Opin tänään uuden sanan: ekphrasis

Opiskelen parhaillaan Teatterikorkeakoulun Avoimessa yliopistossa, kurssilla nimeltään "Kritiikin mestarikurssi". (Heh.)

On ollut mielenkiintoista katsoa omaa kirjoittamista vähän eri kulmasta, pakottaa itsensä kirjoittamaan jotakin muutakin kuin 2000 - 2500 merkin päivälehtikritiikkiä. Kurssille osallistuminen liittyy samaan jatkumoon kuin sirkuskirjoitusresidenssi kesällä 2013 ja englanninkielinen kritiikkikurssi syksyllä 2013. Tai tämän blogin uudelleen herättäminen keväällä 2013.

Erilaisten tekstilajien harjoittelemisen lisäksi seuraamme kukin jotakin Teakin opinnäyteprosessia ja kirjoitamme siitä useampia tekstejä. Kiinnostavaa sekin. Ensin ajattelin, että no onpas mielenkiintoista seurata teatteriesityksen valmistumisprosessia, ihan kuin en niitä olisi itsekin kymmeniä kokenut. Mutta. En ole koskaan seurannut jonkun toisen prosessia olematta itse mukana, ainakaan tässä mittakaavassa. Tästä ehkä myöhemmin, jos teksteistä tulee julkaisukelpoisia ja julkaisu on työryhmän mielestä ookoo. 

Tänään teimme kirjoitusharjoituksen Petri Tervon esseen Esitys ja Ekphrasis: eli kuinka kuvata esiin luuranko esityksen kaapista pohjalta. Ekphrasis-termi tarkoittaaa tekstiä, joka kuvailee ilman analysoimista.

Iski flow. En ehkä aamutuimaan edes ymmärtänyt esseetä täysin, mutta se kirvoitti pienen tekstin, joka kestää ehkä blogijulkisuuden. (Kaikki harjoitustekstit eivät kestä, kerrankin yritin kirjoittaa ylevän esseen, tuli koominen pakina).

Tilassa on kuuma. Tukahduttavan kuuma, mikään hienovarainen käsiohjelman leyhytys ei auta, se vain siirtää kuumaa ilmaa edestakaisin. Näyttelijän hiki roiskuu, katsojan hiki valuu selkää pitkin muovituolin pohjalle. Sydän hakkaa, silmien edessä on aggressiivista, vimmaista miehenroolia toisensa perään. Sitten, yhtäkkiä. Vain liitupiirroksena nähty Sonja muuttuu lihaksi silmien edessä. Näyttelijä, mies, muuttuu Sonjaksi vain hieman ryhtiään muuttamalla, sulkemalla kädet suojaavasti vartalon eteen, keventämällä ääntään ja ottamalla katseeseensa pälyilevän asenteen. Sonja ei katso silmiin, vaikka vaatii kaiken huomion. Hän ei ole tottunut puhumaan julkisesti. Häntä tekee mieli halata.

On Marmeladovin hautajaiset. Sonja jakaa katsojille teetä ja keksejä. Hän avaa oven ulos esitystilasta. Antaa raikkaan ilman tulla saliin, leyhyttää ovella. Ei siitä ole apua, mutta yritys on kunnioitettava, liikuttava. Näennäisesti juuri mitään ei tapahdu ja samalla tapahtuu kovin paljon.

Tuntuu siltä, kuin esitys olisi yhtäkkiä keskeytetty, kuin olisimme unohtaneet, että leikimme ja uskomme sen, minkä näemme ja koemme, olevan totta. Hetki tuntuu kestävän ikuisesti, se on lempeä, se on yhteisöllinen, kohtaamme toisemme, kun siirrämme keksilautasen tai teekupin eteenpäin rivissä. Katsomme naapuria silmiin, hymyilemme, ehkä nyökkäämme kiitokseksi.

Sitten jatkuu aggressio. Tämän jälkeen se sattuu enemmän.

Tästä esityksestähän on kirvonnut tekstiä ennenkin.

Pölyinen satiiri ei pure edes päivitettynä

Kotirouvat äityvät marketissa kapinaan jatkuvasti nousevia hintoja vastaan ja tyhjentävät hyllyt. Laskut jäävät maksamatta ja häätö on lähellä. 

Työläiset pysäyttävät junan, kun kuukausilippu kallistuu. Palkatkin tippuvat minimitasolle, joten lakkohan siitä seuraa. Ja  kaikki varastavat kaiken, minkä irti saavat. Moraali kun on olosuhteista riippuvainen asia.

Näillä palkoilla ei makseta! (aiemmin esitetty nimellä Ei makseta, ei makseta) on italialaisen satiirikon ja kirjallisuuden nobelistin Dario Fon tunnetuimpia näytelmiä. Vuonna 1974 ensiesitetystä poliittisesta farssista nähdään nyt kirjailijan itsensä päivittämä versio, mutta ei se nyt niin kovin päivitetyltä tunnu, sen sijaan aika pölyiseltä.

Toki tuotantojen siirtyminen halvan työvoiman maihin tai hintojen nousu on oikeastikin todellisuutta tänä päivänä, mutta ihan en nyt kuitenkaan saa kiinni niistä syistä, miksi juuri tämä näytelmä ja juuri nyt.

Lava katsomon keskellä

Suuri näyttämö lienee valittu estradiksi Fon potentiaalisesti vetämän suuren yleisömäärän vuoksi, sillä tuntuu erikoiselta, että valtava näyttämötila on jätetty käyttämättä ja sen sijaan rakennettu pieni huoneteatterin lava katsomon keskelle. 

Tapahtumia on sijoitettu myös katsomoon, mutta tämä ratkaisu on kovin keinotekoinen eikä tuo esitykseen mitään lisäarvoa. Katsomosta kuullaan myös esityksen poliittisimmat puheenvuorot, jotka pysäyttävät toiminnan aivan kuin luennoksi. Muu syvällisempi sisältö peittyy tehokkaasti valtavaan sähläämiseen.

Tommi Auvisen ohjauksessa näyttelijät Pentti Helin, Teija Auvinen, Janne Kallioniemi ja Heidi Kiviharju tekevät tunnollista työtä valitun tyylilajin puitteissa. Ikävä kyllä se tarkoittaa täysin litteitä hahmoja, jotka eivät juuri myötätuntoa ansaitse. Jyrki Mänttäri ahkeroi lähes kaikki sivuroolit.

