Kyllähän huhuja Markku Peltolan sairaudesta kuului korviin jo syksyn mittaan, eikä uutinen poismenosta siksi tullut yllätyksenä. Silti on paha mieli. Peltola teki hienon elokuvauran ja rikastutti valtavasti tamperelaista kulttuurielämää Telakan perustajana ja kantavana hahmona.
Hyvää matkaa.
Kirjoituksia esittävästä taiteesta
31 joulukuuta, 2007
20 joulukuuta, 2007
Pelkkää kuulopuhetta, täällä mitään mistään tiedetä
No se.
Sitä kun on muutaman päivän sukuloimassa ja normaalien nettirutiiniensa ulkopuolella, alkaa heti tapahtua.
Mielestäni on mielenkiintoinen ilmiö, että otetaan kantaa taiteeseen kuulopuheiden perusteella, niin kuin nyt tämän Tuntemattoman sotilaan yhteydessä vaan yhä tapahtuu. Tuottaahan se tietenkin keskustelua valtakunnallisessa lehdessä ja takuuvarmasti ympäri muutakin nettimaailmaa, mutta mitä siitä oikeasti seuraa? Näytelmäkirjailijaa syytetään totalitaristiksi, koska hän kirjoittaa sellaisia roolihenkilöitä näytelmiinsä. Onko tekijä teoksensa?
Miksi taide on suurta yleisöä kiinnostava uutinen vain jos siitä nousee meteli?
Ja muita kysymyksiä, joihin viisaampien soisi vastata.
Sitä kun on muutaman päivän sukuloimassa ja normaalien nettirutiiniensa ulkopuolella, alkaa heti tapahtua.
Mielestäni on mielenkiintoinen ilmiö, että otetaan kantaa taiteeseen kuulopuheiden perusteella, niin kuin nyt tämän Tuntemattoman sotilaan yhteydessä vaan yhä tapahtuu. Tuottaahan se tietenkin keskustelua valtakunnallisessa lehdessä ja takuuvarmasti ympäri muutakin nettimaailmaa, mutta mitä siitä oikeasti seuraa? Näytelmäkirjailijaa syytetään totalitaristiksi, koska hän kirjoittaa sellaisia roolihenkilöitä näytelmiinsä. Onko tekijä teoksensa?
Miksi taide on suurta yleisöä kiinnostava uutinen vain jos siitä nousee meteli?
Ja muita kysymyksiä, joihin viisaampien soisi vastata.
02 marraskuuta, 2007
Minä ja Erlend
En muistanutkaan, miten paljon pidän Erlend Loesta. Luin peräperää Dopplerin ja Volvon kuorma-autot ja nautiskelin.
Suhteeni Erlendiin on ollut pitkä ja kivinen. Supernaiivi räjäytti aikoinaan tajuntani, muistan, että ajatus ihmisestä, joka löytää onnen hakkaamalla Hakkaa, oli jotenkin todella lohdullinen. Sittemmin tajusin, että kyseessä oli myös erittäin herkkä depressiokuvaus.
Naisen talloma ja Maria ja José eivät oikein vakuuttaneet, L oli melko tylsä ja Tosiasioita Suomesta jäi kesken (Mikä on muuten tällaiselta ylisuorittajalta aika iso askel, mutta Pirkko Saisio sanoi joskus jossain lehdessä, että elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen. Sittemmin olen oppinut siihen.).
Sitten löysin Kurtin! Kala, Kurtin käytöshäiriö, Kurt on tärkeä ja Kurtilla keittää palauttivat uskoni Erlendin nerokkuuteen yksinkertaisten asioiden havainnoinnissa.
Doppler ja Volvon kuorma-autot pureutuvat mainiolla tavalla fiksuuden kiroukseen. Doppler ei halua enää olla fiksu, vaan muuttaa metsään olemaan itsensä. Mikä kiehtova fantasia! Jälkimmäisen osan pössyttelevä eläkeläinen Maj-Britt saa hienon joutsenlaulun.
Pidän Erlendin kirjoittajaa itseironisoivasta tavasta kirjoittaa välihuomioita ja jopa väitellä lukijan kanssa, kun kirjoittaja olettaa, että nyt lukija huomaa jonkun virheen tai epäloogisuuden. Varsinkin Volvon kuorma-autoissa tämä on viety jo melko pitkälle, kun kesken tekstin nuoli kertoo, että tästä asiasta muuten lisää myöhemmin. Yksi tällainen lisähuomio on omistettu kokonaan norjalaisen Aftenpostenin kirjallisuuskriitikolle.
Samoin rakastan Erlendin kykyä antaa arvoa pienelle ihmiselle, sekä pienelle aikuiselle että lapselle. Lapset ovat Erlendin kirjoissa samalla tasolla aikuisten kanssa elleivät jopa hieman kehittyneempiä. Lapsiin suhtaudutaan juuri niinkuin itse haluaisin lapsiin suhtautua: ihmisinä. Lapset eivät ole tyhmiä, joten heitä ei pidä siten kohdellakaan. /.../
Vaikka suhteemme on läpikäynyt karikkoisia hetkiä, intohimon laimeampia laineita sekä suoranaisia pettymyksiä, olen silti yhä valmis antamaan Erlendille mahdollisuuden tuottaa minussa nautintoa.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
Suhteeni Erlendiin on ollut pitkä ja kivinen. Supernaiivi räjäytti aikoinaan tajuntani, muistan, että ajatus ihmisestä, joka löytää onnen hakkaamalla Hakkaa, oli jotenkin todella lohdullinen. Sittemmin tajusin, että kyseessä oli myös erittäin herkkä depressiokuvaus.
Naisen talloma ja Maria ja José eivät oikein vakuuttaneet, L oli melko tylsä ja Tosiasioita Suomesta jäi kesken (Mikä on muuten tällaiselta ylisuorittajalta aika iso askel, mutta Pirkko Saisio sanoi joskus jossain lehdessä, että elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen. Sittemmin olen oppinut siihen.).
Sitten löysin Kurtin! Kala, Kurtin käytöshäiriö, Kurt on tärkeä ja Kurtilla keittää palauttivat uskoni Erlendin nerokkuuteen yksinkertaisten asioiden havainnoinnissa.
Doppler ja Volvon kuorma-autot pureutuvat mainiolla tavalla fiksuuden kiroukseen. Doppler ei halua enää olla fiksu, vaan muuttaa metsään olemaan itsensä. Mikä kiehtova fantasia! Jälkimmäisen osan pössyttelevä eläkeläinen Maj-Britt saa hienon joutsenlaulun.
Pidän Erlendin kirjoittajaa itseironisoivasta tavasta kirjoittaa välihuomioita ja jopa väitellä lukijan kanssa, kun kirjoittaja olettaa, että nyt lukija huomaa jonkun virheen tai epäloogisuuden. Varsinkin Volvon kuorma-autoissa tämä on viety jo melko pitkälle, kun kesken tekstin nuoli kertoo, että tästä asiasta muuten lisää myöhemmin. Yksi tällainen lisähuomio on omistettu kokonaan norjalaisen Aftenpostenin kirjallisuuskriitikolle.
