himoja tulla nähdyksi. Ja sitten siellä on häpeä. Häpeä katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta – se nuora, jolla minun mielestäni parhaimmat tekijät taiteilevat, vaaran ja halun polttopiste. Sen pisteen etsiminen kysyy sekä tekijöiltä, että katsojilta paljon ja siksi teatteria on monin verroin helpompi vihata kuin rakastaa. Mutta – kuten teatterissa yleensä – vaikea rakkaus on usein kaikista kiihottavinta ja niinpä aina silloin tällöin, katsomossa ja näyttämöllä, kaksi sydäntä lyö yhtä aikaa." Hyvin sanottu!

27 maaliskuuta, 2013

Tuo vaarallinen laji!

Tänään vietetään jälleen Kansainvälisen teatteri-instituutin (ITI) julistamaa Maailman teatteripäivää, kuten jo vuodesta 1961 lähtien. Pisteet kotimaahan, aloitteen päivän viettämisestä teki Arvi Kivimaa vuonna 1959. (lisätietoa)


Joka vuosi ITI pyytää joltakin maineikkaalta teatterintekijältä julistuksen, joka luetaan kyseisenä päivänä tai jonakin lähipäivänä pidettävän esityksen alla teattereissa ympäri maailmaa. Viime vuonna julistuksen kirjoitti näyttelijä John Malcovich (lue), sitä edellisenä vuonna näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Jessica A. Kaahwa Ugandasta (lue). Olen monena vuonna ollut lukemassa julistusta, usein oman ohjaukseni alla, ja varsin usein koettanut olla ihan hirveän paljon itse liikuttumatta lukemastani.



Joinakin vuosina taas naurattaa, kuten tänä vuonna. Nyt julistuksen on laatinut Dario Fo (lue), jonka kirjoittajalleen tyypillisestä ronskista provokaatiosta silmiini pomppaa erityisesti tämä hilpeä lainaus 1600-luvun kardinaalin mietteistä: 

"Miten paljon syvemmälle ihmissieluun voikaan tunkeutua silmän kautta kuin vain kirjoitetulla tekstillä! Miten paljon enemmän nuorten miesten ja naisten sielua vahingoittavatkaan ääneen lausutut sanat ja niitä seuraavat eleet kuin pelkät kuolleet sanat paperilla."


Niin. Miten vaarallinen voikaan teatteri olla? Teatteri viihdyttää, mutta voi olla myös tärkeä väylä muutokselle. Kaahwan julistus vuodelta 2011 loppuu sanoihin: 

"Tänään, Maailman Teatteripäivänä, meidän tulee nostaa teatteri esiin vuoropuhelun, yhteiskunnallisen muutoksen ja uudistusten aikaansaajana. YK käyttää valtavia rahasummia rauhan turvaamiseen asevoimin eri puolilla maailmaa. Inhimillinen, halvempi ja ylivoimaisesti tehokkaampi vaihtoehto on teatteri. Teatteri tuskin on ainoa ratkaisu maailmanrauhaan. Vaikuttavuutensa takia teatterin tulisi kuitenkin olla osa rauhanturvatoimia."


Enpä tuohon paljon osaa enää lisätä. Minun sieluni on vahingoitettu jo synnyinlahjana ja voi, kuinka paljon toivon sitä vielä jatkossakin vahingoitettavan tällä lajilla!



Hyvää maailman teatteripäivää!

26 maaliskuuta, 2013

Ylensyöntiä West Endissä

Kävin kevätlomalla Lontoossa. Teatterin mekkaan kun kerran vei tie, piti näkemäni sitä itseään ja paljon. Neljä esitystä oli tavoitteena, mutta matkailijan kaveri eli ruokamyrkytys astui peliin kalkkiviivoilla ja saldo jäi kolmeen.


Nessut tanassa musikaaliin

Ensimmäisenä iltana katsoin Billy Elliot -musikaalin (traileri). Musikaalihan perustuu samannimiseen, vuonna 2000 ilmestyneeseen elokuvaan, joka on myös yksi lempielokuvistani. Musikaali on pyörinyt Victoria Palace -teatterissa vuodesta 2005. Kantaesitys palkittiin mm. parhaana uutena musikaalina vuoden 2006 Olivier Awardseissa. Nykyään esitys pyörii myös mm. Broadwaylla.

Musikaalin taustalla on sama työryhmä kuin elokuvassa, ohjaaja on Stephen Daldry, käsikirjoittaja Lee Hall ja koreografi Peter Darling. Sävellys on Elton Johnin, jonka nimiin koko idea näyttämöversion tekemisestä laitetaan. Tällä hetkellä Billyn roolia vetää neljä nuorta, roolissa on tähän mennessä nähty 36 näyttelijää, pojat kun tahtovat kasvaa roolista pihalle.

Ei ihme, että esitys on niin suosittu (Donmar Warehousen esityksessä juttelin vieruskaverin kanssa, joka kertoi nähneensä sen kuudesti!), onhan se perin taitavasti rakennettu. Tarina yhdistää nuoren pojan unelmat ja kasvukivut 80-luvun poliittiseen kuohuntaan. Ja siinä on tanssia, paljon ja taitavaa! Harrison Dowzell, joka oli näkemässäni esityksessä Billy-vuorossa, oli ihan mahdottoman hurmaava olematta kuitenkaan yhtään lässy. Loistomuksuja olivat myös Michaelia esittänyt Thomas Moore sekä Debbienä esiintynyt Dayna Dixon.

Elton Johnin musiikista jäi vähän kahtalainen olo. Toisaalta joukossa oli paljon tehokkaita ensemble-numeroita sekä tietysti ne muutamat takuuvarmat nessunkostuttajat. Sähäkämmissä numeroissa jäin kuitenkin kaipaamaan jotakin, mitä on vähän hankala määritellä. Ehkä elokuvassa soinut Marc Bolanin boogie on vaan niin syvällä omassa selkäytimessäni, ettei sir Elton vain onnistunut ihan sinne asti ulottumaan.