Toimivimmillaan esitys on puhtaissa farssijaksoissa, joissa ensin rakennetaan erilaisten väärinkäsitysten, hätävalheiden ja täpärien pelastusten kautta mahdollisimman monimutkainen solmu, jota sitten keritään auki. Muutama oikein napakka irtovitsikin saadaan.

Vaikka tapahtumapaikka onkin Italia, on varsin vaikea vuonna 2014 tyynesti ottaa vastaan esityksen tarjoama machokeskeinen mies- ja naiskuva, puhumattakaan kerta kaikkiaan törkeimmästä homoroolista pitkään aikaan.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Näillä palkoilla EI MAKSETA!

Ensi-ilta 23.1.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 28.1.2014, otsikot toimituksen

Valta takertuu kurkkuun

Kirjailija David Seidler istui näytelmäideansa päällä vuosia luvattuaan Iso-Britannian kuningataräidille, ettei julkaisisi tositapahtumiin perustuvaa tekstiään ennen tämän kuolemaa. 

Tekstin kypsyttely kannatti, elokuvana Kuninkaan puhe voitti lukuisia Oscar-palkintoja. Näytelmä nähtiin tuoreeltaan 2012 Helsingin Kaupunginteatterissa, ja nyt Pentti Kotkaniemi on ohjannut sen Tampereen Työväen Teatteriin.

Tarina on klassinen vaikeuksien kautta voittoon -variaatio. Yorkin herttua Albert, perheen kesken Bertie, hakee apua pahaan änkytykseen puheopettaja Lionel Loguen vastaanotolta. 

Loguen epäortodoksiset menetelmät tulevat tarpeeseen, kun kuningas Yrjö V kuolee ja hänen seuraajansa Edward VIII luopuu vallasta. Yhtäkkiä Albertista tulee kuningas Yrjö VI, jonka täytyy johtaa kansakunta ja imperiumi läpi toisen maailmansodan. Radioaikakautena puhe on tuon johtamisen keino.

Tommi Raitolehto tekee hartiavoimin töitä änkytyksen kanssa, mutta ei jää siihen nalkkiin, vaan avaa näkymän myös Bertien sieluun. Raitolehto päästää kuninkaan ahdistuksen ja menneisyyden traumat taitavasti niin kehoon kuin puheeseenkin. Roolityö on taatusti merkkipaalu hänen urallaan.

Ajoitus ja rytmi laahaavat

Valitettavasti Bertie on koko näytelmän ainoa kokonainen ihminen. Auvo Vihron Lionel Logue ei oikein tarjoa riittävää vastusta, vaan jää mysteeriksi. Vihron työ on tasalaatuista, mutta myös kovin yllätyksetöntä. Kahden täysin erilaisesta taustasta tulevan miehen ystävyyden kehittymistä ei nähdä.

Yksityisen vastuksen ylittämisen lisäksi kertoo näytelmä monenlaisesta vallasta ja vallankäytöstä. Mahdollista olisi näyttää julkisen ja yksityisen maailman erot, mutta molemmissa ollaan aivan yhtä pidättyväisiä. Suvi-Sini Peltolan kuningatar Elisabeth on miehensäkin seurassa varsin viileä.

Varsinaiset vallanpitäjät niin politiikan kuin kirkonkin kentiltä eli Matti Pussinen-Elorannan pääministeri Baldwin, Ilkka Koivulan Canterburyn arkkipiispa ja Ilkka A. Jokisen Winston Churchill ovat kankeita ja mahtipontisia. Samuli Mujeen vallasta rakkauden tähden luopuva Walesin prinssi taas on vahvojen maneeriensa takana lähes vitsi.

Esitys tuntuu mittaansa pidemmältä ja on luvattoman tasatahtinen. Ajoitus ja rytmi tuntuvat olevan hukassa varsin usein. Pitkäpiimäisyyttä lisää jokaisen kohtauksen välissä tapahtuva näyttämökuvan muutos, yleensä vielä fondin takana, jonka matkaa alas ja ylös saadaan seurata useammin ja pidempään, kuin olisi tarpeen.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Kuninkaan puhe

Ensi-ilta 22.1.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 26.1.2014, väliotsikko toimituksen

Mies ja kani tien päällä

Kerjäläisbisnes on monikansallinen rahasampo. Romanialaisen Vatanescun sisko jää ihmiskauppiaan kyydistä Keski-Euroopan naismarkkinoilla, miehen oma työpiste löytyy polviltaan Makkaratalon nurkalta. Kun Vatanescu lipeää rivistä, ei menneisyys päästä irti.

Vatanescun polku risteää citykanin kanssa ja yhdessä tuumin matkaavat he kohti pohjoisen laajoja marjamättäitä, joissa kultainen lakka tarjoaa oikotien äärettömiin rikkauksiin.

Tuomas Kyrön romaaniin perustuva Kerjäläinen ja jänis kumartaa syvään Arto Paasilinnan Jäniksen vuodelle. Tällä kertaa Kyrön huumori on Mielensäpahoittajaa kitkerämpää ja surullisempaa.

Snoopi Sirenin ohjaaman esityksen tyylilaji leikittelee melkeinpä lastennäytelmän keinoilla. Pahvikulissit, naivistiset projisoinnit, runsaasti tyypitellyt sivuhenkilöt ja hyväntahtoinen päähenkilö tekevät karusta maailmankuvasta jotenkin helpommin vastaanotettavan. 

Mutta siinä, missä Kyrö piirtää ihmiset pienten ja terävien yksityiskohtien kautta, vie Sirenin ohjaus niitä vahvemmin karikatyyreiksi läskipukuineen.

Vatanescu (hienovaraisesti roolia rakentava Juha-Matti Koskela) on lapsenkaltainen, iäti toiveikas ja uskoo aina parasta kanssaihmisistä. Hymy on leveä silloinkin, kun ollaan in deep shit. Ahkerasti hän yrittää koota pimeistä hommista edes sen verran rahaa, että kotona odottava poika saisi nappulakengät, nuo unelman käsinkosketeltavat symbolit. 

Vaikka maailma heittää kapulaa rattaisiin, löytyy matkan varrelta sielunkumppaneita, ehkä rakkauskin.

Kaupunki ei Vatanescua ja kania sulata. Edes terveyskeskuksen tädillä, joka muuten haluaa silittää pois pahan olon, ei riitä empatiaa eläimille. Vasta pohjoisesta löytyy samanhenkistä väkeä, läheisimpänä Emmi Kaislakarin herkästi hahmoteltu, elämän ehtoopuolella oleva Harri Pykström.

Kaislakari, Laura Alajääski ja Jaana Oravisto urakoivat Vatanescun kohtaamat kansalaiset, joista muutkin Kaislakarin mieshahmot jäävät herkullisina mieleen. 