Samoin rakastan Erlendin kykyä antaa arvoa pienelle ihmiselle, sekä pienelle aikuiselle että lapselle. Lapset ovat Erlendin kirjoissa samalla tasolla aikuisten kanssa elleivät jopa hieman kehittyneempiä. Lapsiin suhtaudutaan juuri niinkuin itse haluaisin lapsiin suhtautua: ihmisinä. Lapset eivät ole tyhmiä, joten heitä ei pidä siten kohdellakaan. /.../
Vaikka suhteemme on läpikäynyt karikkoisia hetkiä, intohimon laimeampia laineita sekä suoranaisia pettymyksiä, olen silti yhä valmis antamaan Erlendille mahdollisuuden tuottaa minussa nautintoa.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
29 lokakuuta, 2007
Saatana ja kaksi tanssijaa
Kävin oikein pääkaupungissa tutustumassa kyldyyriin. Hieno reissu, yökylässä ystävillä ja ohjelmaa sopivasti, niin ettei tullut ressi.
Seuraavassa ajattelin vähän kertoilla näkemistäni esityksistä, mutta jos lukija on aikeissa käydä katsomassa Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmää tai Jyrki Karttusen My Imaginary Friend Is with Me -tanssiesitystä tai Eeva Muilun Loppuunmyyty -esitystä, niin ehkä ei sitten kannatakaan lukea tätä. Spoilausta ei voi estää.
Saatanaan oli kauhean isot odotukset. Ryhmis on mielikuvissani kova teatteri, Esa Leskinen kova ohjaaja ja Mihail Bulgakovin romaani vaan ihan saatanan kova kirja. Kaikki tämä pitää edelleen paikkaansa, mutta siitä huolimatta esityksestä jäi todella kahtalainen olo. Yritän tässä nyt eritellä, että miten.
Dramatisointi oli mielestäni hyvin onnistunut, eepoksesta oli tehty koherentti kolmituntinen keskittymällä olennaiseen. Pontius Pilatuksen ja Jeshua Ha-Notsrin kohtaamiset nousivat kirkkaimpina ehkä myös siksi, että niissä oli vähemmän kamaa ympärillä. Tarinan "nyky"päivässä tapahtuvat kohtaukset eivät mielestäni päässeet samalle tasolle. Sillehän ei mitään mahda, että kirjassa on hirveän monta loppua ja väkisinkin sama ongelma toistuu esityksessä.
Se, mikä minua tässä esityksessä ehdottomasti eniten häiritsi ja välillä jopa vitutti, oli audiovisuaalisten keinojen valtava käyttö. Kun lavastuksessa on toistakymmentä televisiota ja lisäksi valkokangas, joissa vyörytetään livekuvaa pitkin teatteria, aiemmin kuvattuja elokuvapätkiä ja montaasimaista dokumenttiaineistoa, lopputulos on kauhean hälyisä. Minua alkoi rehellisesti sanottuna pänniä jatkuva ruutuun tiirailu yhdenneltätoista riviltä, minne toisaalta valkokankaan pätkät näkyivät varmasti paremmin kuin eturiveille. Oma ongelmansa tuli livekuvan ja näyttämön yhteispelistä: kun näyttelijä on juuri nähty valkokankaalla metrien korkuisessa naamalähikuvassa, hän pienenee radikaalisti näyttämölle tullessaan ja samaa intensiteettiä on mahdoton pitää yllä. Toisaalta näyttämöilmaisu siirtyy sellaisenaan livekuvaan, josta tulee liian suurta, liian päällekäyvää. Toki näin, että livekuvan heiluvalla kameralla ja liioitellulla ilmaisulla oli merkityksensä vaikkapa Mestarin mielen syövereiden kuvaajana, mutta siirtymät välineestä toiseen olisi pitänyt saada sujuvammiksi. Koin, ettei av-kikkailu tuonut juuri mitään lisäarvoa sisältöön, vaan oli jollain tavalla jopa ylimielistä masturbointia.
Jotkut keinot taas toimivat erittäin hyvin. Nautin todella paljon Saatanan seurueen illuusioista, jotka oli suunnitellut Azazelloa esittänyt ammattitaikuri Tatu Tyni. Aivan huikeita temppuja, vaikka ajoittain avustajat hieman vilahtelivatkin. Se ei kuitenkaan haitannut, koska, tadaa, teatteriahan tässä katsotaan. Samoin täydenkuun tanssiaisten näyttäminen saksalaista ekspressionismia kumartavana mykkäelokuvana oli oikea ratkaisu. Kuitenkin, koska videota oli katseltu siihen mennessä jo melkoinen tovi, alkoi minulla ainakin keskittyminen jo herpaantua.
Näyttelijöistä jotkut nousivat yli muiden. Pertti Sveholm oli Pontius Pilatuksena riipaiseva omantunnon painissaan. Martti Suosalon Mestari ja Jeshua Ha-Notsri olivat sama henkilö, yhtä mielisairas ja hyvyydessään mahdoton. Kumpikin edellämainittu sai kyllä tehdä paljon töitä saadakseen minut puolelleen, sillä heidän ensimmäisessä kohtaamisessaan en saanut kunnolla selvää kummankaan repliikeistä. Vaikka miten olisi hyvin hahmo hallussa, on se nyt sentään vähimmäisvaatimus, että katsoja saa selvää puheesta. Perkele.
Vesa Vierikon Woland oli tavallaan pettymys. Olisin kaivannut jotain särmää tai epätaydellisyyttä, nyt Saatana oli juuri niin erinomainen saatana kuin olin odottanutkin. Sinänsä tyhmää, että katsoja pettyy, kun näyttelijä on juuri niin hyvä kuin katsoja on odottanut. Minna Suurosen Margarita jäi myös vähän yksiulotteiseksi.
Kaikenkaikkiaan esitys oli kuitenkin mielestäni ehdottomasti ennemmin hyvä kuin huono. Esitystilanteessa häirinneet av-asiat jäävät näin jälkikäteen mietittynä kuitenkin toissijaisiksi ja päällimmäiseksi nousee käsitys erittäin hyvästä dramatisoinnista ja tasaisen hyvästä näyttelijäntyöstä.
Liikkeellä marraskuussa -tapahtuman avajaisiksi näin kaksi tanssiesitystä. Tai, kuten tarkkaavainen lukija jo johdannosta havaitsi: yhden tanssiesityksen ja yhden esityksen. Jyrki Karttusen teos My Imaginary Friend Is with Me oli ihana (yritin löytää jonkun ammatillisesti vakuuttavamman sanan, mutta en löytänyt). Teoksessa oli kohdallaan jotakuinkin kaikki. Valtaa ja manipulaatiota käsittelevä teos koostui erilaisista luvuista, joissa Karttunen yhdisti erittäin taidokkaasti niin ahdistuneita kuin humoristia sävyjä. Kolme avustavaa tanssijaa mangahenkisissä pupupuvuissaan olivat hämmentävä ratkaisu ja peili Karttusen soolotanssille. Ensi alkuun olin hieman kiusaantunut siitä, että esityksen luvuille annettiin verbaalisia otsikoita tyyliin "tanssi, jota en vielä tanssinut" (pahoittelut, jos ei mennyt ihan sanatarkasti), mutta myöhemmin tämäkin ratkaisu perusteli itsensä oikein hyvin. Karttusen alkaessa laulaa pelkäsin, että no niin, nyt tulee myötähäpeä, mutta eipä tullutkaan, vaan tämäkin luku muuttui itseironisesti alun paljaasta, tunnustuksellisestakin tunnelmasta pateettiseksi powerballadiksi. Erityisen mahtavia oli muutama suosikkiani esityksen loppupuolelta. Ensin "aiheita, joita Karttunen on kokenut ongelmalliseksi käsitellä tanssin keinoin" eli seksi ja väkivalta, joka pupuasuissa oli äärimmäisen hauskaa ja samalla todella kierolla tavalla ahdistavaa. Toiseksi esityksen lopetus, joka ei ollutkaan tanssia vaan Karttusen monologi siitä, miten vaikeaa on olla tanssija ja koreografi ja toimia taiteenalalla, joka on niin hiljainen. Kysymys tanssista poliittisena tekona oli mielestäni erittäin kiinnostava. Sitten, jo kiitosten jälkeen, yleisölle esitetty tanssiinkutsu teoksen viimeisessä osassa nimeltä "Teko". Esityksen jälkeen oli todella onnellinen olo. Aika hyvin esitykseltä, jonka teema oli valta ja hyvyys ja pahuus.