Itse esityksessä sattui kaikenlaista teknistä ongelmaa. Esityksen alkua oli päästy vain pari minuuttia, kun lavalta lähti ääni. Pieni sähkökatko Victorian alueella pisti tietokoneet sekaisin ja niiden buuttaminen kesti vartin verran. Toisen kerran safety curtain kohdattiin yhdessä esityksen huippukohdista, jossa Billy tanssii aikuisen itsensä kanssa. Ennätin ihmetellä noin sekunnin, miksi aikuinen tanssija räplää vaijeria nuoremman selkään vähän hankalan oloisesti, kun stage manager ilmaantui uudestaan lavalle "Hello, it's me again..." Tällä kertaa katkos kesti vain muutaman minuutin, mutta vaikka numero oli huima ja hieno, oli taika vähän tuossa keskeytyksessä päässyt lopahtamaan.

Victoria Palace on vuonna 1910 rakennettu koristeellinen teatteri, jonka parvekkeissa ja aitioissa ei kultauksia ole säästelty (virtuaalikierros). Hurjan sympaattisen kontrastin arvokkaaseen tilaan toi yleisö, joka oli huomattavasti rennommalla otteella liikkeellä, kuin mihin kotimaassa on totuttu. Tänne ei oltu tultu kunnioittavasti hiljentymään teatteritaiteen alttarille, vaan viihtymään sipsit ja drinksut kourassa. Minä tykkäsin. Ja myös täällä se urpo, joka jätti kännykkänsä päälle, sai varsin jäätävää palautetta kanssakatsojilta.


Skottidystopiassa ei verta säästelty

Toisena esityksenä näin James McAvoyn tähdittämän Macbethin, johon hankin lipun jo tammikuun alussa. Myönnettäköön, että mahdollisuus nähdä yksi lempinäyttelijöistäni näyttämöllä oli myös alkusysäys koko reissulle. Haitaksi ei ollut sekään, että kyseessä on Shakespearen tragedioista itselleni läheisin.

Macbethiä esitetään Trafalgar Studios -teatterissa, joka toimii tämän kauden nimellä Traf Transformed. Tulossa on Macbethin lisäksi neljä muuta Jamie Lloydin ohjaamaa ja Soutra Gilmourin lavastamaa, eri suunnista valtaa, politiikkaa ja väkivaltaa käsittelevää näytelmää. Ihan täysin tämä Trafalgar Studios/Traf Transformed -kuvio ei minulle auennut, en siis tiedä, onko kyseessä teatterin pysyvämpi nimenmuutos vai määräaikainen tapahtuma. Oli miten oli, kyseessä on joka tapauksessa mielenkiintoinen tapaus, sijaitseehan teatterikin aivan vallan varpailla, kivenheiton päässä parlamenttitalosta, Downing Street 10:stä ja Buckinghamin palatsista. Traf Transformed -projektiin kuuluu myös erilaisia ilmaisia keskustelu- ja reading -tilaisuuksia, lisäksi koululaisille ja teatterin ensikertalaisille on ollut tarjolla maanantaiesityksiin 15 punnan lippuja.

Tämähän ei ole McAvoylle ensimmäinen skottikuninkaan tulkinta, vuonna 2005 hän esitti Macbethiä BBC:n mainiossa sarjassa ShakespeaRe-Told, jossa nähtiin uusversioita neljästä Shakespearen näytelmästä. Tämän Macbethin löytää melko helposti Youtubesta, en kuitenkaan viitsi tekijänoikeussyistä linkata.

Lloydin Macbeth sijoittuu dystopiseen tulevaisuuteen, jossa Skotlanti on itsenäistynyt, sen jälkeen kun on tapahtunut ainakin ekokatastrofi sekä massiivinen terrorismiaalto, joiden jäljiltä maa on vajonnut arkaaiseen heimoyhteiskuntaan. Maailma on väkivaltainen ja armoton. Soutra Gilmourin visuaalinen suunnittelu tukee tätä tulkintaa hienosti (kuvia esityksestä sekä taustakuvastoa). Macbeth on sodasta traumatisoitunut sotilas, joka palaa kotiin keskenmenosta traumatisoituneen vaimonsa luokse. Eihän siitä mitään hyvää ja kaunista voi seurata. Lapsettomuus on molemmille fyysistä tuskaa.

Ohjaus ei säästele veren tai muidenkaan eritteiden kanssa. Veriset noidat huutavat kaasunaamareiden läpi, Macbeth kakoo pää pöntössä ja sen ulkopuolella varsin raadollisesti pitkin matkaa. Esityksen syke pysyy korkealla koko ajan eikä hengitystaukoja tarjota. Teatteritilaa on muokattu tätä kautta varten radikaalisti: näyttämöä on korotettu pari metriä ja kolme ensimmäistä korotuksen alle jäänyttä riviä on siirretty näyttämölle, osaksi näyttämökuvaa. Intiimi tila tuo esityksen todella iholle, jotkut murhat jopa käytännössä eturivien katsojien syliin.

McAvoyn, kuten muidenkin näyttelijöiden, tulkinta on hurja ja itseään säästelemätön. Jossain määrin jäin kuitenkin ihmettelemään tekstin käsittelyä nimenomaan Macbethin kohdalla. McAvoy lähes lauloi Shakespearen tekstiä, ilmaisun muuttuessa sitä epärealistisemmaksi mitä pidemmälle mielenhäiriöön mentiin. Myös skottimurre haastoi ei-natiivin katsojan ymmärrystä, vaikkakin itse teksti on toki tuttuakin tutumpi, joten kärryillä pysyin. Sama murre pisti korvat koville muuten myös Billy Elliotissa. Mutta vaikka ihan joka sanaa en ymmärtänytkään, nautin kyllä myös tästä esityksestä kovasti.

