Runsasta ja niukkaa tanssia

Kaktus-festivaalin toinen katsomissettini oli vähintäänkin yhtä hämmentävä kuin ensimmäinen. Hyvällä tavalla toki tämäkin. 

Ensimmäinen esitys oli Sonya Lindforsin Gruppen Fyralle tekemä koreografia GR8R XXXPEKT8IONZ (helpommin tavattuna GREAT(ER) EXPECTATIONS). Charles Dickensin Loistavasta tulevaisuudesta siis lähdetään, mutta päädytään kyllä ihan johonkin muualle. Ihan hirveän syvällisesti ei ole tarvis lähtötekstiä tuntea, esitys lähtee omille urilleen varsin nopeasti. 

Teos luotaa paitsi Pipin, Estellan ja Miss Havishamin suuria odotuksia, myös Gruppen Fyran omia odotuksia ja historiaa. Kovasti esitys myös kommentoi itseään, tekijöitään, nykytanssia, tanssiteatteria ja vaikka sun mitä. Jo pelkästään käsiohjelma (jonka luin kerrankin etukäteen, koska koreografi moneen kertaan siitä ennen esitystä muistutti) antaa esitykselle neljä erilaista mahdollista luentaa, joten kovin tyhjentävästi sitä en tähänkään oikein pysty purkamaan.

Hurjan hilpeä se on, ajoittain ihan älytön, välillä salaviisas, joskus aika koskettavakin. Erityisesti Virpi Juntti hääpukuisena Miss Havishamina riipaisee, hänen tanssiaan seuraan joukkokohtauksissakin.

Esityksen aikana alan miettiä, että tämä on vähän niinkuin vaahtokarkkia, pikkuisen liian makeaa, että tulee vähän huono olo, mutta kuitenkin on pakko vetää niin kauan, kuin sitä piisaa, koska tulee himo. Hupaisasti esityksen jälkeen selviää, että aulan popcorn-astioissa on tarjolla myös vaahtokarkkeja. Hahaa! Tajusinpa sentään jotakin! 

Tämän superrunsaan esityksen parina Andrea Gunnlaugsdóttirin ja Lotta Halisen Veggur/Seinä pysäyttää yksinkertaisella ja tarkkaan mietityllä ajatuksellaan sekä tinkimättömällä toteutuksellaan.

Kaksi tanssijaa ei koskaan paljasta kasvojaan yleisölle. Sen sijaan he tanssivat selin ja suurimman osan ajasta pää alaspäin. Ilman kasvoja selät, joissa kaikki nikamat ja lihakset erottuvat liikeen myötä, muuttuvat epäinhimillisiksi, jollain tavalla hyönteismäisiksi. Peter Wetzelsbergerin ja Miikka Rekolan musiikki korostaa varsin kauhuelokuvamaisia tunnelmia. 

Teoksesta tulee minulle vahva flashback joskus 90-luvun puolivälissä Kuopio Tanssii ja Soissa näkemääni Anzu Furukawan The Insect -butoteokseen. Silloinkin olin samaan aikaan todella viehättynyt ja kauhistunut siitä, miten ihmiskeho voi liikkua. Hienoja teoksia molemmat.

******

Gruppen Fyra: GR8R XXXPEKT8IONZ
Andrea Gunnlaugsdóttir & Lotta Halinen: Veggur/Seinä
Esitykset Kaktus-tanssifestivaalilla Kaapelitehtaan Turbiinisalissa 7.6.2015

Yllättäviä nykytanssikohtauksia

Pääkaupunki tuntuu olevan täynnänsä erilaisia tanssifestivaaleja, nyt käynnissä on Gruppen Fyran joka toinen vuosi järjestämä Kaktus-festivaali. Vapaan teoshaun kautta muotoutunut ohjelmisto sisältää varsin erilaisia esityksiä, eilen näin niistä kolme. Katsomaan menin todella puhtaalta pöydältä, valitsin teokset aikataulun, en ennalta tiedossa olevan sisällön vuoksi. Yllättävää tuli.

Koska olen niin nihkeä lukemaan käsiohjelmia ennen esityksiä, en tiennyt illan ensimmäistä esitystä katsoessani, että Valtteri Raekallion ja Auri Aholan duetto oli ote Mihin valo katoaa? -teoksesta eli isommasta kokonaisuudesta. Ilmankos pätkä tuntui alkavan ei mistään ja loppuvan ei mihinkään.

Hurja duetto puhuu minulle parisuhdeväkivallasta nimenomaan naisen aggression kautta. Partoineen korostetun maskuliininen, naista isompi raamikas mies on se, joka pelkää. Naisen aggressio ja väkivaltaisuus on sen verran tabu, että näin päin käännetty asetelma pysäyttää. Raaka, katutanssista ammentava ja odottamattomiin suuntiin tempova liike on kiinnostavaa ja vaikuttavaa. Tanssijoiden kehot vääntyvät ahdistavien tunteiden myötä.

Kysymys kuuluu - kuten parissuhdeväkivallan kohdalla yleensäkin - mikä on se syy, mikä kuitenkin vetää kohti pahoinpitelevää puolisoa? Mikä estää lähtemästä? Viimeinen, ilmaan jäävä kuva antaa ymmärtää, että syy on seksuaalinen vetovoima, alistaminen ja alistuminen kuitenkin jollain tasolla kiihottaa. Se on tavallaan vähän tylsä ratkaisu ja jotenkin pienentää itse asiaa. Jos siis pätkästä nyt jotakin pamflettia ylipäätään haluaa kuoria.

Onneksi kuitenkin selailin käsiohjelmaa aikani kuluksi teknisen tauon aikana, koska ilman siellä ollutta pohjustusta olisi DropPing vol 2 voinut mennä vielä kovempaa ohi. Jaakko Niemisen, Pekka Louhion ja Jouni Majaniemen kalsareissa ja urheilusukissa esiintyvä äijätrio ilmoitti pohtivansa hyvän ja huonon eri muotoja. Että voiko taide olla huonoa? Onko tahallaan tehty huono hyvää? Tai moraalitonta? Jaa-a.

Esitys on kyllä alkuun oikein viihdyttävä, kolme miestä jäystää purkkaa ja notkahtee jotakin sinne päin, toki välillä näyttäen, että kyllä tässä ihan oikeasti osataan. Kollegat katsomossa nauravat kovimmin, itsekin tunnistan seasta tietynlaisia perusnykäriliikeaihioita ja kehollisia tehtäviä.

Esityksen arveluttava kliimaksi tulee aika aikaisessa vaiheessa, kun pojat alkavat puskea pierua. Tottahan se naurattaa, mutta mitä ihmettä sen jälkeen enää voi tehdä? Toki taidetanssin parodia jatkuu, mutta vitsi tavallaan kului jo loppuun. Taidepoliittista manifestia tästä ei ihan irtoa, komiikaksi tämä on liian tylsää.  

Illan viimeinen teos CLOS on Sartren Suljetuista ovista ammentava trio. Nuoret tanssijat ovat taitavia ja Iiro Näkin koreografia hakee tematiikkansa "helvetti on toiset ihmiset" -ajatuksesta. Tanssijat riepottavat toisiaan ja toisaalta tukeutuvat toisiinsa, jatkuvasti painopistettä ja puolta vaihtaen.

Vaikuttava visuaalinen elementti, näyttämön kauttaaltaan peittävä multa, paitsi tuoksuu, myös pöllyää vimmaisen tanssin myötä. Kuitenkin tuntuu, että mullassa oikeastaan on koko teoksen kiinnostavin ratkaisu, se menee suuhun ja silmiin, se peittää pikkuhiljaa vaaleat vaatteet.

Sartren teos minulle aika tärkeä, joten en pysty katsomaan esitystä ilman, että haen yhtymäkohtia tekstiin. Kun näytelmässä toisten piinaaminen ja valtapelit käydään psykologisella ja kielen tasolla, on väkivalta tanssiteoksessa luonnollisesti siirretty kehojen ilmaisemaksi. Tästä seuraa teokseen kuitenkin tietty dramaturginen tasapaksuus, lopulta kaikki on samanarvoista, henkilöiden väliset jännitteet anonyymejä. Minun ajatukseni pääsee karkaamaan esityksestä johonkin aivan muualle.

*****

Valtteri Raekallio: Duetto teoksesta Mihin valo katoaa?
Jaakko Nieminen: DropPing vol 2 
Iiro Näkki: CLOS (ensi-ilta)
Esitykset Kaktus-festivaalilla Kaapelitehtaan Turbiinisalissa 6.6.2015

Arkisia räjähdyspisteitä

Kun yleisö saapuu sisään, seisoo näyttämöllä keski-ikäinen nainen. Kasvoilla on hämmentynyt hymy, jalkojen välissä on lammikko. Hän havahtuu häpeillen tilanteeseen ja peilaa kasvojaan virtsalätäköstä. Aika kaamea kuva heti alkuun antaa odottaa jotakin kaameaa jatkossakin.

