21 maaliskuuta, 2015

Jääkuningatar tyttärineen ja runopoika

Michael Baranin kirjoittamassa ja ohjaamassa Aamussa on hirmuisen paljon tyylikkään kiiltävää pintaa, mutta ikävä kyllä pinnalliseksi se sisällöltäänkin jää.

Seela Sellan esittämä Alma Knif on maailmankuulu pianisti, joka on uhrannut uralleen koko elämänsä, ihmissuhteiden kustannuksella. Alma valmistautuu nuoremman tyttärensä Auran (Cecile Orblin) säveltämän preludin kantaesitykseen uransa viimeiseksi ilmoittamassaan konsertissa. Vanhempi tytär Alina (Terhi Panula) tekee samaan aikaan äidistään haastattelua.

Teini-ikäisesti käyttäytyvä, mutta keski-ikää lähestyvä Aura hakee äidiltään hyväksyntää säveltäjänä, itse jo isoäidiksi ehtinyt Alina taas purkaa lapsena hylätyksi tulemisen traumaa. Alma on jääkuningatar, jota ei saa edes koskea. Heikki Pitkäsen esittämä runoileva putkimies vielä vähän hämmentää jokaista naista yksi kerrallaan.

Jännitteitä siis piisaa. Periaatteessa.

Jotenkin tätä katsoessa tulee aika saippuainen olo. Taiteilijuuden pohdinnassa ei mennä kovin syvälle, mutta niin jää perhesuhteidenkin pyörittely aika ennalta-arvattavalle tasolle. Kahden hengen kohtauksina etenevä teksti on lakonista, henkilöiden tokaisut ovat joko ikikuluneita sanontoja tai jotenkin väkisin väännettyjä - "kaipasin lasta kuin lehmä laskettelusuksia". Tunteet purskahtelevat harvakseltaan ja aika melodramaattisesti.

Vänkää ristiriitaa esitykseen tuovat Kalle Ropposen suunnittelemat valot ja videot sekä Kristian Ekholmin äänet. Molemmat ovat omina kokonaisuuksinaan ja suhteessa toisiinsa varsin mielenkiintoisia, mutta tähän tekstiin yhdistettynä ne tuntuvat jotenkin pois paikaltaan olevilta. Vähän niinkuin niillä olisi koetettu paikata tekstin puutteita, luoda lihaa luiden ympärille. Usein huomaan, että kuuntelen silmät kiinni, en suinkaan näyttelijöitä, vaan Ekholmin luomaa äänimaailmaa.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Aamu
Esitys 21.3.2015

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...