Claire Foyn Lady Macbeth oli myös vahvaa työtä, mutta erityisesti tässä esityksessä huomasin jälleen ärsyyntyväni siitä, miten tylsästi Shakespeare Ladyn hylkää. Edes hänen kuolemansa ei ole oman kohtauksensa arvoinen. Mieleen muistui Anna-Elina Lyytikäisen taannoinen versio TT:ssä, jossa Lady Macbeth liittyi kuolemansa jälkeen noitiin. Tietysti!

Ilman keskeytystä ei muuten myöskään tästä esityksestä selvitty. Aivan loppumetreillä Macbethin ja Macduffin taistelun aikana sai eräs katsoja sairauskohtauksen. Kun potilas oli saatu hoitoon, kevensi McAvoy hetkeksi tunnelman: "Niin, normaalistihan me otettaisiin kohtauksen alusta, mutta nyt me ollaan niin vitun poikki, että mennään siitä mihin jäätiin". Ja yy-kaa-koo, näyttelijät napsauttivat välittömästi järjettömän aggression päälle kuin mitään keskeytystä ei olisi ollutkaan. Ammattitaitoa.


Lopuksi vähän museoteatteria

Kolmas näkemäni esitys oli Donmar Warehouse -teatterissa esitetty Trelawny of the Wells, Arthur Wing Pineron komedia vuodelta 1898. Tähän esitykseen kiinnitin huomioni oikeastaan ohjaajan myötä, kyseessä on varsin mainioista epookkielokuvista kuten Sovitus, Ylpeys ja Ennakkoluulo sekä Anna Karenina tutun Joe Wrightin näyttämödebyytti. Näytelmä tai sen kirjoittaja ei minulle ollut entuudestaan mitenkään tuttu.

Tarjolla oli pukukomediaa teatterimaailmasta. Päähenkilö Rose Trelawny on Wells-teatterin päätähtönen, joka hylkää teatteriuran mennäkseen hyviin naimisiin. Kihlausaika ylhäisön keskellä on kuitenkin ahdistavaa ja Rose palaa takaisin teatteriin, vain huomatakseen, että on kadottanut taitonsa. Onneton kosija Arthur karkaa sydän särkyneenä myös teatteriin ja kas, lopulta rakastavaiset kohtaavat teatterin lavalla. Kauhean söpöä.

Esitys herkutteli erilaisilla teatterikikoilla, näyttelijäntyö oli viety ilmeisesti kohti sadan vuoden takaista tai sen karikatyyriä, taustafondiin maalattuja takanreunuksia tomutettiin teatraalisesti ja rekvisiitta ja erikoistehosteet olivat varsin näppärästi rakenneltuja. Eri henkilöhahmot kuvasivat erilaisia hierarkisia fakkeja, joihin näyttelijät aikanaan asetettiin (general utility, walking gentleman, ingenue jne.). Jollain tapaa minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että tässä katsotaan nyt oppituntia, että "näin ne sitä silloin ennen teki, eiks oo hauskaa". Tämän ajatuksen päälle ei kuitenkaan oikein oltu päästy ja itselleni jäi epäselväksi, miksi Wright oli valinnut juuri tämän näytelmän ohjattavakseen.

Myönnän toki, että tämän esityksen aikana oma huomioni alkoi myös kiinnittyä esityksen sijasta tuohon lähestyvään ruokamyrkytykseen, joten fiilikseni saattaisi olla toisenlainen, jos olisin ollut ihan täysissä ruumiinvoimissa. Tarkkailin kuitenkin myös muun yleisön reaktioita ja siinä missä sekä Billy Elliotissa että Macbethissä porukka pomppasi spontaanisti pystyyn heti kiitosten alkaessa, sai tämä esitys melko kohteliaat taputukset.


Ja kouraan jäi...

Näin siis hyvin erilaisia esityksiä, mikä oli reissun tarkoituskin. Billy Elliot ja Macbeth olivat oikein maittavia, Trelawney of the Wells vähän nihkeämpi, mutta ihmehän se olisikin, jos ihan jokainen valinta olisi nappiin mennyt. Harmillisesti sairastumisen takia jäi näkemättä mielenkiinnolla odottamani Tricycle-teatterin Paper Dolls. jonka valitsin mukaan myös siksi, että näkisin muutakin kuin West End -tuotantoja. No, seuraavalla kerralla koetetaan nähdä sitten enemmän näitä off-proggiksia. Sillä ilman muuta Lontooseen pitää päästä toistekin teatteriövereitä hakemaan. Ja tietäähän sen, että kun ahmii, tulee väistämättä mahakin kipeäksi!

15 maaliskuuta, 2013

Toinen kerta toden sanoo?


Kävin eilen katsomassa Telakalla Markus Järvenpään Rikos ja rangaistus -vierailun. Siitä harvinainen esitys, että katsomiskokemus oli toinen, ensimmäinen kerta tapahtui Teatterikesässä 2011. Harvoin tulee katsottua esityksiä useammin kuin kerran, tämä kuitenkin jäi niin vahvasti mieleen puolitoista vuotta sitten, että halusin tsekata, vieläkö kolisee. Kolisi, vahvasti.