Eeva Muilun Loppuunmyyty -esitys oli kuin vääristävä peili Karttusen esityksen jälkeen. Molemmat esitykset pelasivat tavallaan samoilla säännöillä, tanssiin yhdistettyä puhetta, henkilökohtaisuuden illuusiota, jopa Airin musiikkia. Kuitekin esitykset olivat kuin yö ja päivä. Muilun esitystä en edes osaa sanoa tanssiesitykseksi, niin vähän siinä oli itse tanssia ja liike, jota näyttämöllä oli, ei mielestäni ollut tanssina kovin kummoista (call me old-fashioned...). Esitys koostui enemmänkin puheesta ja visuaalisista kikoista (sitä samaan live-kuvan ja videopätkien yhdistämistä, mikä pänni jo Ryhmiksessä). Jos tämä on pakko määritellä, sanoisin esitystä performanssiksi. Temaattisesti esityksessä ei ollut mitään, mikä olisi koskettanut minua, vaan koin sen vastenmieliseksi egotrippailuksi. Minulle tuli katsojana sellainen olo, että tuolla se tyttö nyt reuhaa pitkin näyttämöä ja hyperventiloi ja hikoilee* ja minua ei kiinnosta tippaakaan. Mutta joku muu varmaan saa tästä ihan kauhean paljon irti. Minen saanut.
Kaikenkaikkiaan oli kyllä tosi mukava käydä joskus jossain muuallakin katsomassa teatteria. Aina vaan Tampereella.
* Vaikkakin tanssissa minua viehättää useimmiten teknisen taituruuden sijasta tai rinnalla juuri ruumiillisuus. Tykkään siitä, että tanssijan hengitys ja liikkeet kuuluvat ja hiki näkyy. Vihaan siloiteltua show-tanssia, enkä tarkoita nyt sen nimistä tanssilajia, vaan sellaista esiintymistä, jossa ei saa näkyä se, että tanssi on fyysistä ja ruumiillista toimintaa.
Seuraavassa ajattelin vähän kertoilla näkemistäni esityksistä, mutta jos lukija on aikeissa käydä katsomassa Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmää tai Jyrki Karttusen My Imaginary Friend Is with Me -tanssiesitystä tai Eeva Muilun Loppuunmyyty -esitystä, niin ehkä ei sitten kannatakaan lukea tätä. Spoilausta ei voi estää.
Saatanaan oli kauhean isot odotukset. Ryhmis on mielikuvissani kova teatteri, Esa Leskinen kova ohjaaja ja Mihail Bulgakovin romaani vaan ihan saatanan kova kirja. Kaikki tämä pitää edelleen paikkaansa, mutta siitä huolimatta esityksestä jäi todella kahtalainen olo. Yritän tässä nyt eritellä, että miten.
Dramatisointi oli mielestäni hyvin onnistunut, eepoksesta oli tehty koherentti kolmituntinen keskittymällä olennaiseen. Pontius Pilatuksen ja Jeshua Ha-Notsrin kohtaamiset nousivat kirkkaimpina ehkä myös siksi, että niissä oli vähemmän kamaa ympärillä. Tarinan "nyky"päivässä tapahtuvat kohtaukset eivät mielestäni päässeet samalle tasolle. Sillehän ei mitään mahda, että kirjassa on hirveän monta loppua ja väkisinkin sama ongelma toistuu esityksessä.
Se, mikä minua tässä esityksessä ehdottomasti eniten häiritsi ja välillä jopa vitutti, oli audiovisuaalisten keinojen valtava käyttö. Kun lavastuksessa on toistakymmentä televisiota ja lisäksi valkokangas, joissa vyörytetään livekuvaa pitkin teatteria, aiemmin kuvattuja elokuvapätkiä ja montaasimaista dokumenttiaineistoa, lopputulos on kauhean hälyisä. Minua alkoi rehellisesti sanottuna pänniä jatkuva ruutuun tiirailu yhdenneltätoista riviltä, minne toisaalta valkokankaan pätkät näkyivät varmasti paremmin kuin eturiveille. Oma ongelmansa tuli livekuvan ja näyttämön yhteispelistä: kun näyttelijä on juuri nähty valkokankaalla metrien korkuisessa naamalähikuvassa, hän pienenee radikaalisti näyttämölle tullessaan ja samaa intensiteettiä on mahdoton pitää yllä. Toisaalta näyttämöilmaisu siirtyy sellaisenaan livekuvaan, josta tulee liian suurta, liian päällekäyvää. Toki näin, että livekuvan heiluvalla kameralla ja liioitellulla ilmaisulla oli merkityksensä vaikkapa Mestarin mielen syövereiden kuvaajana, mutta siirtymät välineestä toiseen olisi pitänyt saada sujuvammiksi. Koin, ettei av-kikkailu tuonut juuri mitään lisäarvoa sisältöön, vaan oli jollain tavalla jopa ylimielistä masturbointia.
Jotkut keinot taas toimivat erittäin hyvin. Nautin todella paljon Saatanan seurueen illuusioista, jotka oli suunnitellut Azazelloa esittänyt ammattitaikuri Tatu Tyni. Aivan huikeita temppuja, vaikka ajoittain avustajat hieman vilahtelivatkin. Se ei kuitenkaan haitannut, koska, tadaa, teatteriahan tässä katsotaan. Samoin täydenkuun tanssiaisten näyttäminen saksalaista ekspressionismia kumartavana mykkäelokuvana oli oikea ratkaisu. Kuitenkin, koska videota oli katseltu siihen mennessä jo melkoinen tovi, alkoi minulla ainakin keskittyminen jo herpaantua.
Näyttelijöistä jotkut nousivat yli muiden. Pertti Sveholm oli Pontius Pilatuksena riipaiseva omantunnon painissaan. Martti Suosalon Mestari ja Jeshua Ha-Notsri olivat sama henkilö, yhtä mielisairas ja hyvyydessään mahdoton. Kumpikin edellämainittu sai kyllä tehdä paljon töitä saadakseen minut puolelleen, sillä heidän ensimmäisessä kohtaamisessaan en saanut kunnolla selvää kummankaan repliikeistä. Vaikka miten olisi hyvin hahmo hallussa, on se nyt sentään vähimmäisvaatimus, että katsoja saa selvää puheesta. Perkele.
Vesa Vierikon Woland oli tavallaan pettymys. Olisin kaivannut jotain särmää tai epätaydellisyyttä, nyt Saatana oli juuri niin erinomainen saatana kuin olin odottanutkin. Sinänsä tyhmää, että katsoja pettyy, kun näyttelijä on juuri niin hyvä kuin katsoja on odottanut. Minna Suurosen Margarita jäi myös vähän yksiulotteiseksi.