Salla Viikan kirjoittama ja Piia Peltolan ohjaama Aukko on osa Teatteri Takomon ja Teatterikorkeakoulun yhteistyötä, jossa opetusteatteri jalkautuu kentälle. Aukon työryhmässä on sekä ammattilaisia että eriasteisia opinnäytetöitä tekeviä opiskelijoita. Viikalle sekä näyttelijä Julia Lappalaiselle kyseessä on maisterin tutkinnon taiteellinen lopputyö. 

Teksti tarttuu oivaltavasti tilanteisiin, joissa näytelmän keskeiset naiset tulevat työelämässä jyrätyiksi. Ensin Henna Hakkarainen tulkitsee kulttuuriarkiston kellarissa yhden runoilijan elämäntyötä 30 vuotta järjestellyttä työmyyrää. Julia Lappalaisen esittämä innokas yliopistoharjoittelija pyyhkäisee metaforiset pölyt ummehtuneesta toimistosta ja muuttuu heti uhkaksi.

Toinen näytös varioi tilanteen toisin päin. Tässä rinnakkaistodellisuudessa Lappalainen onkin se harmaa muurahainen, jonka asemaa kansanedustajan vaalikampanjan työrukkasena horjuttaa Hakkaraisen menopaussista viisveisaava naiseuttaan juhliva markkinointihirmu. Jouko Puolanto on kummankin toimiston pomo, joka ei tajua oman vallankäyttöään eikä sitä, miten johdateltavissa hän on.

Päähenkilöiden psykologisen paineen kasvaminen ja vääjäämättä lähestyvät räjähdyspisteet tulevat esiin pienillä ja nopeilla värähdyksillä näytelmän tavallisuutta alleviivaamassa maailmassa. Aalto ARTSin opiskelija Tinja Salmen katsomon ja näyttämön rajaa häivyttävä lavastus sekä Tellervo Syrjäkarin puvustus leikkivät korostetun arkisilla ja tunnistettavilla yksityiskohdilla.

Esityksessä minua viehättää absurdin komiikan keinoin pelaava taitava näyttelijäntyö. Karjakkokatseet (okei, tätä ei tajua kukaan 80-luvulla tai myöhemmin syntynyt, otetaan tuoreempi esimerkki) ja Konttori-henkinen merkitsevä vilkuilu katsojaan päin sekä niskaakyyristyttävä epämukavuus ja häpeä, joka henkilöistä tihkuu, on herkullista. 

Sekä tekstissä että ohjauksessa näkyy kuitenkin aika klassinen nuorten ja innokkaiden tekijöiden helmasynti: tavaraa on vaan ihan liikaa. Mukaan on haluttu punoa niin paljon kaikkea, että teemojen runsaus kääntyy jo vähän esitystä vastaan. Ei ehkä ihan luoteta, että vähemmälläkin korostamisella katsoja keskeiset symbolit kyllä poimisi itsekin. Äiti-tytär-suhteeseen vielä lopuksi tarttuva epilogi jää jo ilmaan leijumaan.

*****

Teatteri Takomo & Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu: Aukko
Esitys Takomossa 4.6.2015

Taideakatemia, osa 2: Radio teatterissa

Päivän erikoinen ohjelma jatkui Puhuvan pään jälkeen puheen ja tanssin parissa. Vuorossa oli Teatteri Jurkan ja Radio Helsingin Taideakatemia-teoksen kokeminen livenä. Radio-ohjelmanhan kuuntelin viikko sitten. Minulla oli radiolähetyksen jäljiltä luonnollisesti ennakko-odotuksia, mutta ei ilta millään tavalla ennalta-arvattava ollut. 

Kertaukseksi siis esityksen konsepti. Janne Marja-aho ja Panu Varstala tanssivat Teatteri Jurkassa ja Anna Cadia juontaa esityksen suorana radiossa vaihtelevien keskustelukumppaneiden kanssa. Tässä neljännessä ja viimeisessä esityksessä vieraita on kaksi, filosofi Kai Alhanen ja esitystaiteilija Aune Kallinen. Aiheena on tunne, tunteminen ja tuntuminen.

Kahden vieraan konsepti toimii hyvin, koska he ruokkivat keskustelussa toisiaan. Vaikka Cadiakin oletettavasti pyrkii puhumaan näkemästään mahdollisimman puhtaalta pöydältä, huomaan hänen nostavan esiin samoja asioita kuin kuuntelemassani esityksessä. Käsikirjoitettuako vai luonnostaan tulevaa toistoa, en tiedä, eikä sillä sinänsä ole merkitystäkään. 

Aivan ensimmäiseksi, kun esitys/ohjelma alkaa musiikilla, mietin, miten paljon Cadia nyt esittää radiotoimittajaa. Kuinka paljon se, että hän näyttämöllä on myös katseen kohteena, vaikuttaa hänen olemiseensa? Uskon, että esitystaitelijana Cadia on varsin tietoinen myös tästä.

Varstalan ja Marja-ahon tanssi on kiehtovaa. Jurkan näyttämöhän on noin nenäliinan kokoinen, joten kahden miehen ei paljoa tarvitse siellä heilua, kun he ovat jo melkein sylissä. Ensimmäisen näytöksen ajan miehet tulevat lämpiöstä näyttämölle uudestaan ja uudestaan aina yhden kehollisen tehtävän kanssa, toistavat sitä yhden kierroksen ja poistuvat. Musiikkia ei ole, vaan rytmi on yhdessä luotu. 

Musiikin sijaan taustalla kuuluu keskustelu. Aune Kallinen toteaa heti alkuun, että hänen on vaikea puhua samaan aikaan, kun katsoo tanssia. Minulla on vähän sama vaiva, on vaikea kuunnella sinänsä mielenkiintoista keskustelua, kun huomioni kiinnittyy usein varsin groteskiin ja arvaamattomaan tanssiin. Kallinen esitttää mielenkiintoisia huomioita tanssijoiden erilaisista liikelaaduista, mikä ohjaa omaakin katsettani huomioimaan Marja-ahon pystysuuntaisen jäntevän jouston ja Varstalan vaakasuuntaisen keinumisen.

Joudun kuitenkin myös usein muistuttamaan itseäni siitä, että keskustelu ei ole esityksestä erillinen kommenttiraita, jonka välillä koen jopa vähän häiritsevänä, vaan osa sitä. Ilman tätä keskustelua tämä esitys ei olisi olemassa. 

Toisessa näytöksessä Varstala piirtää seinälle muotokuvaa Marja-ahosta, joka puolestaan liikkuu häkellyttävän häiritsevästi, mutta vangitsevan kauniisti. Välillä hän ryntää näyttämölle puolialastomana, välillä paitsiveitsi kädessään. Kiihkeä liike veitsi kädessä on toisaalta pelottava ja vaarallinen, mutta toisaalta Marja-aho läpsii sillä Varstalan takapuolta, joten en ole kovin huolissani.

Se, mikä esityksessä minua erityisesti kiehtoo, on tanssijoiden välillä oleva energia. Muistan, että Nevanlinna viittasi siihen sekä aggressiivisena että affektiivisena ominaisuutena, joka voisi johtaa niin taisteluun kuin rakasteluunkin. 

Minä näen sen nimenomaan tunteena, mutta en erityisen seksuaalisena. Miesten välille assosiaationi luo vahvan tunnesiteen, joka, kuten vahvat siteet yleensä, ei ole yksinomaan positiivinen tai negatiivinen vaan runsas, monikerroksinen ja omalakinen. Luja syleily, johon he esityksen lopuksi päätyvät, sinetöi tulkintani kauniisti.

Tuomas Fräntin äänisuunnittelu ja Tiiti Hynnisen valosuunnittelu korostavat, mutta eivät alleviivaa. Ilahdun havaitessani, että muutamat radio-ohjelmassa kuuluneet kaiut eivät olekaan lähetyksen häiriöitä, vaan Fräntin luomia. Teemu Määttäsen visualisointi, joka radio-ohjelman ohessa tuntui hieman irralliselta, saa esityskontekstissa perustelunsa. 

Isoin ero odotukseni ja todellisuuden välillä liittyy radiomainoksiin. Oletin jotenkin, että mainokset ajettaisiin vain radionkuuntelijoille ja niiden aikana tapahtuisi jotakin aivan muuta. Tanssi jatkuukin mainoksista huolimatta. Vaikka Radio Helsingin mainokset eivät sieltä pahimmasta päästä olekaan, vaan promoavat lähinnä kanavan omia ohjelmia, tulee tästä aika jännää kierrettä. 