Hämeen Sanomiin kirjoitin elokuussa 2011 esityksestä näin:

"Vaikuttava monodraama

Teatteriyhdistys KSR:n ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotanto Rikos ja rangaistus tiivistää Dostojevskin tiiliskiven intensiiviseksi parituntiseksi. Tuomo Rämön olennaiseen keskittyvä dramatisointi ja ohjaus antaa tilaa Markus Järvenpään virtuoosimaiselle näyttelijäntyölle. 
Keskeiset henkilöt näyttäytyvät Järvenpään esittäminä joko näyttämöllä tai ääninauhoilla, joskus pelkkinä kuvina tai esineinä. He kaikki saavat omat monologinsa ja omat tärkeät hetkensä, joista piirtyy hyvin inhimillinen ihmisgalleria. Esitys ei pyri tiukasti määrittelemään moraalia, syyllisyyttä tai rakkautta, henkilöt tekevät sen itse ja usein täysin erilaisilla tavoilla.
Inhimillisyys korostuu erityisesti mieleen jäävässä Marmeladovin hautajaiskohtauksessa, jossa aikaisemmin vain kuvana nähty Sonja jakaa katsojille, hautajaisvieraille, teetä ja keksejä. Yhtäkkiä intensiivisen, raa'an ja vimmaisen esityksen keskelle on mahdollista luoda täysin rauhallinen ja voimakkaan yhteisöllinen hetki. Lämmin olo seuraa esityksen jälkeen pitkään mukana."

(Julkaistu Hämeen Sanomissa 7.8.2011 laajemman koosteen ns. kainalojuttuna)

Eilisen esityksen jälkeen olo oli, mikäli mahdollista vieläkin lämpimämpi, toisaalta myös hengästyneempi. Esitystila muutti esityksen luonnetta aika tavalla. Kesällä 2011 esityspaikkana oli Teatteri Siperia, jonka tila, vanha Sorin nuorisotalo, on korkea ja avara. Telakan teatteritila taas on huomattavasti pienempi, matala ja monella tapaa intiimimpi. Edellisellä kerralla tuli katsottua esitystä kauempaa, jolloin edessä lattialla tapahtunutta ei täysin aina nähnyt. Tällä kertaa tälläsin itseni eturiviin, silläkin uhalla, että roisketta tulee. Nyt korostuivat yksityiskohdat, hyvin perusteltu vähäisten esineiden symboliikka sekä Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu, jonka hehkutukselle ei tuossa Teatterikesä-koosteessa ollut aikanaan tilaa. 

Järvenpään näyttelijäntyön totesin taannoin virtuoosimaiseksi ja sitä se kyllä on. Mitkä nyanssit! Mikä täydellinen rytmitaju! Eri henkilöt rakentuvat näennäisen pienistä ulkoisista merkeistä. Skaalaa löytyy irvokkaan vastenmielisestä Svidrigailovista hämmentyneen koomisen, lähes klovnimaisen Lužinin kautta pehmeän varautuneeseen Sonjaan. Lisäksi keskeiset henkilöt, koronkiskuri Aljona Ivanovna sekä Raskolnikovia riivaava tutkintotuomari Porfiri Petrovitš saavat hyvin elävät äänet. Tärkein on tietenkin itse Raskolnikov, jonka hirvittävä teko tuhoaa lopulta tekijänsä mielen. Järvenpään tulkitsemana Raskolnikovin psykofyysinen reaktio omaan pahuuteen on henkeäsalpaavaa työtä. Näkökulma pysyy vahvasti subjektiivisena ja kaikki muut henkilöt suodattuvat Raskolnikovin silmien (tai psyyken) kautta.

Tässä esityksessä todella on kokonaistaideteoksen ainekset kasassa. Ja vaikka esitys voisi helposti hukkua tarkasti harkitun muotonsa alle, Järvenpään aseistariisuva näyttämöoleminen tekee siitä myös minulle katsojana henkilökohtaisen. Suora katsekontakti näyttämöltä katsojaan on joskus vaikea ottaa vastaan, tällä kertaa tuntui kuitenkin perin luonnolliselta vastata katseeseen ilman kiusaantumista.

Huikea esitys. Kestäisiköhän vielä kolmannenkin katsomisen?

13 maaliskuuta, 2013

Rajanvedoista

Eräs kriitikon työssä olennainen asia on jääviyskysymys. Milloin olen jäävi kirjoittamaan? Tässä postauksessa puhun aiheesta nimenomaan ammattikritiikin kannalta eli siitä, millä perusteilla jäävään itseni, kun kyse on lehteen tulevasta kritiikistä, jonka kirjoittamisesta minulle maksetaan. Jääviydestä on kirjoitettu jonkin verran verkossakin, kurkkaa vaikka Luutii-blogin postaus aiheesta.

Jokainen kriitikko joutuu nämä rajat asettamaan itse ja omista lähtökohdistaan. Jotkut rajanvedot ovat erittäin yksinkertaisia: en kirjoita perheenjäsenteni esityksistä. Tässä ei harmaata aluetta ole. En kirjoita esityksistä, joissa olen itse ollut tavalla tai toisella mukana. Tämä nyt lienee sanomattakin selvää.

Tämäkin on vielä melko helppo rajanveto: en kirjoita työnantajani esityksistä. Tässä kohtaa olen ratkaissut asian niin, että mikäli kulloinenkin työnantajani on suoraan mukana esityksen valmistamisessa tai yhteistuotantokumppanina, jätän kritiikin väliin.  Raja menee siis organisaation mukaan. Aiemmin ollessani päätöissä tanssiteatterissa jääväsin itseni yhteistuotannoista, mutta en silloin, kun talon koreografi oli mukana teoksessa yksityishenkilönä, eikä siis yhteisen työnantajan edustajana. Nykyisessä työssäni yliopistolla raja on yhtä selvä: mikäli esitys on työnantajanani tuottama tai yhteistuottama, en kirjoita siitä kritiikkiä. Blogin suhteen olen vapaampi, edellisen postauksen Nätyn esityksestä Meren yllä monen värinen pilvi en olisi voinut kirjoittaa kritiikkiä lehteen. Lienee kuitenkin perusteltua jatkossa mainita myös tällä vapaammalla alustalla, mikäli jokin sidonnaisuus on olemassa.