Ironista kyllä, naisroolit jäävät kautta linjan köykäisemmiksi, ellei sellaiseksi lasketa varsin feminiinistä ja ilmeettömyydessään paljon ilmaisevaa citykania, joka on luonnossa vielä enemmän hukassa kuin etelän mies.

Kun Vatanescu lopulta kesytetään positiivisen populismin puolueen keulakuvaksi ja luokkaretki pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon alkaa, hyytyy viimein hymykin. Tässä vaiheessa jouhevasti edennyt esitys kuitenkin alkaa tuntua jo hieman pitkältä. Ehkä samaa kärsimättömyyttä kokee kesytetty Vatanescukin.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Kerjäläinen ja jänis

Ensi-ilta 21.1.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.1.2014

Teatteria leffassa, täh

Avasin teatterivuoden käymällä elokuvissa. Kyseessä oli taltiointi brittiläisen National Theatren esityksestä Frankenstein. Finnkinon tarjoamassa NT Live -ohjelmistossa näytetään teatteriesityksiä elokuvateatterissa, osa esityksistä on suoria lähetyksiä, ulkomailla käsittääkseni yleensä jälkilähetyksiä. En ole aikaisemmin käynyt näissä tai muissakaan Finnkinon tarjoamissa teatteri-, ooppera- tai balettiesityksissä, formaatti on aina tuntunut aika vieraalta. Jossakin höyräyksessä päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden, vaikka 25 euron lipunhinta aika suolaiselta tuntuikin.

Frankenstein on Nick Dearin sovitus Mary Shelleyn romaanista, ensi-iltansa tämä Danny Boylen ohjaama esitys sai helmikuussa 2011, esitettiin elokuvissa tuoreeltaan maaliskuussa 2011, uudestaan kesällä ja joulukuussa 2012 ja on nyt sitten neljännellä kierroksellaan. Tohtori Frankensteinin ja hänen nimettömän luomuksensa rooleissa vuorottelivat Jonny Lee Miller ja Benedict Cumberbatch, nyt nähdyssä taltioinnissa juuri tässä järjestyksessä. 

Näytelmä on jaettu kahteen osaan, ensimmäinen nähdään olion näkökulmasta. Cumberbatchin esittämänä hahmo on groteski, mutta inhimillinen ja lapsenkaltainen. Olion syntymä on lähes kiusaannuttavan pitkä episodi, tämän jälkeen Boyle törmäyttää sen aika kivalla tavalla erilaisiin maailman ihmeisiin, kuten sateeseen tai ruohoon. Esitys pääsee kuitenkin kunnolla vauhtiin vasta reilun vartin jälkeen, kun olio kohtaa sokean miehen, joka ei pelkää häntä ja sosialisaatio ja sivistäminen voi alkaa. Pikkuhiljaa olio oppii puhumaan ja lukemaan. Vanhuksen mukaan kukaan ei ole syntymässään paha, vaan ympäristö muokkaa meidät. Oliokin on puhdas kangas, sen kohtaamat vääryydet tekevät siitä kostonhimoisen.

Toisessa osassa näkökulmahenkilöksi muuttuu Frankenstein. Olio pyytää itselleen puolisoa, eikä Frankenstein voi vastustaa kiusausta päästä jälleen jumalahommiin. Hän muuttaa kuitenkin loppumetreillä mielensä ja tappaa naisolion, mikä on oliolle viimeinen niitti (hehheh). Hääyönä olio raiskaa ja tappaa Frankensteinin morsiamen. Lopulta Frankenstein jahtaa oliotaan kohti pohjoisnapaa. The End.

Millainen tämä sitten oli katsomiskokemuksena? Ei niin omituinen kuin odotin. Kuvaus ja leikkaus toimivat mainiosti, ja suurimman osan ajasta näytteleminenkin kesti lähikuvaa. Kameroiden määrä mahdollisti mielenkiintoisia kuvakulmia, sellaisiakin, joita teatterikatsojan on mahdotonta kokea, kuten vaikkapa suoraan ylhäältä. Boylen ohjaus oli aika epätasaista, osa kohtauksista toimi mainiosti, mutta välillä tarjolla oli aika köykäistä kamaa. Näyttämökoneistoaan hän kyllä käytti todella hienosti (no, ohjasihan Boyle Lontoon olympialaisten avajaiset, että ehkä tämä oli harjoittelua sitä varten). 

Cumberbatchin olio oli parhaimmillaan herkkä ja riipaiseva, ajoittain kuitenkin myös todella ahdistavan ylinäytelty. Millerin Frankenstein jäi kaukaisemmaksi, koska häneen ei oikeastaan ollut lainkaan aikaa tutustua. Näkulma vain yhtäkkiä siirtyi Frankensteiniin, eikä hänen motiivejaan oikein avattu. Mielenkiintoista olisi toki ollut nähdä molemmat versiot, olisi ehkä selvinnyt, oliko läheisyyden ja etäisyyden tunne kiinni dramaturgiasta vai näyttelijäntyöstä.

Kantsiiko sitä sitten mennä katsomaan teatteria elokuviin? Enpä tiedä. Saa olla kyllä aika tosi kiinnostava esitys ja tekijät, että uudestaan menisin, mahdottomana en toki pidä. Taltioinnista tulee kuitenkin aina vähän valju olo, ei se liveteatterin veroista ole, tietenkään. Mutta onhan tämä toki mahdollisuus nähdä esityksiä, joita muuten ei välttämättä olisi mitään saumaa nähdä. Suolaisesta lipunhinnastaan huolimatta halvempaa kuin Lontoon matka.

*****

NT Live: Frankenstein

Taltiointi maaliskuulta 2011, esitetty elokuvateatteri Plevnassa 6.1.2014.

Vuosi 2013 ylisanoja säästelemättä

Vuoden 2013 aikana näin 86 eri esitystä teatteria, tanssia, sirkusta, performanssia, esitystaidetta... 

Festivaaleillahan näitä tietysti eniten kertyi, liki puolet tuli nähtyä erilaisissa ryppäissä: oli Humorologie Belgiassa, Teatterikesä Tampereella, Fringe Edinburghissa ja Baltic Circle Helsingissä. Kaksi esitystä näin kaksi kertaa, lisäksi yksi esitys parin vuoden takaa piti nähdä uudestaan, kun mahdollisuus tuli eteen. Poikkeuksellisesti tänä vuonna en nähnyt mitään kategoriaan "kesäteatteri" kuuluvaa.