Kaikenkaikkiaan esitys oli kuitenkin mielestäni ehdottomasti ennemmin hyvä kuin huono. Esitystilanteessa häirinneet av-asiat jäävät näin jälkikäteen mietittynä kuitenkin toissijaisiksi ja päällimmäiseksi nousee käsitys erittäin hyvästä dramatisoinnista ja tasaisen hyvästä näyttelijäntyöstä.
Liikkeellä marraskuussa -tapahtuman avajaisiksi näin kaksi tanssiesitystä. Tai, kuten tarkkaavainen lukija jo johdannosta havaitsi: yhden tanssiesityksen ja yhden esityksen. Jyrki Karttusen teos My Imaginary Friend Is with Me oli ihana (yritin löytää jonkun ammatillisesti vakuuttavamman sanan, mutta en löytänyt). Teoksessa oli kohdallaan jotakuinkin kaikki. Valtaa ja manipulaatiota käsittelevä teos koostui erilaisista luvuista, joissa Karttunen yhdisti erittäin taidokkaasti niin ahdistuneita kuin humoristia sävyjä. Kolme avustavaa tanssijaa mangahenkisissä pupupuvuissaan olivat hämmentävä ratkaisu ja peili Karttusen soolotanssille. Ensi alkuun olin hieman kiusaantunut siitä, että esityksen luvuille annettiin verbaalisia otsikoita tyyliin "tanssi, jota en vielä tanssinut" (pahoittelut, jos ei mennyt ihan sanatarkasti), mutta myöhemmin tämäkin ratkaisu perusteli itsensä oikein hyvin. Karttusen alkaessa laulaa pelkäsin, että no niin, nyt tulee myötähäpeä, mutta eipä tullutkaan, vaan tämäkin luku muuttui itseironisesti alun paljaasta, tunnustuksellisestakin tunnelmasta pateettiseksi powerballadiksi. Erityisen mahtavia oli muutama suosikkiani esityksen loppupuolelta. Ensin "aiheita, joita Karttunen on kokenut ongelmalliseksi käsitellä tanssin keinoin" eli seksi ja väkivalta, joka pupuasuissa oli äärimmäisen hauskaa ja samalla todella kierolla tavalla ahdistavaa. Toiseksi esityksen lopetus, joka ei ollutkaan tanssia vaan Karttusen monologi siitä, miten vaikeaa on olla tanssija ja koreografi ja toimia taiteenalalla, joka on niin hiljainen. Kysymys tanssista poliittisena tekona oli mielestäni erittäin kiinnostava. Sitten, jo kiitosten jälkeen, yleisölle esitetty tanssiinkutsu teoksen viimeisessä osassa nimeltä "Teko". Esityksen jälkeen oli todella onnellinen olo. Aika hyvin esitykseltä, jonka teema oli valta ja hyvyys ja pahuus.
Eeva Muilun Loppuunmyyty -esitys oli kuin vääristävä peili Karttusen esityksen jälkeen. Molemmat esitykset pelasivat tavallaan samoilla säännöillä, tanssiin yhdistettyä puhetta, henkilökohtaisuuden illuusiota, jopa Airin musiikkia. Kuitekin esitykset olivat kuin yö ja päivä. Muilun esitystä en edes osaa sanoa tanssiesitykseksi, niin vähän siinä oli itse tanssia ja liike, jota näyttämöllä oli, ei mielestäni ollut tanssina kovin kummoista (call me old-fashioned...). Esitys koostui enemmänkin puheesta ja visuaalisista kikoista (sitä samaan live-kuvan ja videopätkien yhdistämistä, mikä pänni jo Ryhmiksessä). Jos tämä on pakko määritellä, sanoisin esitystä performanssiksi. Temaattisesti esityksessä ei ollut mitään, mikä olisi koskettanut minua, vaan koin sen vastenmieliseksi egotrippailuksi. Minulle tuli katsojana sellainen olo, että tuolla se tyttö nyt reuhaa pitkin näyttämöä ja hyperventiloi ja hikoilee* ja minua ei kiinnosta tippaakaan. Mutta joku muu varmaan saa tästä ihan kauhean paljon irti. Minen saanut.
Kaikenkaikkiaan oli kyllä tosi mukava käydä joskus jossain muuallakin katsomassa teatteria. Aina vaan Tampereella.
* Vaikkakin tanssissa minua viehättää useimmiten teknisen taituruuden sijasta tai rinnalla juuri ruumiillisuus. Tykkään siitä, että tanssijan hengitys ja liikkeet kuuluvat ja hiki näkyy. Vihaan siloiteltua show-tanssia, enkä tarkoita nyt sen nimistä tanssilajia, vaan sellaista esiintymistä, jossa ei saa näkyä se, että tanssi on fyysistä ja ruumiillista toimintaa.
16 syyskuuta, 2007
Perhehelvetistä riemua pitkäksi aikaa
Eilen nähty Loppuun asti lystikkäät oli kyllä mainio veto. Juha Lehtolan teksti on minusta jo aiemmin ollut aika rautaa, absurdi komedia kun ei taida se ihan helpoin genre. Dialogi on tosi napakkaa ja oivaltavaa ja kaikissa älyttömissä roolihenkilöissä on joku totuuden siemen sisällä. Tiina Lymin esikoisohjaus toimi hyvin, esitys oli rytmikäs ja täyteläinen. Loppua kohti vakavoituva tunnelmakin kesti hienosti, vaikka ensimmäiset puolitoista tuntia oli tappohauskaa. Koska tämä blogi muuttuu kohta muuten ihan fanisaitiksi, en hehkuta Mari Turusta enempää kuin että siinä naisessa on munaa. Erityisen viehättynyt olin myös Aku Hirviniemen näyttelemisestä, vaikka kaveri oli toisaalta ihan klovni fyysisellä komiikallaan, hän kuitenkin näytti syrjäänvetäytyvässä roolissaan hienoja pieniä vivahteita.
Olen näemmä tässä alkusyksyn sumassa ollut aika innoissani useammastakin jutusta, TTT:llä jo aikaisemmin täällä kehuttu Fundamentalisti ja TT:llä Nummisuutarit ainakin ovat näkemisen arvoisia. Nummisuutareissa tietysti vaikutti se Taisto Reimaluoto (mikä fanisaitti...?), mutta muutenkin pidin tosi paljon siitä, että vaikka juttu oli täynnä ihan älyttömän tyhmiä ideoita ja irtovitsejä, kokonaisuus oli kuitenkin jollain tavalla tyylipuhdas. Joitakin vuosia sitten näin Lahden kaupunginteatterissa Juha Malmivaaran ohjaaman Nummisuutarit ja se oli kyllä rehellisesti sanottuna yksi puuduttavimmista esityksistä, missä olen ollut. Tosi paljon kaikkea painostavaa symboliikkaa eikä komediasta puhettakaan, vaikka siinä oli sentään Hannu-Pekka Björkman Eskona ja kaikkea.
Olen näemmä tässä alkusyksyn sumassa ollut aika innoissani useammastakin jutusta, TTT:llä jo aikaisemmin täällä kehuttu Fundamentalisti ja TT:llä Nummisuutarit ainakin ovat näkemisen arvoisia. Nummisuutareissa tietysti vaikutti se Taisto Reimaluoto (mikä fanisaitti...?), mutta muutenkin pidin tosi paljon siitä, että vaikka juttu oli täynnä ihan älyttömän tyhmiä ideoita ja irtovitsejä, kokonaisuus oli kuitenkin jollain tavalla tyylipuhdas. Joitakin vuosia sitten näin Lahden kaupunginteatterissa Juha Malmivaaran ohjaaman Nummisuutarit ja se oli kyllä rehellisesti sanottuna yksi puuduttavimmista esityksistä, missä olen ollut. Tosi paljon kaikkea painostavaa symboliikkaa eikä komediasta puhettakaan, vaikka siinä oli sentään Hannu-Pekka Björkman Eskona ja kaikkea.