Hyvin vaikeaa rajanveto on tapauksissa, joissa puhutaan ystävistä, tuttavista, entisistä tai nykyisistä opiskelu- tai työtovereista, Facebook-kavereista. Tuossa Luutii-blogissa puhutaan Islannista, jossa kaikki tuntevat kaikki, mutta ei kotimainenkaan teatterikenttä niin kovin suuri ole. Näissä tapauksissa en kovin hanakasti lähde jääväämään itseäni, sillä jos alkaisin tehdä sitä jokaisen esityksen suhteen, jossa jonkun tekijän olen tavannut, istunut samassa pöydässä, jutellut tai tykännyt linkistä, ei kirjoitettavaa pian olisi. Eikä olisi monella muullakaan, jos vain täysin tuntemattomien ihmisten teoksia voisi arvioida.

Todella läheisten ystävien suhteen olen tietenkin tarkempi kuin satunnaisten tuttavien. Jos minusta tuntuu, etten voi henkilökohtaisen suhteen vuoksi olla objektiivinen, jätän keikan väliin. Toisaalta moni alalla oleva ystäväni myös arvostaa minua kirjoittajana ja osaa ottaa ammattikritiikin juuri sellaisena kuin se on, punnittuna mielipiteenä teoksesta eikä henkilöön kohdistuvana.

En ole toimittaja, en kirjoita ennakko- tai henkilöjuttuja. Kritiikin suhteen taustoitan asiaa ainoastaan julkisen tiedon laajuudelta. Vaikka olisin kuullut taustoista epävirallisissa tilanteissa mitä hyvänsä, en tietoa voi enkä halua käyttää kritiikissäni. Ylipäätään kritiikkini lähtökohta on aina itse esitys, ei tekijä, tuottava taho tai olosuhteet, joissa se on tehty, vaikka nämä asiat lopputulokseen väistämättä vaikuttavatkin.

Mutta jääviyskysymys on olennainen ja siinä on paljon harmaata aluetta. Tärkeintä on mielestäni olla asian suhteen hereillä ja tehdä rajanvedot selkeästi, rohkeasti ja avoimesti.

12 maaliskuuta, 2013

Meripoikain menoa

Kävin männäviikolla katsomassa vaihteeksi näyttelijäopiskelijoita, tällä kertaa Ari Nummisen Nätyn kakkosvuosikurssilaisille ohjaamassa tanssiteoksessa  Meren yllä monen värinen pilvi. Viehätyin esityksestä melko lailla, vaikka en ihan jokaista ratkaisua ostanutkaan. Vaikutuin fyysisyydestä, vakavan ja humoristisen tasapainosta, sukupuoliroolien ronskista käsittelystä. Puhetta en olisi kaivannut sitäkään vähää, mitä esityksessä oli, liike puhui niin paljon. Vaan mainio se oli.

Edit 13.3.12 Koska seuraavassa postauksessani käsittelin jääviyskysymyksiä, on tässäkin kohtaa korrektia mainita, että olen itse myös Tampereen yliopiston työntekijä, mistä syystä en tästäkään esityksestä olisi voinut kirjoittaa lehteen kritiikkiä. Tässä blogissa kirjoitan kuitenkin ihan omaksi ilokseni, ilmaiseksi ja yksityishenkilönä. Koetan jatkossa muistaa mainita, mikäli tämänkaltaista sidonnaisuutta on.

Kirjoittamisen puolista ja puolista

Tarkoitukseni oli laittaa blogiin muutamia lehdissä julkaistuja kritiikkejä paikkaamaan taukoa. Koska kuitenkin vain toinen toimeksiantajistani, Keskisuomalainen, julkaisee edes osan kritiikeistä ilmaisessa verkkolehdessä, en tasapuolisuuden nimissä ala niitä linkittämään. Haulla löytää, ken haluaa. Toisessa lehdessä eli Hämeen Sanomissa kritiikkejä ei ilmaisen verkkolehden puolella ole. Kyselin kyllä ihan tekijänoikeussyistä, saisinko laittaa blogiini HäSan kritiikkejä pdf-versioina, ja sainkin siihen luvan (Keskisuomalaisessa tämä kiellettiin, vain linkittää saisi), mutta tämä Blogger ei nyt avitakaan tässä asiassa, kuvia ja videoita vain pitäisi olla.

No jaa. Toisaalta ne, mitkä on kirjoitettu, on kirjoitettu ja niillä on ollut oma yleisönsä. Joka vanhoja ja silleen.

Silloin tällöin itsekin yllätyn, miten vähän joistakin esityksistä jää mieleen, vaikka niistä olisi kirjoittanutkin. Vuositasolla tulee keskimäärin kolmisenkymmentä kritiikkiä, siihen päälle tietysti myös ne ihan vaan omaksi iloksi katsotut esitykset, joista ei kirjoitustilausta ole. Ja tätä tahtia vuodesta 2000 (välissä olin tosin kaksi vuotta muissa hommissa, mutta kymmenes vuosi meni joka tapauksessa jo). Huippuvuosi oli 2010, tuolloin laskin nähtyjen esitysten määrän ja säikähdin itsekin, niitä kun oli yli 80! Tuona vuonna esityksiä kertyi myös siksi, että ohjelmassa oli kaksi teatteri- ja kaksi tanssifestivaalia, joten päiväsaldokin oli parhaimmillaan (pahimmillaan?) kolme esitystä. Mutta ei ihme, että ihan jokainen niistä ei vuosien jälkeen enää kummittele.

Pienen tikun tökkään kuitenkin omaan silmään samalla avaten muutamia kritiikinkirjoittamisen puolia. Ja puolia.