Onhan tuo ihan järjetön satsi. Vuonna 2010 luku nousi aika lailla samoihin, silloinkin määrää nostatti useampi festivaali. Voi toki miettiä, että jääkö tuollaisesta massasta mitään enää mieleen, koskettaako siellä enää mikään. Vastaus on: jää. Ja koskettaa. Aika monikin. Esimerkiksi nämä seuraavat (ensimmäistä lukuunottamatta olen näistä kaikista kirjoittanut blogiin jo jotain, joten säästän lukijan pidemmältä pohdinnalta, hakuloota tuossa oikealla avittaa, jos tarkempaa analyysia kaipaa):

Taide, Yasmina Rezan loistava teksti tyylikkään taitavasti toteutettuna Tampereen Teatterissa

Hamlet, yllättävä ja tuore tulkinta, samoin Tampereen Teatterissa

Rikos ja rangaistus, Markus Järvenpään huikea monologi toista kertaa nähtynä, vierailuesitys Telakalla

Macbeth, Jamie Lloydin vimmainen, iholle ja sen alle menevä ohjaus, lavalla järkyttävän taitava James McAvoy, nähty Lontoossa

Sans Objet, Aurélien Boryn luoma teollisuusrobotin ja kahden sirkustaitelijan henkeäsalpaavan kaunis ja itkettävä trio, nähty Belgiassa sirkusfestivaalilla

Mies Julie, Yael Farberin raaka ja eroottinen uudelleentulkinta Etelä-Afrikasta, nähty Teatterikesässä

Jeminan monta elämää, Jyrki Karttusen härski, törkeä ja todella koskettava performanssi, nähty Teatterikesässä

Dark Vanilla Jungle, Philip Ridleyn karmea teksti Gemma Whelanin pakahduttavasti tulkitsemana, nähty Edinburghissa

  

Credible Likeable Superstar Role Model, Bryony Kimmingsin ja 9-vuotiaan siskontyttönsä hillittömän hauska ja samalla itkettävä performanssi roolimalleista, nähty Edinburghissa

The Epicene Butcher and Other Stories for Concenting Adults, kamishibai-tarinankerrontaa kontissa, ehkä epätodennäköisin esitys, mikä vuoden aikana vastaan tuli ja ehdottomasti parhaita, nähty Edinburghissa

A Simple Space, huikein sirkusesitys, jonka olen koskaan nähnyt, yksinkertainen ja vaikuttava, nähty Edinburghissa

Ihmisellinen mies, Sirkku Peltola tekemässä TTT:n Kellariteatterissa juuri sitä, missä on niin mahdottoman taitava

Executed Stories, Juho Valkeapään hypnoottinen luentoperformanssi kuolemaantuomituista ja teloittajista, nähty Baltic Circlessä

Triumfi, Ari Nummisen koreografia Tanssiteatteri MD:n pitkäaikaisille tanssijoille, kesti kaksi katsomiskertaa, joista molemmat olivat täysin erilaisia

Valtava yksiö, Ville Kurjen teatteria, tanssia ja sirkusta yhdistävä vaatimaton ja koskettava esitys erosta Teatterikahvila Kivessä

Ei tämä 15 esityksen lista tarkoita, että loput 71 olisivat olleet kuraa ja ajanhukkaa (vaikka jotkut olivat kyllä sitäkin), mutta nämä ovat nyt ne, joiden veikkaan jäävän mieleen vielä pidemmäksi aikaa kasvattamaan sitä materiaalia, johon tulevat esitykset peilaantuvat.

EDIT: huomaan, että mieleen putkahtelee koko ajan lisää nähtyjä esityksiä, siksi tuo määrä muuttuu näköjään vielä...

Erosta, lempeästi

Vastaan tuli viikon sisään jo toinen esitys, joka osui ja upposi, mutta jota ei oikeastaan tee mieli sen isommin analysoida (eikä tarvitse edes puristaa, kun ei ole palkkiota luvassa). Näin Teatterikahvila Kivessä Ville Kurjen ohjaaman Valtavan yksiön. Esitys erosta ei asetu mihinkään tiettyyn lajiin, se on fyysistä teatteria, tanssia, vähän puhetta ja sirkustakin. 

Janna Haaviston ja Kalle Suomisen aivan mahdottoman upea läsnäolo värisytti, samaan aikaan julma, surullinen ja lempeä esitys nauratti paljon ja itkettikin vähän. Jotkut visuaaliset vertauskuvat ihmissuhteesta ja sen loppumisesta menivät lujaa ohi, jotkut taas tuntuivat melkein liian tutuilta. Monet olivat kovin kauniita.

Käsiohjelman virkaa toimittavassa arkissa ohjaaja toteaa kaivanneensa erorituaalia, mistä tarpeesta esitys on tehty. Mutta ei lopputulos mitään terapiateatteria ole, onneksi. Semmoisesta seuraisi todennäköisesti melkoista kiusaantuneisuutta katsomon puolella. Tästä sen sijaan jäi monella tapaa lämmin olo.

****

Grus Grus Teatteri & Tampereen Teatteri: Valtava yksiö

Esitys 27.11.2013

Not really worth the ride

I’m on a bus. An attractive stewardess is whispering in my ear: ”Do you have a boyfriend? Do you like porn?” Setting the mood, I guess. We’re going to an abandoned movie theatre in Porvoo to see Porn of Pure Reason by Pekko Koskinen and Markus Öhrn.

First we’re introduced to some samples of porn imagery, starting from basic intercourse and leading to bondage. Öhrn is narrating the situation in a very theatrical way, I’m not quite sure if we should take it seriously or not. A guy in the audience starts to laugh hysterically and the laughter spreads fast. Maybe it’s a defence against the images or maybe it’s a protest: ”I don’t give a sh*t about whatever it is you’re trying to do here”.

The second scene, in another hall, is purely an attempt of provocation. Some of the audience members leave. I’m waiting to feel something, as I know, based on a discussion about the work earlier the same day, that the show's creators want us to have an instinctive response: whether it be arousal, disgust or shame. Just to be sure that we get the point, the ugly scene is repeated in slow motion. I find myself watching other people instead, but can’t really tell what their feelings are.

The third scene takes us to soft mattresses and beanbag chairs to listen to the sounds of coitus in darkness. Lying there I realize that I’m rather thirsty. A woman in the audience is humming a tune by herself.

In between the scenes we’re left in the darkness for a while. Perhaps that’s the moment we’re supposed to look inside and really reflect upon our emotions. I’m just waiting for something to actually happen.