13 syyskuuta, 2007
Onko tässä vihdoin teatterin keinoin avattu yhteiskunnallinen keskustelu?
Näyttäisitkö alennuskorttiasi, jos sillä saisit ostaa kalliimman lipun esitykseen? Itse tekoa jännempi tuntuu olevan aiheesta käytävä keskustelu anteeksipyyntövaatimuksineen. Nettikeskustelut kun tuppaavat usein kääntymään aivan toiseen aiheeseen kuin alkuperäiseen. Tästä ei ainakaan kukaan voisi suuttua, vai voiko? Akseli Ensemble laittoi katsojat Ranta-näytelmässä valinnan eteen, kun vaihtoehtoina oli halvempi lippu köyhille ja kalliimpi rikkaille? Kuinka moni valitsi kalliin vaihtoehdon?
Minusta mielenkiintoista on nimenomaan se, että Juha Hurmeen kannanotto määritellään heti syrjinnäksi, eikä esimerkiksi keskustelunavaukseksi tai humoristiseksi, taiteen keinoin tehdyksi peilinpidoksi yhteiskunnan naaman edessä. Niin minä sen koin.
Mutta vastauksena otsikon kysymykseen, epäilenpä.
Edit 15.9. Juha ei taivu. Hyvä Juha! Toivottavasti häntä pian syytetään jumalanpilkasta ja Kekkonen pääsee armahtamaan. No joo, ei tämä ehkä vielä kuitenkaan Salamaan verrattava juttu ole. Vitsivitsi. Tosin tarvitsee olla aika varovainen julkisten vitsien kanssa nykyään.
Keskustelu sen sijaan on jämähtänyt henkilökohtaisten kielioppivirhevittuilujen ohessa isänmaallisuuteen, mutta otsikkoni kysymykseen vastaus lienee kuitenkin epäröivä kyllä, vaikkakaan teatteri ei ehkä loppujen lopuksi ollut se keskustelun laukaiseva tekijä.
Edit 2013. Linkit eivät enää vieneet mihinkään. Kyseessä oli Varusmiesliiton närkästys siitä, että esityksen lippu oli euron kalliimpi varusmiehille kuin muille katsojille.
Minusta mielenkiintoista on nimenomaan se, että Juha Hurmeen kannanotto määritellään heti syrjinnäksi, eikä esimerkiksi keskustelunavaukseksi tai humoristiseksi, taiteen keinoin tehdyksi peilinpidoksi yhteiskunnan naaman edessä. Niin minä sen koin.
Mutta vastauksena otsikon kysymykseen, epäilenpä.
Edit 15.9. Juha ei taivu. Hyvä Juha! Toivottavasti häntä pian syytetään jumalanpilkasta ja Kekkonen pääsee armahtamaan. No joo, ei tämä ehkä vielä kuitenkaan Salamaan verrattava juttu ole. Vitsivitsi. Tosin tarvitsee olla aika varovainen julkisten vitsien kanssa nykyään.
Keskustelu sen sijaan on jämähtänyt henkilökohtaisten kielioppivirhevittuilujen ohessa isänmaallisuuteen, mutta otsikkoni kysymykseen vastaus lienee kuitenkin epäröivä kyllä, vaikkakaan teatteri ei ehkä loppujen lopuksi ollut se keskustelun laukaiseva tekijä.
Edit 2013. Linkit eivät enää vieneet mihinkään. Kyseessä oli Varusmiesliiton närkästys siitä, että esityksen lippu oli euron kalliimpi varusmiehille kuin muille katsojille.
01 syyskuuta, 2007
Teatterikiintiö tältä viikolta täynnä
Tällä viikolla tuli nähtyä melko paljon ja monenlaista teatteria. Ensimmäisenä ensi-iltaan ennätti TTT:n kellarissa Juha Jokelan Fundamentalisti. Näytelmä on ehdottomasti erittäin hyvä, viime keväänä luin sitä useampaan kertaan ja ajatuksella, koska sattui olemaan kurssini materiaalina ja on pakko myöntää, että luettunakin se toimii (ei ole kovinkaan itsestäänselvää näytelmien kohdalla). TTT:n versiossa oli mielestäni hyvää tietty visuaalinen ja temaattinen karuus, joka ei päästänyt näyttelijöitä ja ohjausta piiloon. Usein näyttämöllä on liikaa sälää, mitä näplätä. Minna Hokkanen ja Auvo Vihro näyttelevät hyvin ja ajatuksella, jonkin verran oli ensi-illassa mielestäni nähtävissä jännitystä, mikä välillä tahtoi vähän jumittaa ilmaisua. Varsinkin kun tekstissä on paljon pikkutarkkaa teologista väittelyä, tällaisten kohtausten dynamiikka on tosi herkkää. Ajattelinkin, että tämä pitää käydä katsomassa uudestaan vähän myöhemmin, kun näyttelijät ovat saaneet varmuutta ja päässeet paremmin tekstin päälle. Mutta tosi hieno aloitus tälle syksylle.
Seuraavaa esitystä pelkäsin vähän etukäteen. Maailman ensimmäinen interaktiivinen farssi Pähkähullu hotelli näytti julistettaan myöten samalta kamalta kuin kammottava manserockmusikaali (joka on edelleen huikea menestys!). Edeltäjän ensi-illassa seuralaiseltani puutui toinen puoli naamaa pelkästä ahdistuksesta, joten olin vähän varautunut mennessäni tätä uutuutta katsomaan. Kuitenkin juttu oli oikeasti viihdyttävä ja välillä tosi hauska. Ihan hirveetä skeidaahan ne kaikki "juonen"käänteet oli, erilaisia sketsejä peräkkäin, mutta jotkut sketseistä ja ihan yksittäisistä hahmoista (Jyrki Mänttäri on käsittämättömän liikunnallinen!) oli niin herkullisia, että jopa minä annan aika paljon anteeksi. Sitäpaitsi tässä jutussa toivon, etteivät näyttelijät koskaan totu ja tuudittaudu esitykseen, vaan että se pysyisi yhtä tuoreena ja veitsenterällä olevana jatkossakin.
Eilen oli vielä tarjolla Sartren Likaiset kädet kilpailevassa taidelaitoksessa. Täytyy sanoa, että en ole monestikaan ollut Frenckellissä noin pitkästynyt. Yleensä nimenomaan tämä näyttämö on ollut ohjelmistopolitiikaltaan ja laadullisesti oma suosikkini tässä kaupungissa. Nyt minulle jäi kyllä ihan kauttaaltaan epäselväksi, että miksi tämä näytelmä on haluttu tehdä, mitä ohjaaja on halunnut tämän tekstin kautta meille katsojille nykypäivästä kertoa. Näyttelijäntyö oli aika pateettista, varsinkin päähenkilöä esittänyt Jerry Mikkelinen veuhtoi lavalla koko ajan ihan ihme kilareissa ja Heikki Kinnunen taas vaikutti murjottavan. Elsa Saisio väläytteli välillä vahvaa työtä, mutta taantui taas välillä takaisin ryhmän tasolle. Iso pettymys kaikenkaikkiaan.