Viime syksyn ehdottomasti voimakkaimmin mieleen jäänyt esitys oli viime viikolla loppunut TTT:n Next to Normal (traileri). Paras puoli kriitikon työssä on se, kun joissakin esityksissä unohtaa olevansa töissä, ei kertaakaan mieti, että mitäs tästä kirjoittaisi, miten tuon asian ilmaisisi, miten tuon toisen. Tässä kävi niin. Esityksen jälkeen piti tovi jos toinenkin kokoilla itseä, että kykeni analyyttiseen ilmaisuun. Sekä aihe että toteutus iski syvälle. Tällaisia unohdus-esityksiä tulee ehkä kerran - pari kaudessa, mutta niiden takia tätä työtä myös teen. Jos jossain vaiheessa lakkaan kokonaan rakastamasta sitä, mitä näen, lakkaan kirjoittamasta. Jokaista esitystä ei voi rakastaa, mutta tällaiset hetket muistuttavat siitä, miksi kirjoitan.

Helmikuussa Tampereen Teatterissa ensi-iltaan tullut Hamlet saattaa olla niitä, jotka vielä palaavat, saa nähdä. Sen kohdalla törmäsin vaihteeksi toiseen kriitikon työn puoleen. Koska olen ihan muissa päivätöissä, kirjoitan arviot yleensä samana iltana esityksen jälkeen, ensi-illat kun harvoin osuvat viikonlopulle. Jotakin hienosäätöä saatan tehdä vielä seuraavana aamuna, mutta pääsääntöisesti kritiikki tulee tehtyä parin tunnin sisällä esityksestä, niinpä analyysitkin pohjaavat aina ensivaikutelmiin. Tätä esitystä olisi ollut mukava pureksia vaikka toisenkin yön yli, vasta seuraavana iltana alkoi muutama asia avautua ja tarkentua itselle, mutta arvio oli kovaa vauhtia menossa painoon.

Kolmas puoli on tila. Kirjoitan päivälehtikritiikkiä, jonka mitta on ennalta toimituksessa määrätty. Yleensä se on 2000 - 2500 merkkiä eli noin puolikas A4. Tekstinkäsittelyohjelman merkkilaskuri on siis uskollinen työtoveri eikä arvion mitalla juurikaan pysty arvottamaan. Ihannetilanne olisi, jos tekstin voisi tehdä juuri sen mittaiseksi kuin se kunkin esityksen kohdalla tulee. Joskus ensimmäisestä versiosta pitää leikata kolmasosa pois, joskus tuntuu, ettei mitta meinaa millään tulla täyteen. Useimmin kyse on ensimmäisestä: Vaihdanko tuohon lyhyemmän adjektiivin, jätänkö tuon päälausetta avaavan sivulauseen pois? On valittava, nostaako esiin briljantin sivuroolin tehnyt näyttelijä vai huikeat projisoinnit, kun molemmille ei vain ole tilaa.

Tässä on myös pari syytä siihen, miksi palasin bloggaamaan. Blogissa voin kirjoittaa juuri niin lyhyttä tai pitkää kuin miltä tuntuu. Ja pohtia vaikka samaa esitystä useampaan kertaan.

07 maaliskuuta, 2013

Takaisin

Palasin blogimaailmaan reilun tauon jälkeen. Tässä välissä olen alkanut kaivata tätä epämuodollisempaa julkaisualustaa lehtikritiikin vastapainoksi. Päätin myös tällä kertaa olla ihan oma itseni, josta syystä poistin blogista henk.koht. elämän ruotimisen. Sille oli joskus tarve, ei ole enää. Tästä johtuen joidenkin vanhojen päivitysten otsikot saattavat olla hieman hämmentäviä, en kuitenkaan viitsinyt viedä retusointia niin pitkälle, että olisin alkanut niitäkin viilata. Vanhat linkit olen pääsääntöisesti poistanut ja jos sanoma on siitä mennyt ihan mahdottomaksi ymmärtää, koettanut avata, mistä oli kyse.

Olen toiminut teatterikriitikkona vuodesta 2000. Kritiikkejäni on julkaistu alunperin Savon Sanomissa, nykyään Keskisuomalaisessa (ja konsernin muissa lehdissä) sekä Hämeen Sanomissa, satunnaisesti muutamassa muussakin lehdessä. Jos kirjoitan esityksestä lehteen, en todennäköisesti tule siitä täällä kirjoittamaan kovin syvällisesti, jos ollenkaan. Kaksinkertainen kirjanpito on työlästä. Enkä lupaa syvällisyyttä muutenkaan. Edelleenkin kyseessä on vain humina korvien välissä.

Kommentoida saa, tarkastan kuitenkin kommentit ennen niiden julkaisemista. Arvostan myös omalla nimellä kommentointia.

04 joulukuuta, 2010

Tauolla.

/.../  Tähän mennessä vuoden aikana nähty 75 teatteri-/tanssi-/sirkusesitystä, joista yhdestäkään en ole tänne kirjoittanut. /.../ Blogi jää nyt tauolle määräämättömäksi ajaksi. Katsotaan, jos jossain vaiheessa tulee tarve takaisin.

Ei mulla nyt muuta. Moi.


/.../

Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

04 maaliskuuta, 2009

Lopun aikoja (ehkä vähän turhan dramaattinen otsikko...)

/.../ Viime sunnuntaina kävin katsomassa Teatteri Siperian Lempeä ihminen -esityksen, tiukan harjoitusviikonlopun lopuksi. Ajattelin ensin, että ammun itseäni nilkkaan, sillä tuntui, että en ollut millään tavalla kykenevä vastaanottamaan mitään teatteria, saati sitten tieteellis-taiteellista tutkimusteatteria. Pois lähtiessä olo oli täysin vastakkainen, hämmentynyt mutta hilpeä. Joskus näinkin!