Afterwards we’re given some wine with the words: ”We’re not going to torture you anymore”. So is this what the whole thing was about? Torturing us? Why would you want to do that?

Since I’ve invested four hours of my time, including the bus ride to Porvoo, I would have wanted to be provoked, disgusted, amused, aroused or shamed. I would have wanted to get a glimpse of a statement from the show's creators.

In the beginning we are told that the performance will happen in our heads, no other performance will be given. So why are we brought here in the first place? I could just have watched porn at home.

****

Pekko Koskinen & Markus Ohrn, Volksbühne Berlin: Porn of Pure Reason

Performance in Baltic Circle Festival on November 16th 2013

The review is published on Liikekieli.com on November 25th as a part of Critics' Seminar in English.

Triumfi on kiehtova uni

Kävin katsomassa Tanssiteatteri MD:n Triumfin. Ari Nummisen koreografia Jouni Kaipaisen musiikkiin MD:n ydinryhmän tanssittavaksi on varsin vaikuttava teos. 

Esitys on kuin surrealistinen uni, sellainen, josta ei ole ihan varma, että onko se hyvä vai paha uni. Eroottinen, väkivaltainen, huvittava, ahdistava. Sellainen, jota on vaikea analysoida jälkeenpäin, mutta joka palailee mieleen vielä pitkään. Tervetuloa Twin Peaksiin, punainen samettiverhokin löytyy. Tätä triumfia ei vedä nelivaljakko vaan jousikvartetti.

Nummisen teoksista olen useimmiten pitänyt. MD:lle vuonna 1998 tehdystä Hääkeikasta näin uusintaversion 2007 ja tykästyin sen samaan aikaan jotenkin hurmaavan suorasukaiseen ja absurdiin maailmaan. Telakan Kama Sutra ja etydejä olemisesta vuonna 2009 oli ihan mahdottoman ihana. Tänä vuonna nähdyistä Meren yllä monenvärinen pilvi kolahti, Petroskoi sen sijaan ei ihan täysillä.

Triumfi kyllä osui ja upposi. Kaipaisen musiikki – kuten nykyklasari muutenkin – on minulle kovasti vierasta ja niissä kohdissa, joissa musiikki oli keskiössä, huomasin oman keskittymiseni herpaantuvan. Tanssi sen sijaan kosketti kovasti. 

Aikoinaan MD:llä työskennellessä tutustuin perinpohjin Anniina Kumpuniemen, Mari Rosendahlin, Elina Jakowlevan ja Samuli Roinisen tapoihin olla näyttämöllä. Numminen on upeasti poiminut nuo ominaislaadut ja pyöräyttänyt niistä oman, yhtälailla vahvasti tunnistettavan liikemaailmansa kautta muljauttaen jotain uutta ja mielenkiintoista.

Kumpuniemi, Rosendahl ja Jakowleva ovat tanssineet yhdessä MD:n alusta saakka eli vuodesta 1997, Rosendahl ja Jakowleva jo Danscossa 80-luvun lopulla, eikä Roinenkaan enää mikään uusi kiinnitys ole, kymmenen vuotta talossa tuli jo täyteen. Tuo yhdessä tanssimisen tuttuus välittyy erityisesti tässä esityksessä vahvasti, mutta ei missään nimessä tylsästi tai turvallisesti. Toki varmasti itse katson entisten työkavereiden menoa toisenlaiset lasit päässä kuin jos näyttämöllä olisi vähän tuntemattomampaa väkeä.

Niin tai näin, Triumfi on kyllä tänä syksynä näkemistäni esityksistä ehdottomasti kiinnostavimmasta päästä.  

****

Tanssiteatteri MD: Triumfi

Ensi-ilta 21.11.2013

Muutama ajatus kirjoittamisesta (sekä Baltic Circlestä) - also in English

(English part at the end)

Jos joku ihmetteli, miksi blogiin on yhtäkkiä ilmestynyt englanninkielistä sisältöä, syy on siinä, että osallistuin marraskuun puolivälissä Baltic Circle -festivaalin aikaan  Suomen arvostelijain liiton järjestämään englanninkieliseen kritiikkiseminaariin. Luonnollisesti seminaarin tuotoksetkin ovat englanniksi.

Seminaari oli monella tapaa opettavainen. Itselleni esitystaide ja performanssi, jota Baltic Circlen nykyinen ohjelmisto käsittääkseni lähinnä edustaa, on varsin vierasta. Miten purkaa esitys ja kokemus, kun pakissa kaikki työkalut ovat valtavirtateatterin alalta? Omaksi näkökulmakseni valikoitui henkilökohtaisuus; esitykset oli otettava sellaisinaan ja annettava niiden vaikuttaa. Tai olla vaikuttamatta.

Seminaaria veti skotlantilainen kriitikko Mark Brown, jonka essee 21 Asides on Theatre Criticism on julkaistu Critical Stages -verkkolehdessä (muokkaus: nykyään löytyy Markin omasta blogista). Toivottavasti en tee Markille ihan kamalaa vääryyttä kääntämällä tähän muutamia hänen teeseistään, jotka erityisesti puhuttelevat minua. (Teesi itsessään on jo huono käännös: aside tarkoittaa näytelmähenkilön suoraan katsojalle, toisten henkilöiden kuulematta esittämää lyhyttä kommenttia.)

The critic’s pen is a wand, a quill and a dagger. 

Kriitikon kynä on taikasauva, sulkakynä ja tikari.

Criticism exists in the discrete space between journalism and art. 

Kritiikki sijaitsee journalismin ja taiteen hienovaraisessa välitilassa.

The only true critical agenda is the pursuit of quality, and so the critic is a radical elitist. 

Ainoa oikea kriittinen agenda on laadun tavoittelu, joten kriitikko on radikaali elitisti.

Without mercy or malice: the motto of the true critic. 

Ilman armoa tai pahantahtoisuutta: todellisen kriitikon motto.

The critic is subjective. She does not deny her subjectivity. Her only responsibility is to be worthy of it. 

Kriitikko on subjektiivinen. Hän ei kiellä subjektiivisuuttaan. Hänen ainoa velvollisuutensa on olla sen arvoinen.

(Mark tosiaan viittaa usein kriitikkoon tahallaan feminiinisellä she-pronominilla)

The demand that the critic “reflect the collective view of the audience” nauseates. 

Vaatimus siitä, että kriitikko ”heijastaisi yleisön kollektiivista näkökulmaa” kuvottaa.

The true critic: suspicious of consensus, prepared to be in a minority, even of one. 