Seuraavaa esitystä pelkäsin vähän etukäteen. Maailman ensimmäinen interaktiivinen farssi Pähkähullu hotelli näytti julistettaan myöten samalta kamalta kuin kammottava manserockmusikaali (joka on edelleen huikea menestys!). Edeltäjän ensi-illassa seuralaiseltani puutui toinen puoli naamaa pelkästä ahdistuksesta, joten olin vähän varautunut mennessäni tätä uutuutta katsomaan. Kuitenkin juttu oli oikeasti viihdyttävä ja välillä tosi hauska. Ihan hirveetä skeidaahan ne kaikki "juonen"käänteet oli, erilaisia sketsejä peräkkäin, mutta jotkut sketseistä ja ihan yksittäisistä hahmoista (Jyrki Mänttäri on käsittämättömän liikunnallinen!) oli niin herkullisia, että jopa minä annan aika paljon anteeksi. Sitäpaitsi tässä jutussa toivon, etteivät näyttelijät koskaan totu ja tuudittaudu esitykseen, vaan että se pysyisi yhtä tuoreena ja veitsenterällä olevana jatkossakin.
Eilen oli vielä tarjolla Sartren Likaiset kädet kilpailevassa taidelaitoksessa. Täytyy sanoa, että en ole monestikaan ollut Frenckellissä noin pitkästynyt. Yleensä nimenomaan tämä näyttämö on ollut ohjelmistopolitiikaltaan ja laadullisesti oma suosikkini tässä kaupungissa. Nyt minulle jäi kyllä ihan kauttaaltaan epäselväksi, että miksi tämä näytelmä on haluttu tehdä, mitä ohjaaja on halunnut tämän tekstin kautta meille katsojille nykypäivästä kertoa. Näyttelijäntyö oli aika pateettista, varsinkin päähenkilöä esittänyt Jerry Mikkelinen veuhtoi lavalla koko ajan ihan ihme kilareissa ja Heikki Kinnunen taas vaikutti murjottavan. Elsa Saisio väläytteli välillä vahvaa työtä, mutta taantui taas välillä takaisin ryhmän tasolle. Iso pettymys kaikenkaikkiaan.
14 elokuuta, 2007
Ja käteen jäi...
Teatterikesässä oli onneksi muutama oikein hyvä esitys ja muutama muuten vaan hämmentävä kokemus. En jaksa tarkemmin linkittää, tuolta löytynee kaikki ainakin jonkin aikaa, kunnes ensi vuoden sivut aukeaa.
Lokki. Häpeäkseni tunnustan, että kyseessä oli ensimmäinen Smedsin ohjaus, jonka näin. (Muiden ohjaamia olen nähnyt ja itsekin näytellyt Yhä pimenevässä talossa). Esitys oli hieno kokonaistaideteos (uusi lempitermini...), jossa kaikki oli jotenkin niin täydellisesti tasapainossa. Raaka ja kaunis, ahdistunut ja hyväntuulinen. Mahtavia ratkaisuja, hienoa näyttelemistä, ryhmätyön tuntua.
Sonja. Hermaniksen pikkutarkka ohjaus ja näyttelijän virtuoosimainen herkkyys. Itketti vielä seuraavanakin päivänä.
Mobita/Danscon Pieniä pääosia. Miksi ihmeessä en ole käynyt näitäkään katsomassa aikaisemmin!!?!
Platform. Oli muodon tasolla oikeinkin toimiva, mutta jätti aiheensa kanssa kylmäksi.
Suomalaisuus ulkomaalaisin silmin eli Kauas pilvet karkaavat saksalaisittain ja Kokkola virolaisittain. Pidin enemmän saksalaisten versiosta, jossa tyylitellystä elokuvasta oli tehty toisella tapaa tyylitelty näytelmä. Kauhean hyväntahtoinen ja söötti esitys. Tykkäsin. Kokkola taas oli jotenkin tosi irvokas ja ällö, vaikka Marja-Terttu virolaisena oli melkeinpä Heikki Kinnusen kantaestysversiota parempi (ainakin erilailla tosi hyvä). Se, mikä Klemolan omassa versiossa oli rujon kaunista oli virolaisilla rujon rumaa. Henkilöhuolinnan miehet olivat koko ajan änkyräkännissä ja näyttivät Spinal Tapin roudareilta, Maura nahkahousuissaan todella hämmentävä lesbotyyppi. En tykänny.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
Lokki. Häpeäkseni tunnustan, että kyseessä oli ensimmäinen Smedsin ohjaus, jonka näin. (Muiden ohjaamia olen nähnyt ja itsekin näytellyt Yhä pimenevässä talossa). Esitys oli hieno kokonaistaideteos (uusi lempitermini...), jossa kaikki oli jotenkin niin täydellisesti tasapainossa. Raaka ja kaunis, ahdistunut ja hyväntuulinen. Mahtavia ratkaisuja, hienoa näyttelemistä, ryhmätyön tuntua.
Sonja. Hermaniksen pikkutarkka ohjaus ja näyttelijän virtuoosimainen herkkyys. Itketti vielä seuraavanakin päivänä.
Mobita/Danscon Pieniä pääosia. Miksi ihmeessä en ole käynyt näitäkään katsomassa aikaisemmin!!?!
Platform. Oli muodon tasolla oikeinkin toimiva, mutta jätti aiheensa kanssa kylmäksi.
Suomalaisuus ulkomaalaisin silmin eli Kauas pilvet karkaavat saksalaisittain ja Kokkola virolaisittain. Pidin enemmän saksalaisten versiosta, jossa tyylitellystä elokuvasta oli tehty toisella tapaa tyylitelty näytelmä. Kauhean hyväntahtoinen ja söötti esitys. Tykkäsin. Kokkola taas oli jotenkin tosi irvokas ja ällö, vaikka Marja-Terttu virolaisena oli melkeinpä Heikki Kinnusen kantaestysversiota parempi (ainakin erilailla tosi hyvä). Se, mikä Klemolan omassa versiossa oli rujon kaunista oli virolaisilla rujon rumaa. Henkilöhuolinnan miehet olivat koko ajan änkyräkännissä ja näyttivät Spinal Tapin roudareilta, Maura nahkahousuissaan todella hämmentävä lesbotyyppi. En tykänny.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
07 elokuuta, 2007
Kivaa kun on kesä ja teatteri
Jee!
Teatterikesä! Jee!
Vaikka tukka on putkella, tänäänkin huikeat kaksikymmentäviisi minuuttia aikaa siirtyä esityksestä toiseen (onneksi on lämmintä ja pyörä alla), on tosi kivaa, että on Teatterikesä.
Ja erityisen kivaa on se, että on akkreditointi, sillä muuten ei olisi mitään mahdollisuutta nähdä kaikkia niitä esityksiä, ei ehkä yhtään pääohjelmistosta, sen verran suolaiset on lipun hinnat.
Eilen näin Kristian Smedsin Lokin, josta nyt en voi ihan kauheasti tässä tilittää, koska juttu on lehdessä huomenna. Loput seitsemän esitystä, jotka listalla on, täytyykin sitten niputtaa loppuviikosta yhdeksi koosteeksi. Se on tavallaan kauhean armeliasta kirjoittajalle, jos ei ole niin paljon sanottavaa jokaisesta, mutta tuskallista, jos on.
Ja melkeestään kaikista kivointa Teatterikesässä on se, että näkee paljon sellaisia ystäviä ja kylänmiehiä, joita muuten näkee harvakseltaan. Vahinko vaan, että tapaamispaikoissa on yleensä anniskeluoikeudet...
No jaa, joulu on joka vuosi, mutta Teatterikesä vain kerran kesässä, joten nyt menoksi.