Esityksen loputtuakin viimeiseksi pyörivät kaupalliset tiedotteet. Tavallaan aika lempeästi, mutta pirullisesti ilmaistu statement. Saisiko nykytaiteelle talouspuheen täyttämässä yhteiskunnassa paremman valtuutuksen, jos mentäisiin suosiolla välillä mainoskatkolle?

*****

Teatteri Jurkka & Radio Helsinki: Taideakatemia
Esitys 23.5.2015

Puhe vie miestä ajatuksen laineilla

Tänään lautaselle tipahti varsin erikoinen teospari. En mitenkään erityisemmin suunnitellut katsovani juuri näitä esityksiä samana päivänä, ne vain osuivat sopivasti. Kummankaanlaista esitystä en ole ikinä aikaisemmin nähnyt ja molemmat olivat monella tasolla todella kiehtovia. 

Jälkimmäisestä eli Taideakatemian live-esityksestä puhun omassa blogauksessaan. Sitä ennen päivällä katsoin Kiasma-teatterissa Janne Saarakkalan teoksen Puhuva pää, jossa hän kaikessa yksinkertaisuudessaan puhuu ääneen kaiken, mitä hänen päässään liikkuu tunnin aikana. Ja yksinkertaistahan se ei voi olla. 

Mietin, että jos itse pitäisi tuosta vain alkaa puhua, loppuisi puhe todennäköisesti aika nopsaan. Saarakkala lienee treenannut avoimena olemista ja itsesensuurin poistoa pitkään ja hartaasti. Esitys on ensiesitetty Todellisuuden tutkimuskeskuksessa vuonna 2001, joten ihan kylmiltään hän ei sentään ole liikkeellä.

Vaikka Saarakkala korostaa, että ei ole ennalta miettinyt, mistä aikoo puhua, on esityksessä kuitenkin mietitty dramaturginen rakenne. Ensin hän puhuu silmälaput päässään, myöhemmin hän ottaa ne pois ja kääntää katseensa myös yleisöön. Jossain vaiheessa soi musiikki, sitten nähdään Robert Mapplethorpen valokuva. Saarakkala toteaa moneen otteeseen, että "tässä kohtaa mä yleensä aina teen näin" tai "no niin nyt tuli taas tämä", joten toki toisto jonkinlaista muotoa ajatuksiin luo.

Saarakkala esittää Janne Saarakkalaa, ystävällistä ja avointa henkilöä. Se, miten paljon tämä on todellinen Saarakkala, on häntä paremmin tuntematta toki mahdotonta sanoa. Oli kyseessä sitten minkätasoinen illuusio tahansa, kovin lämpöinen tunne minulla häntä kohtaan esityksen aikana tulee.

Puhuva pää antaa assosiaatioiden viedä. Hän kertoo muistoja, tarinoita ja asioita, jotka häntä ärsyttävät. Usein puhe palaa kommentoimaan itse esitystilannetta ja Saarakkalan omaa suhdetta siihen, asentoa, ääntä, yleisön reaktioita. Havainnoista tulee koominen viritys, vaikka viihdyttäminen ei olekaan Saarakkalan tavoite. Ajatus katkeaa usein siihen, että sitä alkaa kuuntelemaan.

Puhe soljuu niin, ettei katsojanakaan tule tarvetta jäädä miettimään, mitä juuri kuuli, vaan olo on etukenossa: mitä seuraavaksi tulee, mihin tämä johtaa? Saarakkala liikuttuu yhtäkkiä henkilökohtaisesta kipeästä muistosta ja yllättyy siitä itsekin. Minulle tulee välittömästi tirkistelevä olo. Hän kuitenkin jatkaa myös tuon tunnereaktion ajattelemista, vaikka se sen päällä ollessa onkin vaikeaa. 

Alussa Saarakkala lupaa, ettei sensuroi itseään tai jos sen tekee, kertoo siitä meille. Sensuuri näyttää kulkevan henkilökohtaisen rajalla: niin kauan kun hän puhuu itsestään, ei ole tarvetta sensuroida, mutta erääseen paikalla olevaan katsojaan liittyvän muiston hän piilottaa meiltä. Se jää vaivaamaan paitsi minua katsojana, myös häntä esiintyjänä. Sensuroidusta ajatuksesta onkin vaikea päästää irti.

Tänään Saarakkalalle tapahtuu jotakin uutta, joka häntä itseäänkin hämmentää, ehkä vähän pelottaakin. Miten hän voi enää palata "siihen entiseen"? Kellottajana ja esityksen jälkeisen keskustelun vetäjänä toimiva Helena Ryti vahvistaa, että näin on, esitys muuttui perustavanlaatuisella tavalla. En kuitenkaan halua jäädä yleisökeskusteluun kuulemaan asiasta tarkemmin, vaan pidän mieluummin juuri tämän kokemuksen.

Paitsi että vaivaamaan jää yksi asia. Mikä oli se ihana sana, jota Saarakkalan äiti (?) käytti aamuisesta olotilasta ennen heräämistä? Janne, jos olet kuulolla, vastaathan vaikka kommenttilootaan!

*****

Janne Saarakkala: Puhuva pää

Esitys Kiasma-teatterissa 23.5.2015

Pieni on suurta kun selkein elein, lauluin luodaan*

The Suit -esitystä katsoessa mietin, että vaikuttaako mielipiteeseeni se, että sen on ohjannut Peter Brook. Nykykatsojana ajatelen, että olenhan minä nyt tämmöistä näyttämökieltä nähnyt vaikka miten paljon, sitten muistan, että tänä vuonna 90-vuotias Brook oli justiinsa se heppu, joka loi 1960-luvulla teatterikäsityksiä mullistaneen tyhjän tilan estetiikan. 

The Suit on teos, johon Brook on palannut useita kertoja, kieli on vaihtunut ranskasta englanniksi ja näyttelijätkin vuosien varrella. Eteläafrikkalaisen Can Themban 1950-luvulla kirjoittamaan pieneen novelliin perustuva esitys on puitteiltaan vaatimaton. Brook elää niinkuin saarnaa, näyttämö muotoutuu muutamilla tuoleilla ja vaaterekeillä Johannesburgin esikaupungissa Sophiatownissa sijaitsevaksi kodiksi, bussiksi, kirkoksi.

Vuonna 1955 Sophiatown julistettiin valkoisten alueeksi ja sen kymmenettuhannet mustat asukkaat siirrettiin toiseen townshipiin. Näytelmässä eletään aikaa juuri ennen tätä, kun Sophiatown on vielä kulttuurisesti vireä ja elinvoimainen alue. Apartheid on esityksen viitekehys, mutta tarina kertoo nuoresta avioparista Philomenista (Jared McNeill) ja Matildasta (Cherise Adams-Burnett), joiden keskiluokkainen idylli murenee Matildan jäädessä kiinni pettämisestä. 

Rakastajalta jää rikospaikalle puku, josta Philomen tekee koston ja rankaisun välineen. Hän on vaimolleen lempeä, ei riitele, ei lyö, mutta nöyryyttää tätä tekemällä puvusta liiton kolmannen osapuolen. Puku tuodaan ruokapöytään ja vuoteeseen, sitä kävelytetään ulkosalla. Niin kauan kuin tämä julma leikki pysyy kahdenkeskisenä, Matilda hyväksyy sen, onhan hän omasta mielestään rangaistuksen ansainnutkin. Mutta sitten Philomen menee liian pitkälle.

Kolme näyttelijän ja kolmen muusikon voimin tarinaa sävytetään klassisella musiikilla sekä Miriam Makeban ja Nina Simonen lauluilla. Mukana on myös englanninkielinen versio Carolan Kielletyistä leikeistä, oletan, että tämä on jonkinlaista esityksen lokalisointia, samaan tapaan kuin näyttelijöiden heittämät satunnaiset suomenkieliset sanatkin. 

Esityksessä minua viehättää taitava näyttelijäntyö, joka on suorassa kontaktissa yleisöön ja ilmavana sopivassa kontrastissa ankaran sisällön kanssa. Adams-Burnettin ja McNeillin rinnalla Ery Nzaramba tekee runsaan kourallisen sivurooleja. Joukkokohtaukset luodaan muusikoiden ja muutaman yleisöstä poimitun kanssa.

Rekvisiittaa on vain ehdottomasti pakolliset ja suuri osa tehdään miimisesti. Näin kaikki näkyvä saa vahvan merkityksen. Koskaan en ole näin surullista korvakorujen ja rannekorun riisumista nähnyt.

The Guardianin kriitikko oli aikanaan hieman harmistunut: "The show's simplicity is undeniably pleasing, but its self-conscious elegance prettifies emotions and actions, dilutes the tragedy and sends you out into the night feeling jolly rather than sobered". 