Oikea kriitikko: epäilee yksimielisyyttä, on valmistautunut olemaan vähemmistössä, vaikka yksinään.

The critic has to be a pugilist, prepared to give and take blows. 

Kriitikon pitää olla nyrkkeilijä, valmis niin antamaan kuin ottamaan vastaan iskuja.

The critic must suffer like everyone else.

Kriitikon pitää kärsiä yhtä lailla kuin muidenkin.

Mielenkiintoisia ajatuksia herätti myös Liikekieli.comin Writing Movement -hankkeen seminaarissa puhunut virolainen Ott Karulin, joka on tavallisen kriitikontyön lisäksi tehnyt yhteistyötä taiteilijoiden kanssa. Hän käytti ilmaisua co-operating criticism, ymmärrän tämän tavallaan valistuneina apusilminä olemisena eli kritiikin antamisena prosessin vielä ollessa kesken, ennen ensi-iltaa. Lisäksi hän on pyynnöstä antanut yksityistä kritiikkiä (individual criticism) valmiista teoksesta suoraan taiteilijalle. Nämä ovat tietenkin sellaista työtä, joka näkyy vain kyseiselle taiteilijalle, eikä ole julkisesti esim. luettavissa.

Karulin sisällyttää omaan kriitikon työhönsä myös mm. festivaalikuratoinnin sekä erilaisten raatien ja juryjen jäsenyydet. Olin itsekin parina vuonna päättämässä Suomen Harrastajateatteriliiton Kantaesityspalkinnosta ja koin sen kyllä nimenomaan teatterikriitikon työksi, vaikka arvioitavana olikin näytelmätekstejä eikä esityksiä. 

Karulin muuten oli eri mieltä Mark Brownin kanssa siitä, että onko kritiikki taidetta itsessään vai ei. Markin mielipide oli, että ei ole, Karulinin taas, että on. Itse en oikein osaa päättää. Tottahan mietin kirjoittaessani paljon kokonaisuutta ja pyrin vastaamaan tekstillä näkemääni esitykseen, saamaan niiden välille jonkinlaisen dialogin. Mutta että onko kritiikkini itsenäinen taideteos? Entä onko tämä blogikirjoitus itsenäinen taideteos?

Karulin mainitsi myös asian, joka erityisesti tänä syksynä on varmasti heijastunut myös omaan kirjoittamiseeni: kun näkee paljon esityksiä, vähenee niiden määrä, jotka todella koskettavat ja kun joku todella koskettaa, sellaista toivoo lisää, mikä puolestaan johtaa oman arvosteluasteikon kiristymiseen. Näin on ainakin minulle käynyt; sekä Teatterikesässä että Edinburgh Fringessä näin muutaman esityksen, jotka todella menivät ihon alle ja joiden jälkeen rima on noussut. Laaduntavoittelu agendana siis toteutuu.

Tärkeintä antia seminaarissa olivat tietenkin kollegojen kanssa käydyt keskustelut nähdyistä esityksistä. Yleinen mielipide ihastuttavan heterogeenisessä kriitikkojoukkiossa tuntui olevan, että festivaalin ohjelmisto oli kauttaaltaan varsin heikkoa. Mielipide jakautui täysin Oblivian Super B -esityksen suhteen, mutta muuten tunnelma oli aika nihkeä.

Itse en innostunut oikeastaan kuin vasta viimeisenä päivänä näkemästäni Juha Valkeapään teoksesta Executed Stories. Kuolemantuomiosta, kuolemaantuomituista sekä teloittajista kertova esitys osallisti katsojiakin, mutta ei alistamalla heitä, kuten joissakin muissa festivaalin esityksissä, vaan täysin vapaaehtoisuuteen perustuen. Hirttämiseen, ampumiseen, jopa kappaleiksi repimiseen saatiin melko helposti vapaaehtoisia apureita, mutta kun Valkeapää demonstroi islamilaisen lain mukaista kivitysteloitusta, ja pyysi katsojia osallistumaan kivien heittämiseen, kukaan ei hievahtanutkaan. Raja meni siinä, tunnelma oli viiltävä.

Valkeapään sympaattinen ja yrittämättä karismaattinen tapa olla katsottavana ja toisaalta katsoa suoraan katsojaan oli erittäin aseistariisuva, savolaisella aksentilla puhuttu englanti ihanan kotoisaa. Menetin yli kaksituntisessa esityksessä ajantajuni täysin, onneksi Mark huomasi, että ollaan jo yliajalla, ja minun täytyy ehtiä junaan. Ihan viimeiset hetket esityksestä jäivät siis valitettavasti näkemättä.

Toinen esitys, josta pidin, oli kanadalaisen Jacob Wrenin Every Song I’ve Ever Written, joka oli lähinnä bändikeikka, jossa suomalaiset artistit ja yhtyeet esittivät Wrenin 58 laulusta koostuvasta repertuaarista itsevalitsemiaan kappaleita omalla tyylillään. Esitysten jälkeen Wren jutusteli heidän kanssaan mm. siitä, mistä hyvä laulu syntyy ja miten internet on muuttanut asennetta musiikin kuunteluun.

Laulut itsessään eivät ole kovin hyviä, mutta esitykset sen sijaan olivat mielenkiintoisia. Vaikka en osannutkaan katsoa tätä varsinaisesti teatteriesityksenä, huomasin tarkkailevani artistien lavaolemista ihan toisella tasolla; heidän lavapersoonansa tuntuivat jotenkin terävöityvän. Illan – ja Valkeapään esitystä lukuunottamatta koko festivaalin – kohokohta oli Samuli Putron esitys. Laulamisen sijaan hän lausui suomeksi yhdestä Wrenin säkeestä inspiroituneen runon.

Näitä kahta poikkeusta lukuunottamatta suurin osa festivaalilla näkemistäni esityksistä oli epämääräisiä, huonosti ajateltuja ja laiskasti esitettyjä. Osa oli silkkaa taiteilijan masturbointia, kuten venäläisen Post Theatren I Am Free, lähes hiljaisuudessa esitetty valokuvakollaasi, joka ei kertonut yhtään mistään. Kuvat pyörivät kankaalla ja ohjaaja (kuulemma hirmu palkittu ja kaikkea) tuijotti intensiivisesti läppärinsä uumeniin ja sulostutti meitä muutaman kerran tunnin aikana lausumalla jonkun mihinkään kiinnittymättömän lauseen. Tämä esitys itse asiassa fyysisti juuri sen ennakko(kauhu)kuvan, joka minulla performanssitaiteesta on. Olin niin turhautunut ja kiukkuinen esityksen jälkeen, että en muista koska viimeksi! 