Teatterikesä! Jee!
Vaikka tukka on putkella, tänäänkin huikeat kaksikymmentäviisi minuuttia aikaa siirtyä esityksestä toiseen (onneksi on lämmintä ja pyörä alla), on tosi kivaa, että on Teatterikesä.
Ja erityisen kivaa on se, että on akkreditointi, sillä muuten ei olisi mitään mahdollisuutta nähdä kaikkia niitä esityksiä, ei ehkä yhtään pääohjelmistosta, sen verran suolaiset on lipun hinnat.
Eilen näin Kristian Smedsin Lokin, josta nyt en voi ihan kauheasti tässä tilittää, koska juttu on lehdessä huomenna. Loput seitsemän esitystä, jotka listalla on, täytyykin sitten niputtaa loppuviikosta yhdeksi koosteeksi. Se on tavallaan kauhean armeliasta kirjoittajalle, jos ei ole niin paljon sanottavaa jokaisesta, mutta tuskallista, jos on.
Ja melkeestään kaikista kivointa Teatterikesässä on se, että näkee paljon sellaisia ystäviä ja kylänmiehiä, joita muuten näkee harvakseltaan. Vahinko vaan, että tapaamispaikoissa on yleensä anniskeluoikeudet...
No jaa, joulu on joka vuosi, mutta Teatterikesä vain kerran kesässä, joten nyt menoksi.
20 huhtikuuta, 2007
Mahtavaa lahden takaa!
/.../ Riksteaterin vierailuesityksellä Utvandrarna. Perkele miten hyvä esitys se oli! Sen voi vielä nähdä Wasa Teaternissa, Oulun, Kuopion ja Jyväskylän kaupunginteatterissa sekä Åbo Svenska Teaternissa. Kannattaa. Jos on tarkoitus mennä katsomaan, ei ehkä kannata lukea pidemmälle. Spoilaan.
Vilhelm Mobergin siirtolaisromaaneihin perustuva esitys ammentaa tekijöidensä maahanmuuttajataustasta. Amerikkaan muuttaneet ruotsalaiset on muutettu Ruotsiin muuttaviksi bosnialaisiksi, venäläisiksi ja iranilaisiksi. Teksti noudattaa Mobergin tarinaa ja (ymmärtääkseni myös) kieltä, mutta sovitus on hienosti tuotu kohtaamaan nykypäivä. Näytelmässä puhutaan kuutta kieltä, mutta silti sitä oli sujuva seurata, vaikka etukäteen pelkäsin, että katsomiskokemus olisi raskas, kun pitää väliin tarkistaa tekstityksestä, missä mennään. Loppujen lopuksi en oikeastaan olisi edes tarvinnut suomenkielistä tekstitystä, sillä kaikki muut kielet oli tekstitetty ruotsiksi ja näyttämöllä puhuttu ruotsi taas oli omaan korvaan aika selkeää. Lisäksi kerrontaa oli välillä projisoituna tekstinä, joten lukemisen hyväksyi aika nopeasti osaksi näytelmän esteettisiä valintoja. Lavastus oli äärimmäisen yksinkertainen ja tehokas, rekan kontti, jonka seiniltä laskettiin erikorkeudelle ripustettuja lavereita tarpeen mukaan. Puvustuksessa oli yhdistetty perinneasujen koristeellisuutta nykypäivän varusteisiin.
Ohjaaja Farnaz Arbabi oli ohjannut esityksen keveäksi, mikä olikin varmasti ainoa oikea tapa käsitellä a) vakavaa tekstiä ja b) vakavaa alatekstiä. Sitä voimakkaampi olikin tunnereaktioni, kun screenille lävähti lämpökamerakuvaa kontissa piilottelevista turvapaikanhakijoista tai juuri kansalaisuuden saaneen Danjelin rinnassa seikkaili lasertähtäimen valo. Ilman keveyttä ja komiikkaa olisi esityksestä tullut hirveän raskas ja väsyttävä, nyt se toi kontrastia ja tasapainotti katsojan kokemusta.
En vähään aikaan olekaan ollut päästäni näin stimuloitu teatterista poistuessa. Mahtavaa oli vielä se, ettei kukaan näyttelijöistä ollut millään tavalla ennalta tuttu. Tuttuja katsoessa alkaa aina jossain vaiheessa huomata maneerit tai aina samanlaisiin rooleihin laittamiset. Nyt katsomiskokemus oli puhdas ennakko-odotuksista.
Enemmän tällaista saisi tehdä täälläkin, vienosti pyytää pikkukriitikko.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
Vilhelm Mobergin siirtolaisromaaneihin perustuva esitys ammentaa tekijöidensä maahanmuuttajataustasta. Amerikkaan muuttaneet ruotsalaiset on muutettu Ruotsiin muuttaviksi bosnialaisiksi, venäläisiksi ja iranilaisiksi. Teksti noudattaa Mobergin tarinaa ja (ymmärtääkseni myös) kieltä, mutta sovitus on hienosti tuotu kohtaamaan nykypäivä. Näytelmässä puhutaan kuutta kieltä, mutta silti sitä oli sujuva seurata, vaikka etukäteen pelkäsin, että katsomiskokemus olisi raskas, kun pitää väliin tarkistaa tekstityksestä, missä mennään. Loppujen lopuksi en oikeastaan olisi edes tarvinnut suomenkielistä tekstitystä, sillä kaikki muut kielet oli tekstitetty ruotsiksi ja näyttämöllä puhuttu ruotsi taas oli omaan korvaan aika selkeää. Lisäksi kerrontaa oli välillä projisoituna tekstinä, joten lukemisen hyväksyi aika nopeasti osaksi näytelmän esteettisiä valintoja. Lavastus oli äärimmäisen yksinkertainen ja tehokas, rekan kontti, jonka seiniltä laskettiin erikorkeudelle ripustettuja lavereita tarpeen mukaan. Puvustuksessa oli yhdistetty perinneasujen koristeellisuutta nykypäivän varusteisiin.
Ohjaaja Farnaz Arbabi oli ohjannut esityksen keveäksi, mikä olikin varmasti ainoa oikea tapa käsitellä a) vakavaa tekstiä ja b) vakavaa alatekstiä. Sitä voimakkaampi olikin tunnereaktioni, kun screenille lävähti lämpökamerakuvaa kontissa piilottelevista turvapaikanhakijoista tai juuri kansalaisuuden saaneen Danjelin rinnassa seikkaili lasertähtäimen valo. Ilman keveyttä ja komiikkaa olisi esityksestä tullut hirveän raskas ja väsyttävä, nyt se toi kontrastia ja tasapainotti katsojan kokemusta.
En vähään aikaan olekaan ollut päästäni näin stimuloitu teatterista poistuessa. Mahtavaa oli vielä se, ettei kukaan näyttelijöistä ollut millään tavalla ennalta tuttu. Tuttuja katsoessa alkaa aina jossain vaiheessa huomata maneerit tai aina samanlaisiin rooleihin laittamiset. Nyt katsomiskokemus oli puhdas ennakko-odotuksista.
Enemmän tällaista saisi tehdä täälläkin, vienosti pyytää pikkukriitikko.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
28 maaliskuuta, 2007
Valoa ankeuteen kaivataan kiihkeästi
/.../ Perjantaina kävin katsomassa Tampereen Tuomiokirkossa Vihan päivät 1918 -näytelmän. Kauhea pettymys.