Minulle tämä on kuitenkin koko esityksen juju: hyvinkin inhottava tarina tuodaan lavalle kepeästi, ilman tunteiden paisuttelua. Rankistellen teos ei toimisi, mutta tällä tavoin se saa - ainakin minussa - aikaan voimakkaamman reaktion. Pois lähtiessä hymyilen, mutta myös kyynelehdin.

Niin. Pidinkö esityksestä siis siksi, että sen on ohjannut Peter Brook? Päinvastoin, luulen, että pidin siitä siitä huolimatta. Odotukseni olivat luonnollisesti kovat, mutta esityksen aikana unohdin, kenen teosta katson.

Eräs Brookin tunnetuimmista teoksista, kolmekymmentä vuotta sitten tehty Mahabharata kesti yhdeksän tuntia. Vain reilun tunnin mittainen The Suit onnistuu luomaan intiimin hetken ja piirtämään näennäisen pienellä tarinalla ja vähillä keinoilla julman, koskettavan ja kirkkaan kuvan. Esitys ei huou mitään sellaista "tulkaa ja ihailkaa teatterigurun kädenjälkeä" -tunnelmaa, vaan pyytää vain vilpittömästi pysähtymään hetkeksi tämän tarinan äärelle. 

*****

Théâtre des Bouffes du Nord: The Suit
Esitys Espoon Kaupunginteatterissa 22.5.2015

*Tsekkaa myös kulttuurikritiikin tiivistyksen mestari Haikuarviot, jolta lainasin otsikkoni! 

Cirko-festivaaliartikkeli Sylvissä

"Esiintyjien vilpitön suhde yleisöön on aseistariisuva. Sirkusperinteen mukaiset väliaplodien paikat on tarkkaan mietitty ja merkattu, mutta tunnelma on jollain tavalla niin hauras, ettei sitä tee mieli rikkoa taputtamalla."

Lue koko juttu tämän vuoden Cirko-festivaalilta Sylvi.fi:stä

Hanna B:n keittiössä tuoksuu leipä

Samaan aikaan kun Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä Tero Saarisen teoksessa Morphed kahdeksan miestä tulkitsee viisikymppisen mieskoreografin ajatuksia miehisyydestä, on talon toisessa päässä huomattavasti pienemmällä näyttämöllä, Willensaunassa tarjolla muutamaa vuotta nuoremman naiskoreografin tuntemuksia naisena olemisesta. Varsin kiinnostava teospari.

Hanna Brotherus on tehnyt pitkän uransa aikana lukuisia teoksia yhteistyössä mm. turvapaikanhakijoiden, vanhusten ja vammaisten kanssa, mutta Hanna B:ssä hän tanssii yksin. 

En ole aiemmin nähnyt yhtään Brotheruksen teosta, vaikka olenkin niistä toki lukenut. Siksi tuntuu vähän hassulta aloittaa hänen ensimmäisestä sooloteoksestaan. Perspektiiviä koreografin tuotantoon ei ole, vaan näyttämöllä on oikeastaan kuka vain nainen. Näin siis minun näkökulmastani.

Brotherus tanssii keittiössä, leipoo leipää, pöllyttää leseitä ja tanssii sitten niissä. Uunissa kypsyvän leivän tuoksu on melkein sietämättömän herkullinen. Brotheruksen liike on viehättävän arkista, hän toistaa muutamaa koreografian pätkää, mutta aina ne jotenkin muuttuvat, naisen ikävuosien myötä, kokemusten myötä. 

Viimeinen kohtaus uppoaa naisen kehoon hyvin raadollisesti ja melkein järkytyn tanssijan lapaluiden liikkeestä. Ahdistuneesta häkkieläimestä kuoriutuu kuitenkin itsessään ja kehossaan sisällä oleva ja ehjä nainen.

Vähintään yhtä paljon kuin tanssia, esityksessa on paljon puhetta. Suurperheen äidin almanakka, työpäiväkirja ja ostoslistat sekoittuvat humoristisesti. Pitkä lista entisiä miehiä maalaa jokaisesta esiin yhden piirteen: yksi on kalju, toinen vesisänkykauppias. 

Miesgynekologi ei voi koskaan tietää, miltä naisena oleminen tuntuu. Tai miltä naisen halu tuntuu. Tekstit ovat yhtä kehollisia, lihallisia ja voimakkaasti aistittuja kuin tanssikin. 

Käsiohjelman välissä on paperinenäliina. Kyynikko minussa kieltäytyy välittömästi tunteilemasta. Itsepetosta! huutaa puolestaan sisäinen taiteen äärellä nyyhkijä. Ei voita kyynikko eikä nyyhkijä, mutta esityksen sentimentaalisuus tuntuu minusta välillä inasen laskelmoidulta. 

Brotheruksen valoisa ja suoraan yleisöön avoimesti suuntautuva esiintyjäpersoona riisuu kuitenkin aseista. 

*****

Hanna Brotherus Company & Suomen Kansallisteatteri: Hanna B.
Ensi-ilta Willensaunassa 21.5.2015

Tanssia miehen tunteista

Morphed-tanssiteoksessa Esa-Pekka Salosen musiikki ja Tero Saarisen koreografia ovat täydellinen pari toisilleen. Saarisen liikekieli on minun silmiini näyttäytynyt aina kulmikkaana ja jäntevänä, mutta samalla orgaanisesti virtaavana. Salosen musiikissa on jotakin hyvin samanlaista dynamiikkaa. 

Teoksessaan Saarinen on halunnut käsitellä miehen tunteita tanssin kautta. Hurjan ahdistunutta kamaa tuntuu tämän teoksen universaalilla miehellä olevan käsissään, mitään kovin herkkää tai haurasta ei näy. Liike on aggressiivista, tiukkaan muotoon pakottavaa ja siitä irti tempoilevaa. Kädet pyrkivät poispäin kehosta, hypyt pomppaavat lattiasta huikean korkealle. 

Miehiä on lavalla kahdeksan: Janne Aspvik, Ima Iduozee, Leo Kirjonen, Saku Koistinen, Mikko Lampinen, Pekka Louhio, Jussi Nousiainen ja David Scarantino. Teemu Muurimäen bisnes- ja katupukeutumista hauskasti sekoittavat asut tekevät heistä alkuun melko kasvottoman joukon. Pikkuhiljaa kuoritaan pukujen alta yksilöitä, joiden kehojen kautta Saarisen liike suodattuu moniäänisenä. 

Miesten kohtaamiset ovat lähes poikkeuksetta jompaakumpaa alistavia, toisia tönitään ja riepotetaan. Havahduttava on melkein kivuliaan seksuaalinen hetki, jossa kalju tanssija haparoi pakonomaisesti toisen, pitkätukkaisen, hiuksia kasvoilleen. 

Jollain tavalla minun käy näitä miehiä sääliksi, niin vaikeaa tuntuu kohtaaminen tai miehenä oleminen ylipäätään olevan. Mikki Kuntun köysistä muodostuva lavastus ja tinkimättömän kaunis valosuunnittelu korostaa tuota ankaraa maailmaa.

Vaikka Salosen musiikki on vangitsevaa, pidän esityksessä erityisen paljon hetkistä, joissa musiikki ei soi, mutta liike jatkuu. Olen ennenkin kirjoittanut tanssin perkussiivisuudesta ja myös tässä esityksessä tanssijoiden askeleet, paljaan jalan ja tanssimaton kohtaamisesta syntyvät nirskaukset sekä tanssijoiden huohotus luovat omaa musiikkiaan. Ne muistuttavat siitä, että näyttämöllä on todellisia ihmisiä ja kevyenä näyttäytyvä tanssi on välillä myös raskasta.

Kahdeksan miestä on iso ensemble, he täyttävät Kansallisteatterin suuren näyttämön helposti. Erityisen paljon tilaa saa (tai sitten katseeni vain seuraa häntä) b-boytaustainen, nykytanssin eturiviin rytinällä noussut Ima Idouzee, jonka kehonhallinta ja liikkeellinen ilmaisu on poikkeuksellisen omalaatuista ja kiinnostavaa. 

*****

Tero Saarinen Company: Morphed
Esitys Kansallisteatterissa 20.5.2015

Taideakatemia, osa 1: Tanssia radiossa

Tänään kuuntelin nykytanssia radiosta. Tai no, kuuntelin radio-ohjelmaa, joka oli osa nykytanssiesitystä. 

Teatteri Jurkassa esitettävä Taideakatemia on siis paitsi nykytanssiesitys, myös suora radiolähetys. Halusin kokea molemmat ja nimenomaan tässä järjestyksessä, paikan päälle olen menossa viikon päästä.