Seminaarin tuotoksena syntyi omalta näppäimistöltäni kolme tekstiä, arviot Kviss Búmm Bangin teoksesta Gala - A Celebration of Minority Groups (lue blogista tai Liikekielestä) sekä Pekko Koskisen ja Markus Öhrnin teoksesta Porn of Pure Reason (lue blogista tai Liikekielestä), lopuksi myös koko festivaalista kirjoitettu lyhyt koostejuttu (tulee ensin Liikekieleen, sit tänne. EDIT: ei se koskaan tullut ulos Liikekielessä, löytyy tämän tekstin lopusta).

Itselleni avartavaa oli tietenkin myös englanniksi kirjoittaminen. Oma englannintaitoni on keskimääräistä parempi, mutta kun mennään sellaisen kirjoittamisen alueelle, jossa nyansseilla on merkitystä, iskee monesti turhautuminen, juuri täydellistä vivahdetta kun on mahdotonta vieraalla kielellä saavuttaa. Mielenkiintoista oli kokeilla kirjoittamista suoraan englanniksi. En siis kirjoittanut ensin suomeksi ja kääntänyt tekstiä englanniksi, sillä kielillä on erilaiset virtaukset. Niinpä suoraan englanniksi vaan, ilman turhia pelkoja (tai häpeää). 

Seminaarin jäljiltä suhde omaan kirjoittamiseen tuntuu olevan taas hieman pidemmälle mietitty. Onneksi minulla oli mahdollisuus osallistua seminaariin lomalla; jos heti maanantaiaamuna olisi pitänyt mennä töihin, olisi ajatusten kokoaminen ollut mahdotonta ja iso osa annista jäänyt oivaltamatta. Tosin ehkä se olisi tullut oivallettua sitten joskus myöhemmin. 

******

A lot of fluff and one solid piece

If there hadn’t been for Juha Valkeapää’s Executed Stories, I would have been so depressed and frustrated after the Baltic Circle Festival. For me this was the first visit to this festival and also the first time I really dove into live art and performance at this extent. Well, to be precise, Baltic Circle is still called a theatre festival, but I didn’t really see any theatre.

What I saw though was a lot of vague, ill-thought and lazy stuff that made me question if this genre really has anything to give. Kviss Búmm Bang’s Gala - A Celebration of Minority Groups was slightly entertaining but easily forgotten (read the review). Civilization and its Discontents by Poste Restante was utterly straight-laced pseudo-Freudian seminar lead by passive-aggressive performers. 

Super B by Oblivia started as a hilarious piece about the need for attention and trying too hard, but never really got to the point. I did appreciate the stage presence of the performers, their physical contact and individual charms. However, while the balance of the performance started to shift from comical to grotesque, the red thread got lost.

I Am Free by Post Theatre was an hour of self-conceit as was Porn of Pure Reason by Pekko Koskinen and Markus Öhrn (read the review), only difference was that the latter took four hours. 

On the other hand, Jacob Wren’s Every Song I’ve Ever Written was truly charming in its homely and a little awkward vibe. Even though I had a hard time considering this band night a performance per se, I did make more observations about performing on the stage than I would have on a normal Friday night gig.  Samuli Putro’s performance - not singing Wren’s song but reciting an original poem inspired by it - was the most rewarding thing on the festival apart from Valkeapää’s show.

Executed Stories had everything the other pieces didn’t have: clear idea, statement, well-thought structure and excellent execution (pun intended). Valkeapää’s calm, yet intense way to present different sides of legal killing business as well as the stories of both the executees and executors was captivating, his attention to detail spot on. 

If there wasn’t this piece (and I thank the god of coincidence that I saw this one last!), I would easily think that the contemporary live art and performance is nothing but a sluggish ”look how smart I am, I’ve decided your reaction in advance so I won’t bother to think it through”. Thank you Juha, for proving me wrong.

Don't worry, you're not alone!

Icelandic Kviss Búmm Bang call themselves the extended life performance group. Their mission is to see beyond the social structures and normality. The Finnish edition of their Gala – A Celebration of Minority Groups, seen in Baltic Circle Festival, is my first time with them.

Kviss Búmm Bang take us methaphorically by the hand and invite us to explore our own identities as parts of different groups. At the same time we get to see how some of the groups we Finns take for granted are seen from the outside.

This cavalcade of minorities starts with something rather unexpected, a Roma woman in full ethnic costume singing, not the traditional music, not even tango, but some sort of death metal, with smoke and strobe effects. I’m intrigued. Later we meet some other not so obvious minorities, like sexually active heterosexual single women hiding their identities with paper bags. This one irritates me: we’re allowed to ask questions, but don’t really get any answers.

The humorous vibe of the show is entertaining; the minorities are portrayed with an ironic smirk and a playful attitude. But it’s the discussions, the little chores given by the performers, that I find most interesting. In small groups of strangers, we’re asked to find out what is the group we all belong to, no matter how small or specific. I would have liked to learn a bit more about this.

Suddenly the tone gets darker. We’re shown a picture of Jasmin, who we’re supposed to define. That’s hard and later we find out that it’s actually very hard for others as well, not being able to label this person’s gender. And just when we’re finally thinking we’ve found that one individual that doesn’t belong to any group, one is given.

The performance is very accepting: it’s okay to feel different, but there’s probably someone like you somewhere anyway. I find its non-provocative attitude gentle and welcoming. However, I find myself asking: And then? What am I supposed to do with this experience? Not every show has to haunt you, but the next morning this one’s almost already gone.

****

Kviss Búmm Bang: Gala - A Celebration of Minority Groups 
Performance in Baltic Circle Festival on November 14th 2013
The review is published on Liikekieli.com on November 15th 2013 as a part of Critics' Seminar in English.

Kesäresidenssin loputkin artikkelit luettavissa

Viime kesän sirkuskirjoitusresidenssin artikkelit on viimein saatu verkkojulkaisuksi, löytyvät Unpack the Arts -hankkeen sivuilta. Kortrijkin artikkelit sivulla (toistaiseksi) alimpana.

Don't dream it, be it!

Viikonloppuna pyörähdin Turun Kaupunginteatterissa, kohteena oli Rocky Horror Show. Katsomaan menin ihan puhtaasti fanina, en kriitikkona. Odotukset olivat korkealla. En ole aiemmin nähnyt Richard O'Brienin scifi-horror-ja mitä vielä-musikaalia näyttämöllä, mutta elokuvaversio Rocky Horror Picture Show on erittäin tuttu. Siksipä odotukseen sekoittui myös hieman pelkoa. 