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

07 helmikuuta, 2009

Teatteria televisiossa

Nyt kun olen nähnyt Tuntemattoman sotilaan tv-version, voin siitä ehkä hyvällä omalla tunnolla jotain sanoakin. Harmittaa, ettei ole ollut tilaisuutta nähdä esitystä paikan päällä. Mutta kuten sanottua, tv-versio on oma taiteellinen kokonaisuutensa, Mikko Kuparisen tulkinta Kristian Smedsin teoksesta. Onneksi Tutkivan teatterityön keskus tarjosi katseluun kotitelkkua isomman kankaan.

Koska esitystä on analysoitu niin monella eri foorumilla, en ajatellut sitä tässä tehdä. Enkä toimia kriitikkona. Sen sijaan ajattelin kertoa ihan vaan, että mistä tykkäsin.

Tykkäsin tv-ohjauksen monipuolisuudesta, siitä, että kyseessä ei ollut perinteinen taltiointi, jossa yritetään dokumentoida teatteriesitystä, mikä sinällään on mahdotonta ilman, että jotain todella olennaista katoaa. Tykkäsin siitä, miten esityksessä käytetty video- ja livevideotekniikka sulautui tv-ohjaukseen saumattomasti. Tykkäsin siitä, että sain katsoa myös katsojia. Tykkäsin Smedsin tavasta käyttää musiikkia, vimmaisesti ja tosissaan. Tykkäsin myös siitä, miten Smeds käytti metaforia niin vapautuneesti ilman mitään symboliikan painolastia, vaan ne olivat jotenkin kauhean konkreettisia. Pesukone oli pesukone, metafora teki siitä jotain muuta. Tykkäsin koiranäyttelemisestä. Tykkäsin esityksen huumorista.

En ole koskaan lukenut Tuntematonta sotilasta, Laineen elokuvan olen nähnyt osissa niin, että uskon nähneeni koko teoksen yhteensä, mutta en koskaan yhdeltä istumalta. Mollbergin versiota en ole koskaan edes halunnut katsoa. Niinpä minulla ei ole näihin henkilöhahmoihin mitään omaa suhdetta, ainoa kerta kun olen aiheeseen enemmän paneutunut, oli Helsingin Sanomien juttusarja taannoin. Siksi teoksen katsominen tänään oli aika paineetonta. Tuohtuneesta lehtikirjoittelustakin on jo sen verran aikaa, ettei se niin hirveästi vaikuttanut, vaikka kaikki muumit ja cp-vammat olikin tiedossa.

Mielestäni on hienoa, jos tämä Tutkivan teatterityön keskuksen hanke jatkuu näitä kahta nyt nähtävää pidemmälle (toinen on Klemolan Kohti kylmempää, josta kirjoitinkin taannoin). Toisaalta on myös eri kivaa, että Teema näyttää Holmbergin Seitsemän veljestä, joka oli lapsuusaikojeni ilo, siinä määrin jopa, että video, jolta tv-taltiointi löytyy, pantiin minulle katselukieltoon, ettei kuluisi ihan puhki. Toiset ne vaan piirrettyjä katsoivat, minä kansanteatteria. Tuttu lapsi siteerasi aikoinaan kaikki muumipiirretyt ulkoa, minä Turun kaupunginteatterin esityksen, vieläkin osaan. Ilmankos olen tällainen!

08 joulukuuta, 2008

Olin väärässä

Taisin puhua liian aikaisin, kun sanoin, ettei syksy ole juuri teatterielämyksiä tarjonnut. Perjantaina nähty Tampereen Ylioppilasteatterin Väkivaltamusikaali oli hieno, kokonaisvaltainen esitys. Jonni Panzarin kirjoittama ja Juhani Valkaman säveltämä ja ohjaama teos tarttuu raskaaseen aiheeseensa etäännyttämällä sen musikaalimuodolla. Toimiva ratkaisu, joka vaikuttaa salakavalasti katsojaan välttäen kuitenkin sentimentaalisuuden, väkivallalla mässäilyn tai saarnaavuuden.
Erityisen iloinen olin siitä, miten hyvin YT:läiset lauloivat, välittämättä liikaa teknisestä osaamisesta. Vaikuttavimmat numerot toimivat enemmän tulkinnan kuin varsinaisen laulutaidon osoituksina. Musiikista pidin paljon, vaikkakin säveltäjän esikuvat olivat melko selvästi kuultavissa. Vaan saahan sitä varastaa, kunhan varastaa vain hyviltä.
Esitys oli täynnä painostavaa energiaa ja väkivalta oli enemmänkin läsnä asenteissa kuin teoissa. Näinhän se onkin, ei väkivallan näyttäminen ole niin ahdistavaa, kuin se, että sitä ei näytetä tai että sen uhka leijuu ilmassa.
Komea juttu ja iso panostus koko porukalta.