Samaan aikaan, kun Janne Marja-aho ja Panu Varstala tanssivat, puhuvat toimittaja Anna Cadia ja filosofi Tuomas Nevanlinna. Radiolähetys paitsi kommentoi teosta, on myös elimellinen osa sitä. Verkon kautta kuuntelijoille on lisäksi tarjolla videosuunnittelija Teemu Määttäsen rakentama visualisointi.

Toisin kuin teatterissa esitystä katsoessa, teen kaikenlaista samaan aikaa. Venyttelen, juon teetä, selaan nettiä, sometan. Juuri näin kuuntelen radiotakin, en jokaista sanaa kuuliaisesti hiljaisuudessa vastaanottaen, vaan poimien puhevirrasta mitä milloinkin.

Tanssi on lähetyksessä oikeastaan aika vähän läsnä, taustalta kuuluu tanssijoiden töminää ja silloin tällöin Cadia ja Nevanlinna pyrkivät sanallistamaan näkemäänsä, mutta pääasiassa puhutaan taiteesta yleisemmällä tasolla.

Moniajoa tekevän radiokuuntelijan läpi suodattuu ainakin tällaisia asioita (ja takuulla monessa näistä on sekaisin niin Cadian, Nevanlinnan kuin omiakin ajatuksiani):

Amatööritanssia. Tavallisen ihmisen tanssia. Ammattitanssijan tulkinta tavallisen ihmisen tanssista.

Heijailua, lekottelua. Stalinin ajan stadionjuhlat.

Affektiivinen ja aggressiivinen dynamiikka, ei voi tietää, johtaako tilanne tappeluun vai paritteluun.

Pitäminen. Onko taideteoksesta pitäminen olennaista? Ainakin itse olen törmännyt teoksiin, jotka ovat vaikuttaneet minuun voimakkasti, tuottaneet hyvinkin vahvoja tunnereaktioita, mutta joista en ole lainkaan pitänyt.

Nevanlinna kertoo tanssivansa vain vahvassa humalassa. 

Maku. Mitä se on, jos kerran taiteen kokeminen on aina subjektiivista? Miten voidaan sanoa, että jonkun maku on toista parempi tai että makua voidaan kehittää? Nevanlinna toteaa, että juuri tästä syystä kritiikki on tärkeää, koska vaikka sekin on "vain yhden ihmisen kokemus", on kritiikki kuitenkin tapa jakaa taide niille, jotka sitä eivät ole kokeneet. Toisaalta moderni taide myös sisällyttää kritiikin itseensä, taide kysyy kriittisiä kysymyksiä itseltään ja kommentoi itseään.

Taiteen ymmärtäminen on yliarvostettua. Nevanlinnan mukaan teos on kiinnostava vain niin kauan, kun sitä ei täysin ymmärrä. Taiteen tyhjentymättömyys tekee siitä kiinnostavaa, ymmärrys tekee teoksesta banaalin. Saako sanoa, ettei ole ymmärtänyt? Nevanlinna haluaa hälventää ymmärtämättömyyden pelkoa.

Kinesteettinen empatia, jota Cadia sanoo tuntevansa tanssia katsoessaan, on tuttua minullekin. Tanssi tuntuu myös katsojan kehossa. Nevanlinna toteaa, että myös vastaliike on myötäilemistä.

Nevanlinna tuntee helpotusta havaitessaan, että improvisoidulta tuntuva liike onkin tarkasti koreografioitua. Loppukuvan voi tunnistaa sen tullessa, koska katsojaan on iskostettu tietty konventioon perustuva dramaturginen odotus. 

Teknisesti lähetys toimii vähän epätasaisesti. Seuraan sitä pääosin visualisoinnin kanssa, mutta välillä feedin pykiessä siirryn Radio Helsingin soittimeen ilman kuvaa. Äänentaso vaihtelee ärsyttävästi, mainokset tulevat huomattavasti lujempaa kuin lähetys, samoin Nevanlinna kuuluu Cadiaa kovempaa.

Visualisointi ei minua alkuun juuri liikauta, ehkä siksi, että puheesta poimiutuvat sanat, jotka jäävät leijumaan muodostaen eräänlaisen pilven, on idea, jonka olen nähnyt joskus aiemmin tanssiteoksen yhteydessä, Määttäsen tekemänä silloinkin. Toisella puoliskolla liiketunnistukseen perustuva visualisointi on abstraktimpaa ja se tuntuu kiinnostavalta. 

Välillä näkyy myös puolittaista kuvaa näyttämöltä. Jotenkin hätkähdän tätä, eihän minun pitänyt nähdä mitään, vaan pelkästään kuulla! Sattumalta juuri samaan aikaan Cadia kuvailee Marja-ahon liikehdintää todeten, ettei urheiluselostajamaisessa kuvailussa taida olla mieltä, kun eivät kuulijat sitä näe kuitenkaan. 

Vaan olipahan mielenkiintoinen kokemus! Radio-ohjelma jätti kyllä nälän päästä paikan päälle kokemaan teos myös toisesta näkökulmasta. Siellä mukaan tulevat myös valo-, ääni- ja pukusuunnittelu, sekä tietenkin yhteisöllinen vastaanotto.

Eli to be continued...

*****

Teatteri Jurkka & Radio Helsinki: Taideakatemia
Suora lähetys 16.5.2015

Runolle altistumista Kallion kulmilla

Kävin kuuntelemassa runoja yllättävissä paikoissa. Lue koko raportti Kallio Kukkii -festivaalin sivuilta.

Elämän puolella, pelkoa vastaan

Käyn tätä nykyä minimaalisen vähän katsomassa harrastajateatteria, koska ammattitarjontaa piisaa kalenterin tukkeeksi asti. Helsingin Gayteatteri on kuitenkin ainoa lajissaan paitsi Suomessa, myös Pohjoismaissa, joten sinne siis.

Paul Rudnickin näytelmä kertoo enemmän tarjoilijan kuin näyttelijän töitä tekevästä Jeffreystä, joka 1990-luvun alkupuolella ahdistuu New Yorkin AIDS-epidemiasta sen verran, että päättää lopettaa seksin tykkänään. Tottahan siinä kohtaa kuvaan astuu unelmien mies Steve ja tunne on molemminpuolinen. Perhana. Se, että Jeffrey on päättänyt elää selibaatissa, ei ole ainoa este. Steve sattuu myös olemaan HIV-positiivinen.

Cris af Enehielmin ohjaama esitys on karnevalistista kabareeta, mutta kietoo sisäänsä aitoja inhimillisiä roolihenkilöitä. Alkuun ei oikein tahdota päästä liikkeelle, ja rytmi ontuu, mutta kyllä kone lopulta lähtee käyntiin, ja meno on sen mukaista.

Rudnickin teksti rönsyilee sinne tänne ja eikä kärsisi pienestä dramaturgisesta putsauksesta, mutta kaiken sen härdellin ja hässimisen alla on jotakin kovin koskettavaa. Ja ihan hirmuisen hauskaa myös. 

Näytelmä ei ole sairauskertomus, eikä oikeastaan edes kerro HIV:stä, vaan siitä, että kieltämällä itseltään mahdollisuuden rakastamiseen, katoaa valtava siivu ihmisyyttäkin siinä samalla. Eräs henkilöistä muistuttaakin haudan takaa omien pelkojensa kanssa kamppailevaa Jeffreyä: "Vihaa AIDSia, älä elämää". 

Steve on tartunnastaan huolimatta terve, mutta kukaan ei tiedä kuinka kauan. Niinpä hän ei jätä katsomatta korttia, joka Jeffreyn ominaisuudessa käteen lankeaa (mistä näitä huonoja metaforia oikein tippuu...).

Harrastajateatterissa kun ollaan, on taito näyttämöllä vaihtelevaa, mutta se, mikä ehkä osaamisessa jää vajaaksi, paikkaantuu rohkeudella ja riemulla, joka tekemisestä välittyy. Petri Piatu Puhakka Jeffreynä ja Jarno Pimperi Stevenä kannattelevat esitystä herkästi ja varmoin ottein. Sivurooleissa nähdään joitakin aivan hurmaavia herkkuja, kuten Mikko Misha Aution himokas pappi tai Makla Laine homofobisena uutistoimittajana.

*****

Helsingin Gayteatteri: Jeffrey
Esitys Valtimonteatterissa 9.5.2015

Kallio Kukkii -festivaalia varten tekemäni Jarno Pimperin ja Mikko Aution haastattelu löytyy täältä.

Rikkinäinen nuoruus nuorallakävellen

Klockriketeaternin tänä vuonna poliittiseen ja dokumenttiteatteriin keskittyvässä Diana Drama Festissä vieraileva Hamlet sade det vackrare perustuu Lagmansgårdenin koulukodin oppilaiden kanssa tehtyihin draamatyöpajoihin. Kaltoinkohdelluista ja elämässään hukassa olevista nuorista kertova esitys välttää realismia, ja onnistuu juuri siksi koskettamaan.