Show'ssahan kyse ei ole pelkästään musikaalista vaan happeningistä, jossa yleisöä kannustetaan ja ohjeistetaan osallistumaan sekä erilaisilla toiminnoilla kuten vessapaperin heittämisellä että välihuuteluilla. Katsomossa oli myös liuta esihuutelijoita, asiaankuuluvasti pukeutuneina. Ensi-iltayleisöstä ei ihan irronnut niin reipasta karnevaalimeininkiä, kuin olisin toivonut, mutta todennäköisesti meno yltyy jatkossa, kun aiheeseen vihkiytyneet katsojat vyöryvät paikalle. Vyöryntää toivon, sillä esityshän on varsin mainio!

Monella tapaa ihanan epäkorrekti, mauton ja törkeä esitys on täynnä tarttuvia rockmusikaalisävelmiä (ainakin omasta korvamatosoittolistasta löytyy useampikin). Kaiken sekoilun alla on kuitenkin hitusen verran asiaakin, vaikka itse juonihan nyt on Transsexual-planeetalta kotoisin olevine hahmoineen, ristiinpukeutuvine professoreineen ja täydellisen miehen luomiskertomuksineen vähintäänkin viisto. (Tarkkasilmäinen lukija on toki jo tähän mennessä huomannut, että viistot jutut osuvat kirjoittajan makuun.) Pohjalla hyrisee kuitenkin ajatus kaikenlaisten olentojen oikeudesta olla olemassa. Ja unelmista: "Don't dream it, be it!".

Marika Vapaavuoren ohjaus pitää show'n hienosti kasassa ja onnistuu välttämään tekstin ei-niin-toimivien kohtien sudenkuopat taitavasti. Harmillista on, että ilmeisesti väliaika on kaupunginteatterissa vaan pakko pitää, että saadaan sumpit ja skumpat myytyä. Esitys olisi mielestäni kuitenkin toiminut paremmin ilman sitä, nyt piti toisen näytöksen alussa hieman herätellä, että päästiin taas vauhtiin.

Sami Saikkosen Frank-n-Furter oli kyllä näyttävä ilmestys, tanssi herralla on tietysti verissä ja klaarasi laulullisestikin ihan kelvosti, mutta replikointi meni kyllä niin vähäisellä intensiteetillä, että se pomppasi ikävästi muusta porukasta. Mieluusti näkisin myös Lari Halmeen Frankin, mutta siihen ei nyt taida olla mahdollisuutta. Halme kyllä piti tässä kakkosensi-illassa kiitettävästi ääntä myös katsomon puolella.

Kirsi Tarvaisen Magenta oli kertakaikkiaan upea, samoin fanitin täysillä Miska Kaukosen Riff-Raffia. Reeta Vestman ja Stefan Karlsson olivat Janetina ("Hutsu!") ja Bradina ("Urpo!") mahdottoman söpöjä ja pöhköjä. 

Ja lopuksi: rrrrrakastin Tuomas Lampisen puvustusta (tsekkaa blogi)! Miten nerokkaita yksityiskohtia ja mielikuvituksellisia muunnelmia! 

****

Turun Kaupunginteatteri: Rocky Horror Show

2. ensi-ilta 26.10.2013

Prekaarin arki on armoton

Epätyypilliset työsuhteet, sijaisuudet, pätkät, silput, freelancerius, permalancerius. Armon varassa oleminen. Miten on mahdollista, ettei palkka riitä elämiseen, vaikka töitä tehdään koko ajan, silloinkin kun muut lomailevat? Mihin prekaari voi valittaa? Ketä kiinnostaa, jos pätkätyöläinen menee lakkoon?

Radikaaleinta on arki on Teatteri 2.0:n ja Tampereen Teatterin, Joensuun Kaupunginteatterin sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto. Dokumentaariseksi arkikomediaksi määritellyn näytelmän on kirjoittanut Taija Helminen ja ohjannut Saana Lavaste.

Näytelmä koostuu sekä fiktiivisestä että dokumentaarisesta materiaalista. Jokaisella paikkakunnalla on muun muassa järjestetty aiheen tiimoilta työpajoja. Lisäksi valikoituja pätkätyöläisiä on seurattu kaikissa esityskaupungeissa. 

Sairastuminen kaataa korttitalon

Ja materiaaliahan löytyy, esimerkkejä nähdään niin hoiva-, kasvatus- kuin luovaltakin alalta. Nämä optimistiset pätkätyöläiset uskottelevat itselleen olevansa tilanteissaan omasta tahdostaan, mutta epävarmuus tulevasta ja arjen hallinnan valuminen käsistä jäytää. Oman tai läheisen sairastuminen kaataa huolella kasatun korttitalon.

Esitystä esitetään kulloisenkin teatterin ohjelmistossa olevan esityksen lavasteissa. Tällä kertaa Tampereen Teatterissa lavasteet olivat Lokin. Omat lavasteet ovat valkoista vaneria, joka taipuu moneen, mutta näyttää juuri niin ankealta kuin esityksen tarjoama kuva prekaarin arjestakin.

Keskiössä ovat Jussi, joka pitää unettomana videoblogia ja hallusinoi keskusteluja kuun kanssa, sekä Erika Niemi, joka on hukkunut pätkätyön virtaan niin, ettei häntä itseään enää edes hahmota. 

Kituuttamista ja rysäyksiä

Näytelmän sanoma on karu, prekaari voi huonosti eikä helpotusta ole näköpiirissä. Kaiken kaikkiaan aiheesta piirtyy kovin surullinen kuva. Esityksessä runsaasti vilahteleva huumorikin on synkkää ja sarkastista.

Marja Myllylä ja Johannes Korpijaakko, freelancereita tietenkin hekin, taipuvat notkeasti lukuisiin rooleihinsa. Herkullisia hetkiä tarjoutuu matkan varrella lukuisia ja taitavasti ne myös käytetään. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin yleisen alakuloisuuden lisäksi jonkinlainen hätäisyyden aura, välillä jäädään vähän niin kuin kuopimaan paikalleen, kunnes rysäytetään kerralla reilu loikka eteenpäin. Vaan niinhän se pätkätyöläisen elämäkin taitaa usein rakentua.

****

Teatteri 2.0, Tampereen Teatteri, Joensuun Kaupunginteatteri, Rovaniemen Teatteri: Radikaaleinta on arki

Kantaesitys 8.10.2013

Arvio ilmestynyt Hämeen Sanomissa 16.10.2013, väliotsikot toimituksen