Ajattelin etukäteen, että tässäpä kiinnostava draaman aihe: kansalaissodan viimeisinä päivinä 1700 taisteluita pakenevaa ihmistä istuu kirkossa, kun ulkona käydään verisiä taisteluita. Mitä kaikkea tästä aiheesta olisikaan saatu, jos näytelmä olisi kirjoitettu yksityisen ihmisen näkökulmasta historiallisesti merkittävässä ajassa? Ei ihminen näe omaa aikaansa historiassa vaan tässä ja nyt. Pelko, suru ja kauhu ovat todellisia. Miltä tuntuisi istua kirkonpenkissä päiväkausia pääsemättä tarpeilleen tai saamatta syödäkseen?
Näkemäni esitys oli kömpelösti kirjoitettu, pateettisesti ohjattu ja näytelty kavalkadi sotaan johtaneista syistä (rehellisesti sanottuna myös aika lailla virheellisesti) ja sodan "kohokohdista", jossa karikatyyriksi typistetyt hahmot toikkaroivat pitkin kirkkoa. Monikymmenpäinen avustajajoukkio mennä tömisti käytävillä, videoscreenillä näytettiin ei-niin-kovin-mairittelevia lähikuvia muka-koskettavista ihmiskohtaloista. Ei mitään todellista sisältöä, ei mitään, minkä vuoksi tästä oli pakko tehdä nimenomaan näytelmä. Kymmenen minuutin kohdalla alkoi pänniä, esitys kesti kaksi tuntia ilman väliaikaa, eikä sieltä kirkon penkistä päässyt kesken pois. Kiroilin koko matkan kotiin ja vaahtosin raivoissani loppuillan. No, aiheuttihan se esitys lopulta tunnereaktion, mutta erilaisen kuin oli tarkoitettu ja eri syistä.
Eilen istuin ravintola Laternassa kuuntelemassa Maailman teatteripäivän kunniaksi Pirkanmaan taidetoimikunnan järjestämää lukudraamaa otsikolla MANU-teksti. Kaksi näytelmää, joiden nimiä en valitettavasti muista, enkä kirjoittajienkaan nimiä, olivat paikallisen tekstihautomon satoa. Ensimmäinen, työuupumuksesta kertova näytelmä, oli liikaa kiinni aiheessaan. Vaikka aihe on tärkeä ja kiinnostava, ei näytelmä kohonnut sairauskertomusta kummemmaksi. Ongelmana oli erityisesti kaikenlaisen alatekstin puuttuminen ja sitä kautta jännitteettömyys, kaikki asiat puhuttiin heti auki, kaikki ihmiset olivat kilttejä ja kärsivällisiä.
Toinen näytelmä oli kahden hengen ihmissuhdetta ja vallankäyttöä käsittelevä tragikomedia. Selvä mukaelma Edward Albeen klassikosta Kuka pelkää Virginia Woolfia? Ei huono ollenkaan, päinvastoin. Näytelmä pelasi hauskan ja karmean välimaastossa hienosti. Erityismaininnan ansaitsivat Teatteri Siperian näyttelijät, jotka saivat lyhyen harjoituksen jäljiltä molempiin näytelmiin jotain muutakin seurattavaa kuin pelkän tekstin.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
Ajattelin etukäteen, että tässäpä kiinnostava draaman aihe: kansalaissodan viimeisinä päivinä 1700 taisteluita pakenevaa ihmistä istuu kirkossa, kun ulkona käydään verisiä taisteluita. Mitä kaikkea tästä aiheesta olisikaan saatu, jos näytelmä olisi kirjoitettu yksityisen ihmisen näkökulmasta historiallisesti merkittävässä ajassa? Ei ihminen näe omaa aikaansa historiassa vaan tässä ja nyt. Pelko, suru ja kauhu ovat todellisia. Miltä tuntuisi istua kirkonpenkissä päiväkausia pääsemättä tarpeilleen tai saamatta syödäkseen?
Näkemäni esitys oli kömpelösti kirjoitettu, pateettisesti ohjattu ja näytelty kavalkadi sotaan johtaneista syistä (rehellisesti sanottuna myös aika lailla virheellisesti) ja sodan "kohokohdista", jossa karikatyyriksi typistetyt hahmot toikkaroivat pitkin kirkkoa. Monikymmenpäinen avustajajoukkio mennä tömisti käytävillä, videoscreenillä näytettiin ei-niin-kovin-mairittelevia lähikuvia muka-koskettavista ihmiskohtaloista. Ei mitään todellista sisältöä, ei mitään, minkä vuoksi tästä oli pakko tehdä nimenomaan näytelmä. Kymmenen minuutin kohdalla alkoi pänniä, esitys kesti kaksi tuntia ilman väliaikaa, eikä sieltä kirkon penkistä päässyt kesken pois. Kiroilin koko matkan kotiin ja vaahtosin raivoissani loppuillan. No, aiheuttihan se esitys lopulta tunnereaktion, mutta erilaisen kuin oli tarkoitettu ja eri syistä.
Eilen istuin ravintola Laternassa kuuntelemassa Maailman teatteripäivän kunniaksi Pirkanmaan taidetoimikunnan järjestämää lukudraamaa otsikolla MANU-teksti. Kaksi näytelmää, joiden nimiä en valitettavasti muista, enkä kirjoittajienkaan nimiä, olivat paikallisen tekstihautomon satoa. Ensimmäinen, työuupumuksesta kertova näytelmä, oli liikaa kiinni aiheessaan. Vaikka aihe on tärkeä ja kiinnostava, ei näytelmä kohonnut sairauskertomusta kummemmaksi. Ongelmana oli erityisesti kaikenlaisen alatekstin puuttuminen ja sitä kautta jännitteettömyys, kaikki asiat puhuttiin heti auki, kaikki ihmiset olivat kilttejä ja kärsivällisiä.
Toinen näytelmä oli kahden hengen ihmissuhdetta ja vallankäyttöä käsittelevä tragikomedia. Selvä mukaelma Edward Albeen klassikosta Kuka pelkää Virginia Woolfia? Ei huono ollenkaan, päinvastoin. Näytelmä pelasi hauskan ja karmean välimaastossa hienosti. Erityismaininnan ansaitsivat Teatteri Siperian näyttelijät, jotka saivat lyhyen harjoituksen jäljiltä molempiin näytelmiin jotain muutakin seurattavaa kuin pelkän tekstin.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
13 helmikuuta, 2007
Tirehtöörin kauhu
/.../ En tiedä, onko syy minussa vai missä, mutta kaikki alkuvuodesta näkemäni esitykset Tampereen isoissa taloissa ovat olleet jotenkin laimeita. Ei siellä varsinaisesti ole huonoja juttuja ollut kuin yksi, mutta mistään ei ole oikein jäänyt käteen mitään ihmeellistä. Paitsi että Juha Rosman ohjaama Oikoteitä yllätti rakenteellisilla ratkaisuillaan ja toimi eräänlaisena oppituntina, että "ai, näinkin voi tehdä". Näytelmän rakenteessa oli jo itsessään paljon haasteita, simultaanisuutta ja aikatasojen sekoittumista. Lisäksi elokuvia enemmän ohjannut ohjaaja käytti paljon sellaista, mitä ei monikaan teatterissa kokemuksensa kerännyt uskalla tai osaa käyttää. En ainakaan itse ole nähnyt bullet timen hyödyntämistä teatterissa. Ei tietenkään oikeasti, mutta efekti oli aika näyttävä. Tosin näytelmän loppuun laitetut lopputekstit olivat vähän kornit...
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