Macken (Per Enström) kotona dokataan reippaasti ja päihteitä kohti käy pojankin tie. Katarinan (Malin Olkkola) isäpuoli tulee kylään valojen sammuttua. Venäläinen Volodja (Jakob Johansson) on päätynyt moskovalaisista viemäreistä Suomeen, hukassa on kehitysvammainen pikkuveli. 

Nuorten tarinoita esittävät kiertävät sirkuslaiset, maneesista muodostuu koulukoti ja siitä kiirastulen kaltainen välitila, missä kaikilla on vielä mahdollisuus valita oma tiensä. Sirkusta pyörittää Carl Almin esittämä hyytävä tirehtööri. Kaikki neljä näyttelijää kantavat lukuisat päällekkäiset roolinsa taitavasti.

Sirkus toimii esityksen metaforisena maailmana hyvin, taikatemput ja nuorallakävelyt on rakennettu suoraan sisään Harriet Abrahamssonin ja Paul Olinin tekstin dramaturgiaan. Sen sijaan Shakespearen Hamlet tuntuu kietoutuvan jo muutenkin monitasoiseen tarinaan vähän väkinäisesti.

Olinin ohjaaman esityksen tunnelma on karmiva, mutta sirkuksen mukanaan tuoma leikkisyys keventää sitä, mikä puolestaan lisää ahdistusta. Samaan aikaan esityksessä on ronskia huumoria, erityisesti suomalaisten ja suomenruotsalaisten perinteiden kavalkadi Volodjan opiksi naurattaa.

Jeremy Crottsin ja Nina Silfverbergin jokaista yksityiskohtaa myöten tarkkaan mietitty visuaalisuus on herkullinen, ja erityisesti minua viehättää nuorten elämässä vaurioita aiheuttavien aikuisten esittäminen eläiminä. 

Micken vanhemmat ovat kännisiä sikoja, Volodjan sijaiskotia pyörittävät tahdottomat lampaat. Hyytävin rinnastus on onnea tuovana ja lempeänä symbolina pidetyn yksisarvisen muuttuminen lapsenraiskaajaksi.

Lopulta nuoret kohtaavat omat demoninsa kuin Pyhä Yrjö monipäisen lohikäärmeen. Ja juuri, kun kaiken kauhun ja karnevalismin rauhoituttua tulee mahdollisuus onnelliseen loppuun, muistutetaan meitä siitä, että nämä henkilöt eivät ole keksittyjä draamahenkilöitä. He ovat ihan oikeasti olemassa.

Tehokkaan dokumenttidraaman ovat vaasalaiset tehneet, kylmät väreet tuntuvat vielä seuraavanakin päivänä.

*****

Wasa Teater: Hamlet sade det vackrare
Esitys Klockriketeaternissa 5.5.2015

Ihan hauskaa, mutta hampaatonta

Porilainen Rakastajat-teatteri harjoittaa mielenkiintoista kulttuurituontia. Rakastajien myötä Suomessa on nähty alunperin amerikkalainen The 24 Hour Plays -konsepti, ja nyt tarjolla on brittiläisiä Bite Size Plays -pienoisnäytelmiä.

Rakastajien esitys Namipalat 1: Tarantinoa, teetä ja OMG sisältää viisi itsenäistä komediapätkää. Tekstit on suomentanut ja kokonaisuuden ohjannut Juha Siltanen, lavalla nähdään Miia Lindström, Angelika Meusel ja Kai Tanner. 

Pätkien aiheet pysyvät hyvin keveinä ja mietinkin, sallisiko formaatti myös vähän vakavampaa sisältöä. Nyt mennään rivakalla komediaotteella ja kiireen tuntu vielä korostuu tarkoituksellisen hektisesti toteutettujen vaihtojen myötä.

'Mä luulin et mä tykkään tytöistä...' kääntää nimensä mukaisesti tilanteen, kun vanhempien on vaikea hyväksyä tyttärensä äkillinen kaapistatulo - heterona. 'Jenna tykkää tilastasi' kuvaa hysteeristen Facebook-peukutusten, hymiöiden ja LOL-kielen värittämää nuorten naisten maailmaa ja melkein onnistuu tuomaan aiheeseen kriittisen kommentin.

'Itseensäkietoutuva monologi' ironisoi tekotaiteellista teatteria ja 'Sähköinen panttivankidraama kovin kierroksin ja ananaksen kera' on lähtökohdiltaan ihan mielenkiintoinen kohtaus siitä, miten gangsterin koulutustilanne voi mennä pieleen. Lopuksi 'Lukkojen takana' antaa vaniljaseksille oikeutuksen BDSM-trendiä kavahtaville.

Esityksen ensimmäinen kolmikko toimii rytmisesti hyvänä kokonaisuutena. Väliajan jälkeiset viimeiset kaksi eivät kuitenkaan pääse samanlaiseen flow'hun ja ironisesti överi näytteleminen alkaa puuduttaa. 

Rohkeampi variointi tyylilajeissa nostaisi erilliset pätkät paremmin irti toisistaan. Nyt tuntuu, että jokainen juttu on saman toistoa, vaikka itse sisältö muuttuukin. Juha Siltasen terävyys kuuluu suomennoksissa, ohjauksessa hampaita olisi kyllä saanut näkyä enemmänkin.

Toki ymmärrän, että formaatti on "suupaloja", mutta voihan siihen yhteen haukkaisuun saada sushimaisesti useammankinlaista makua ja suutuntumaa eikä aina vaan sitä samaa pottua ja soosia.

Kävin tänä viikonloppuna katsomassa myös UIT:n Kivaa ja korkealta -esityksen. En ole revyystä ihan hirveästi innostunut ikinä ja UIT:n pätkät televisiosta eivät koskaan ole minuun osuneet. Ajattelin kuitenkin, että livenä voisi toimiakin ja lähdin ihan kohtuullisen avoimin mielin katsomoon.

Täytyy todeta, että ei osunut livenäkään. Toki show on muodoltaan ihan taiten tehty, mutta kun sisältö on aika hampaatonta ja jopa vähän pölyistä kamaa, niin ei kyllä juuri naurata. Tai sitten olen vaan näiltä osin tosikko. Sen nyt ainakin tiedän, että televisiottomana aika moni vitsi meni ohi ihan siksi, että en ole kyseisiä ohjelmia ikinä nähnyt.

*****

Rakastajat-teatteri: Tarantinoa, teetä ja OMG
Esitys Korjaamolla 3.5.2015

UIT: Kivaa ja korkealta
Esitys Peacockissa 2.5.2015 

Äh, tuo haastava nykytaide

Kansainvälisen tanssin päivänä Zodiakissa nähtiin kaksi ensi-iltaa, Liisa Pentin WDMSNLCA  - Why Does My Sister Not Like Contemporary Art? ja Masi Tiitan ja Hanna Ahdin Flute. 

Liisa Pentin WDMSNLCA pohjaa siihen ihmetykseen, miksi moni älykäs ja huumorintajuinen ihminen vieroksuu nykytaidetta, ja mikä siitä tekee niin vastenmielistä. Riikka Theresa Innasen kanssa Pentti purkaa aihetta vallan hilpeästi ja tehokkaan itseironisesti. 

Esitys on hassu demonstraatio, kiihkeä luento ja monisyinen debatti. Jos tämän teoksen olisi tehnyt yhtään vähemmillä kilometreillä varustettu taiteilija, se olisi rienausta, mutta Pentillä ja Innasella on pohjaa, mistä ponnistaa.

Näyttämön takaseinästä voi erottaa Gustave Courbet'n Origin du Monde -maalauksen ja Marcel Duchampsin Fountain -teoksen. Innasen ja Pentin nonsensekielisen keskustelun seassa vilahtelee nykytaiteen, -musiikin ja tanssin keskeisiä nimiä. 

Kohta jo siteerataan Kantia ja paneudutaan transendenssin käsitteeseen. Ja kun oikein tosissaan ollaan, tulee naamaan kiinnittää maalarinteipillä mahdollisimman törkeä tee-se-ite-parta. 

Tanssi puolestaan on tarkoituksellisen holtitonta, kliseistä ja banaalia. Tanssahtelua, kantrijorausta, kierimistä. Ja toki pakollinen yleisön osallistamisosio. Kaikessa tässä kökössä piilee kuitenkin jotain kauneutta. 

Aivan koko mittaansa WDMSNLCA ei minua kuitenkaan jaksa pitää hyppysissään, enkä välttämättä ole tämän esityksen jälkeen hullua hurskaampi siitä, miksi nykytaide on niin vaikeaa ottaa vastaan. Ehkä esityksen myötä saan kuitenkin jonkinlaisen luvan sille, että kaikkea ei tarvitsekaan "ottaa haltuun". 