10 elokuuta, 2008

Teatteri-oodee

On nimittäin semmoiset silmäpussit, että pitää päätä kääntää, jos meinaa suoraan nähdä. Vaan onpa ollut lystiäkin. Jaa miksi vai? No Teatterikesässä tietysti. Vaan voin sanoa ihan omasta kokemuksesta, että on huomattavan paljon vaikeampaa olla töissä median edustajana teatterifestareilla silloin, kun on kokopäiväduunia sen lisäksi, kuin silloin kun on opiskelijana tai työttömänä. Ensin kun vetäisee normaalin työpäivän pääkustannuspaikassa ja sitten vielä huitaisee katsoen kolme esitystä, niin saattaa hyvinkin olla illansuussa pikkuisen tööt-olo (nukahdin viikon aikana teatterissa kolmesti, enkä kertaakaan siksi, että esitys olisi ollut huono tai tylsä). En melkein ollenkaan jaksanut edes baariin tapaamaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavataan vain Teatterikesässä. No pari kertaa kyllä, ihan vähän aikaa kerrallaan.
Mutta olipa hyviä esityksiäkin*. Paras tietysti Alvis Hermanis ja Riian Uusi Teatteri. Aika huikeaa, että kolmen tunnin sanattomassa esityksessä tulee sanottua silti kaikki tarvittava. Olin tämän esityksen jälkeen niin tärinöissä, että oli pakko napata jallupaukku, että pystyi kirjoittamaan aiheesta lehteen. Joku sanoi esityksen jälkeen vieressäni, että "tästä en toivu ikinä" ja kallistun pikkuhiljaa samaan päätelmään itsekin.
Kuumat virolaiset kundit oli mahtava esitys, jossa - kuten Hermaniksellakin- hauska ja vakava ja koskettava olivat hyvässä tasapainossa.
Oli siellä heikkoakin esitystä. Sekä yhteispohjoismainen Subfrau että islantilainen Sokkabandid luottivat kabaree-muotoon, joka ei vaan iske minulle. Subfraulla oli jonkinnäköinen feministiaate taustalla, mutta sukupuolen problematisointia voisi tehdä vähän kekseliäämminkin. Se, että naiset ovat karvaisia ja hikisiä ja käyttävät miehisiä iskurepliikkejä, ei oikein kuitenkaan riitä.
Islantilaisten nykyajan kuuluisuushakuisuutta kritisoinut juttu taas meni kyllä riittävän pitkälle, mutta kaiken sen rään ja oksennuksen takana oli mielestäni hukassa joku punainen lanka, joka olisi tehnyt esityksestä hyvän kaikessa ällöttävyydessään. Nyt sen jälkeen vaan enemmänkin harmitti.
Ranskalaisen Vivarium Studion L'Effet du Serge oli mielestäni tosi viehättävä esitys yksinäisestä ihmisestä, joka tekee kavereilleen kökköjä esityksiä. Jännää oli, miten eri tavalla esimerkiksi Hesarin Kirsikka Moring näki esityksen: siinä missä itse näin suloista ja haparoivaa lähestymistä toisiin ihmisiin, Moring näki helvetinkonetta yksinään rakentelevan nörtin. Hyvän esityksen merkki minusta tällainen.
Ihanaa oli myös nähdä uudestaan Jyrki Karttusen My Imaginary Friend is with Me, jonka katsoin marraskuussa ensi-illassa. Jonkin verran muuttunut juttu se oli, mutta yhtä kaikki ihastuttava.
Tämänvuotisesta Teatterikesästä toipumiseen ei ehkä riitä ihan yksi ilta. Ja muutamasta esityksestä en edes halua toipua.

* ja jo edellisenä vuonna alkaneen perinteen mukaan, en jaksa joka ikistä esitystä linkittää, tuolta ne löytyvät festivaalin pääohjelmistosta

03 toukokuuta, 2008

Hämärän rajamailla kohtaa mielenkiintoisia tuttavuuksia.

/.../ parin viikon työpläjäys tanssifestareilla. /.../ Vaan en valita: vaikka olikin raskasta, tuli nähtyä tosi paljon tanssia. Nyky-sellaista. /.../

En suinkaan kaikesta näkemästäni pitänyt, päinvastoin, taisi listalla olla loppuviimeksi vähemmän niitä, joista pidin. Pitäminen toisaalta on niin kauhean subjektiivista. Teatterikriitikkona yritän sitä välttää, mutta tanssinkatsojana en voi, kun en vielä osaa kielestä kuin alkeet. Koskettavimmat jutut koskettivat kyllä ihan jollain muulla kuin teknisen laadun tasolla.

Tämä kosketti (edit. Linkki poistettu, kyseessä Zodiakin Tänään. Täällä. Me. Paikka auringossa). En osaa tätä edes esityksenä pitää, koska kokemus oli niin henkilökohtainen. Annoin itsestäni tuntemattomalle ihmiselle ja hän antoi itsestään takaisin. Näki tekstistäni tai sen rivien välistä asioita, joita en ollut sinne laittanut, mutta jotka olivat oikeita. Toi ne sitten oman ruumiinsa kautta näkyviin. Kuin olisin avannut päiväkirjan ja katsellut sen lukemista.

Tämä kosketti myös (vaikka ei ollutkaan festareiden ohjelmistossa, vaan pari päivää myöhemmin). Jyrki Karttusen estetiikka on niin helposti lähestyttävää, ajatuksia herättävää ja kaunista, että itkin puolet esityksestä, puolet nauroin, vuoronperään molempia, välillä yhtäaikaa. Karttunen kuljettaa esitystä näennäisen kaaoksen kautta, ja onnistuu solmimaan siihen niin täydellisen dramaturgian, että ei voi kuin ihailla. Lisäksi Karttusen teosten taiteilu sentimentaalisuuden terällä menemättä imeläksi on tosi taitavaa. Ihmisen asialla.

Näin muuten eilen uudestaan myös tämän (edit. Linkki poistettu, kyseessä TTT:n Seitsemän veljestä). Harvoin tulee mentyä uudestaan, jos on kerran nähnyt, vaikka kannattaisi. Näen liian monet esitykset ensi-illassaan, mikä ei ole paras mahdollinen aika. Veljekset olivat rentoutuneet kolmessa kuukaudessa, silti intensiteetti ei kärsinyt yhtään. Ensi-iltaan verrattuna nyt puuttui turha ylilataus, jännittämisestä johtuva (ehkä? mikä minä olen kenenkään jännitystä tai jännittämättömyyttä analysoimaan) puskeminen, kuitenkaan esitys ei ollut väsynyt tai löysä. Hieno teos.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...