Sitten illan toiseen ensi-iltaan, jossa tuo edellämainittu haltuunottamattomuus toteutui puhtaimmillaan. En tiedä, oliko Masi Tiitan ja Hanna Ahdin Flute-teokselle eduksi vai haitaksi olla samassa illassa Pentin teoksen kanssa. 

Tekijät ovat pohtineet musiikin ja tanssin suhdetta sekä erityisesti musiikin kuuntelemisen aiheuttamia kehollisia muutoksia. Pieni pätkä kuullaan Claude Debussyn huiluteosta Syrinx, mutta pääosassa on Heidi Soidinsalon elektroninen ääniteos Flute.

Teoksessa nähdään erittäin hidasta, lähes huomaamatonta liikettä. Ahti liikkuu eteenpäin kuin mittarimatona, näyttämön takaosassa makaavan Tiitan liikettä ei melkein huomaa lainkaan. Kun tanssi tarjoaa kovin vähän, koregrafiaa kiinnostavammaksi minulle nousevatkin tila ja ääni.

Salissa ei ole valoja, vaan valo tulee ikkunoista ja vähenee sitä mukaa, kun ilta ulkona pimenee. Ulkomaailman äänet sulautuvat sattumanvaraisiksi osiksi Soidinsalon äänimaailmaa, ohi ajavien autojen valot luovat varjoja seinille.

Avoin ikkuna myös houkuttaa, pari nuorta kundia kurkistelee sisälle, joku tulee puhumaan puhelimeensa muka suojaisaan paikkaan, eikä tajua, että herättää juuri katsomollisen huomion.

Äänimaailma ja liike ovat samaa loputtomiin venyvää kuminauhaa, joka vain pitenee molemmista päistään, eikä katkea millään. Vajoan tietynlaiseen turtuneisuuden ja tylsyyden tilaan, jossa aika pysähtyy.

Flute on omalla tavallaan ihan kiinnostavakin kokonaisuus, mutta jotenkin Pentin teoksen jälkeen nähtynä tämä tuntuu ihan hirveän totiselta, tosikkomaiseltakin. Kontekstin voima on valtava.

*****

Liisa Pentti: WDMSNLCA – Why Does My Sister Not Like Contemporary Art?
Masi Tiitta, Hanna Ahti: Flute
Ensi-illat Zodiak - Uuden tanssin keskuksessa 29.4.2015

Inhimillisyyttä arpoen

Kävin Kaapelitehtaalla katsomassa vieraita kaukaa Espoosta eli Glims & Glomsin tuplailtaa. Tarjolla oli Tuomo Railon inhimillisyyden ulottuvuuksia luotaavan trilogian kaksi ensimmäistä osaa: Arka paikka (2011) ja Aikojen lopun kvartetto (2013). Kaksi varsin erilaista teosta loivat aika jännän kokonaisuuden.

Arka paikka on teos kolmelle tanssijalle, Ville Oinoselle, Sakari Saikkoselle ja Katri Soinille. Tanssiteoksissa on usein niiden uudelleen tulemisten myötä henkilövaihdoksia, mutta tätä minun olisi vaikea ajatella muiden tanssimana, sen verran vahvasti tämä tuntuu solahtavan juuri näiden tanssijoiden kehoon.

Esityksen aluksi kuuden kohtauksen järjestys arvotaan. Liike on osittain improvisoitua, osittain koreografioitua ja näiden osioiden virtaus tuntuu luonnolliselta. 

Kaiken läpäisee leikkisyys ja yllätyksellisyys: juuri kun ajattelen, että nyt tiedän, mistä tämä kohtaus kertoo, se muuttaakin muotoaan. Vakava lipsahtaa hassutteluksi, erotiikka noloudeksi. Välillä kisaillaan, tönitään ja sitten taas tukeudutaan toisiin.

Tanssijat ovat paitsi valtavan taitava ja tasavahva kolmikko, myös kiinnostavia esiintyjiä kukin yksinään. He tukevat toisiaan kaikissa sanan mahdollisissa merkityksissä. Koko ajan on joku pakottava tarve olla toisessa kiinni, ripustautua. 

On kuin liike vetäisi kahteen suuntaan, tanssijat tuntuvat välillä kuin leijailevan hieman lattian yläpuolella. Ja silti ollaan maadoittuneita, he eivät ilmapallojen lailla pörähdä karkuun, vaan palaavat aina toisiinsa kiinni. 

Klezmermusiikki, joka esityksessä varsin säästäväisesti soi, on tähän ristiriitaisuuteen juuri täydellistä. Se on samaan aikaa iloista ja haikeaa, riehakasta ja surumielistä. 

Esitys on valloittavan hyväntuulinen ja on ihanaa seurata tanssijoiden sanatonta kommunikointia, katseita, naurahduksia kuin sanoen "ai sä teit ton noin tänään". Minulle esitys puhuu siitä, miten tärkeää kontakti toiseen ihmiseen - niin kehollinen kuin sosiaalinenkin - on siinä, miten olemme suhteessa omaan itsemme ja maailmaan. 

Siinä missä Arka paikka on aika helposti lähestyttävä esitys, haastaa Aikojen lopun kvartetto katsojansa ihan eri tavalla. Myös tässä esityksessä arvonta ratkaisee esityksen kulun.

Olivier Messiaenin samanniminen kvartetto pianolle, viululle, sellolle ja klarinetille (esityksessä soittamassa Emil Holmström, Pasi Eerikäinen, Petja Kainulainen ja Taavi Oramo) on sävelletty ja kantaesitetty toisen maailmansodan aikaan saksalaisten sotavankileirillä. Tätä tietoa minun on mahdoton ohittaa esitystä katsoessa - lavastus, puvustus ja valosuunnittelu vievät assosiaationi keskitysleirille.

Kalterimaiset seinäkkeet vaihtavat paikkaa kohtauksesta toiseen ja ne, samoin kuin liikuteltavat kirkkaat lamput aiheuttavat sen, ettei teosta ole mahdollista nähdä kokonaisuutena, tarjolla on välähdyksiä sieltä täältä. 

Sirpalemaisuus on helppo hyväksyä, niin paljon tapahtuu kuitenkin koko ajan. Vain yksi katsoja käyttää mahdollisuutta vaihtaa paikkaa esityksen aikana. Itse en tiennyt tästä etukäteen, joten koin edestakaisin käveleskelevän miehen lähinnä häiritsevänä. 

Kuusi tanssijaa (Jonna Aaltonen, Simo Heiskanen, Ilona Kenova, Tuomo Railo, Guillermo Sarduy ja Juanjo Torres Martinez) eivät illan toisen teoksen tavoin erotu niinkään yksilöinä, vaan he ovat lauma. Tosin Railon itsensä hullunkurinen ja jotenkin camp hahmo pirskahtelee usein pintaan. 

Liike on groteskia, aggressiivista, ahdistunutta ja ahdistavaa. Paikoin rumuuden seassa vilkahtaa kuitenkin jotakin lyyristä, kuin häivähdys toivoa, aivan kuten Messiaenin musiikissakin. Inhimillisyys taantuu eläimellisyydeksi, tanssijat ovat yhdessä hetkessä suurena möykkynä vellovia ameeboja, toisessa yöperhosia, joita valo vetää puoleensa. 

Kahden teoksen kokonaisuus on mielenkiintoinen, vastakohdat virittävät odottamaan trilogian kolmatta teosta, vuoden päästä ensi-iltaan tulevaa päätösosaa Omnipotens. 

****

Glims & Gloms:
Arka Paikka
Aikojen lopun kvartetto
Esitykset Kaapelitehtaan Pannuhallissa 28.4.2015

Ihmisluonteen eri kerroksista

Kun Martti Suosalon esittämä rikosylikomisario Arto Jylhämä kysyy seminaariväeltä - meiltä katsojilta -, missä ammatissa tarvitaan empatiaa ja toisen ihmisen tilanteeseen samastumista, sanoo vieressäni oleva nainen hiljaa ääneen "näyttelijä". 

No juu. Näyttelijä ei kuitenkaan ole esimerkkinä Kari Hotakaisen kirjoittamassa Palvelija-monologissa, mutta pappiin, suntioon, parturi-kampaajaan, kätilöön ja mielenterveyshoitajaan siinä kyllä tutustutaan, muutamaan muuhunkin hahmoon, joilla Jylhämä demonstroi näkemyksiään ihmisluonteesta. Sivutaanpa luennolla myös tapon anatomiaa.

Ensimmäinen näytös on pohjustustusta, jossa poliisi avaa erilaisia esimerkkejä ihmisluonteen monisyisyydestä, toisessa näytöksessa paneudutaan kadonneen parturikampaaja-omaishoitajan tapaukseen. Tästä sukeutuukin melko monipolvinen kertomus siitä, miten yllättävä muutos elämässä voi johtaa isoihin synteihin. Juoni poukkoilee välillä sinne tänne, mutta punoutuu kuitenkin aina lopulta päätarinaan.

Hotakainen ei ole kuoliaaksinaurattaja, vaan hänen luomansa henkilöt ovat ennemminkin tragikoomisia alkujaan pienine ongelmineen, jotka lumipallon lailla kasvavat suuriksi ja kohtalokkaiksi. Teksti on oivaltavaa ja ihmisluonteen syvästä tuntemuksesta nousevaa. 

Minua hivelevät Hotakaisen yksittäiset lauseet, joissa on sekä sisältöä, että tilaa ajatukselle. Toisin kuin eräälläkin näytelmän keskushenkilöllä, jolla "on niin paljon tunteita, ettei järki mahdu mihinkään rakoon". 

Suosalo on taitava ja häkellyttävän pienin keinoin monikasvoinen esiintyjä. Hän pitää kevein ottein yksin hyppysissään monisatapäistä yleisöä, joka kiltisti yhtyy virteenkin heti ensitahdista. Tämä pappi ja koko hautajaiskohtaus on yksi esityksen herkullisimmista. Millaisia olisivatkaan täysin rehelliset ja kaunistelemattomat hautajaispuheet?

Miksi siis palvelija? Kaikkia seminaarin esimerkkejä yhdistää palvelijaluonne ja -ammatti, he kaikki tekevät työtään toisten hyväksi. Tällaisia henkilöitä on jokaisen elämässä valtavasti ja kun heillä menee hermo, on jälki rumaa. Silti syntiä tehdessäänkin heillä on pohjimmiltaan hyvät aikeet. Ja siksi poliisi jättää hermot kotiin, etteivät ne menisi töissä.

Suosalon ja Raila Leppäkosken ohjaamassa monologissa näyttelijän vastanäyttelijöiksi muotoutuvat valo ja ääni. Max Wikströmin visuaalisuus ja valo tukevat Suosalon henkilövaihdoksia tarkasti, mutta hienovaraisesti. Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelussa taas tyrskäyttää luontodokumenteista tutun Jarmo Heikkisen yllättävä äänicameo.

Hesarin sivuilla on muuten esitykseen liittyvä muistitesti, jossa muutama hahmo näyttäytyy. Tsekkaa, jos et pelkää spoilereita.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Palvelija
Esitys 23.4.2015

Klassista kierteellä

Molièren näytelmissä päähenkilönä on varsin usein jollain pakkomielteellä ympäristöään terrorisoiva mies. Sitten ovat nuoret rakastavaiset (tai parikin paria), joiden täytyy yrittää jollain monimutkaisella juonella saada jommankumman isä suostumaan avioliittoon. 

Otetaan lisäksi vähintään yksi erityisen nokkela palvelija, joka ei jostain syystä pelkää maanista isäntäänsä sekä erilaisia väärinkäsityksiä, valepukuja ja toisiksi tekeytymisiä. Ja tietenkin kaikenlaisen tärkeilyn, hurskastelun ja ulkokultaisuuden asettamista naurun alaiseksi.

Molièren viimeiseksi jäänyt komedia Luulosairas sisältää nämä kaikki ja vielä paljon muuta, erityisesti lukuisissa näytelmissään keskeisiä lääkäreitä. Kyse on ahneudesta: lääkärit ja apteekkarit kuppaavat luulosairaalta Arganilta rahaa erilaisilla tropeilla, tinktuuroilla ja peräruiskeilla, Arganin toinen vaimo puolestaan kärkkyy miehensä perintöä.

Arto af Hällströmin ohjaama esitys tarjoilee herkullisen överiä fyysistä näyttelijäntyötä. Ei yritetä mitään puhdasta commedia dell'artea, vaan kukin tekee roolihahmoaan omalla tavallaan viistoon. Joidenkin kohdalla tyylilaji toimii toisia paremmin. 

Jukka-Pekka Palo tanssahtelee ketterästi pitkin Arganin vuoristoratamaista sielunmaisemaa. Salamannopeat leikkaukset naurettavasta itsesäälistä aggressioon tuovat hahmoon vaarallista viritystä.

Hänen vastaparinaan Minttu Mustakallio on nokkelan palvelijan eli Toinetten roolissa niin vinksahtanut, että useimmiten vaan katson haavi auki, että mitä ihmettä se siellä venkoilee. Mustakallio vie överin paljon pidemmälle, aika surrealistiseenkin suuntaan. Nämä kaksi pelaavat mainiosti yhteen.

Muista hahmoista jäävät mieleen erityisesti kilpakosijat eli Harri Nousiaisen vienon omahyväinen Cléante ja Petri Liskin ulkoisesti hyvin jimcarreyhenkinen lääkäri Tuomas Diafoirus. Nuoret rakastuneet naiset Moliérella eivät koskaan ole järin palkitsevia rooleja, mutta Kreeta Salminen saa Angéliqueen vähän särmää ja lihallisuuttakin.

Tarja Simosen yksityiskohdiltaan runsas ja mielikuvituksellinen puvustus on hauskassa kontrastissa Kati Lukan klassisen lavastuksen kanssa. Samalla tavalla kiintoisan kontrastinen on koko Hällströmin ohjaus: kokonaisuuden käsittely on varsin konventionaalinen ("EI videoita!!!!", kuten Hällströmille kiitoksissa pidetyssä eläkkeellelähtöseremoniassa todettiin), mutta fyysisesti viistot roolityöt tuovat esitykseen sopivasti kummallista kierrettä.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Luulosairas
Ensi-ilta 22.4.2015

Diva Vulva -arvio Sylvissä

"Liike on koko ajan menossa johonkin, mutta jää jumiin, hakee, nykii, toistuu, yrittää oikaista, mutta käpertyy taas. Aivan kuin keho ei suostuisi siihen, mitä siltä vaaditaan."

Lue arvio Sanna Kekäläisen Diva Vulva -teoksesta kokonaisuudessaan Sylvi.fi:stä.

Diva Vulva - Keho kapitalismin symbolina K&C Kekäläinen & Co:n sivuilla.

Arkipäivän Alli Jukola

Alli Jukolan elämä ei ole ollut kovin hohdokasta, seitsemän pojan yksinhuoltajalle arjen pyörittäminen on työtä. 

Riina Katajavuoren romaaniin Wenla Männistö perustuvan monologinäytelmän pääosassa ei olekaan kirjan tapaan naapurin seksikäs Wenla eikä häntä himoitseva Jukolan kuuluisa veljessarja, joilla on kolme isää ja äitejäkin kaksi, mutta joista jokaista Alli pitää omanaan. 

Tämä Alli asuu poikineen Kumpulassa ekovanhempien naapurissa ja käy töissä verotoimistossa. Tai kävi. Nyt Alli on kuollut, ennen aikojaan, ja katselee jostakin välitilasta, miten ne poikaset oikein pärjäävät. Samalla hän kertoilee omaa elämäänsä, jossa miehet käyvät vain ohimennen pyörähtämässä, mutta pojat pysyvät.

Mika Myllyahon ohjaama monologi rakentuu Paula Siimeksen pienieleisen näyttelijäntyön kautta. Alli ei räisky, hän on arkinen ja ujokin, mutta sydän on täynnä rakkautta niitä haisevia ja likaisia teinipoikia kohtaan. Alli katselee yleisöäkin vähän alta kulmiensa, ei tyrkytä eikä dramatisoi. 

Samuli Laiho soittelee näyttämön nurkassa, puoliksi piilossa, ihan yhtä vaatimattomasti hänkin. Laihon säveltämät ja Katajavuoren sanoittamat laulut ovat vähän kömpelöitä, mutta herkkiä ja tekstit tarttuvat taitavasti pieniin hetkiin. Duetoista tulee mieleen karaoke, kun ne hiljaisemmatkin uskaltavat hetkeksi dramaattiseen valokeilaan.

Vajaan tunnin mittainen ja puitteiltaan vaatimaton monologi on pieni ja koskettava sipaisu naiseen, joka ei ennen ole omaa tarinaansa saanut. Suurien spektaakkeleiden joukossa tarvitaan tällaisiakin. 

Minulle esitys toimii, paitsi itsenäisenä teoksena, myös jonkinlaisena trailerina Katajavuoren romaaniin: haluan tietää, millaisen elämän hän on mielikuvitellut muille Kiven varsin litteästi kirjoittamille naisille. 

*****

Suomen Kansallisteatteri: Alli Jukolan tarina
Esitys 20.4.2015