Kafkaa ja ristiinpukeutumista (siis nukketeatteria)

Kävin tällä viikolla katsomassa kaksi aikuisille suunnattua nukketeatteriesitystä Mukamas-festivaalilla. Nukketeatteri on minulle lähes täysin tuntematon laji, lapsuuden jälkeen olen nähnyt ihan muutamia esityksiä. Tästä syystä olen todella vieraalla maaperällä, objektiiviset mittarit täysin hakusessa. Niinpä nyt mennään aika rankasti musta tuntuu -kriteeristöllä.

Ensimmäisenä näin slovenialaisen esityksen The Trial or the Woeful Story of Josef K. Kafkan inspiroimaa siis. Alkuteos Oikeusjuttu on sen verran monitasoinen, että odotettavissa saattoi olla mitä tahansa. Kovin hyvin en Oikeusjutun juonta ennalta muistanut, mutta toisaalta en myöskään kokenut, että se olisi mitenkään haitannut. Luovuin aika nopeasti tarinan ymmärtämisen paineista.

Esityksessä puhutun saksan tajusin joidenkin yksittäisten sanojen osalta, slovenia sen sijaan ei kuulu minkäänlaiseen kielipankkiin. Muutamat keskeiset lauseet saatiin englanniksi. Kieli tai sanat ylipäätään eivät olleet pääasia, vaan teksti välittyi minulle enemmänkin musikaalisena elementtinä. 

Eli kun jätetään pois narratiivi ja teksti, mitä jää? Se musikaalisuus ainakin, pidin todella paljon siitä, miten näyttelijät käyttivät rytmiä sekä erilaisia niin itsestään kuin esineistä lähteviä ääniä. Esineet. Tietenkin. Niiden käyttäminen ylipäätään on minulle sen verran tuore lähestymistapa, että ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen idea, että minua kiinnostaa. Sain runsaasti riemastuksen kokemuksia erilaisista nukeista, käsistä ja esineistä, ylipäätään monista erilaisista tekniikoista ja oivalluksista, joita lavalla oli. Samoin näyttämö itsessään, erilaisilla vinsseillä varustettu mökki ja moneksi taipuva kaappi herättivät minussa jatkuvasti uusia oivalluksia. Pidin esityksen totisesta huumorista.

Ei se täysin ongelmaton esitys ollut. En ole mikään suuri yleisön osallistamisen ystävä ja esityksen ”valeloppu” lässäytti tunnelmaani lisää. Kuitenkin olin esityksestä kokonaisuutena melko vaikuttunut.

TEHDAS Teatterin ja Hox Companyn John - Eleanor puolestaan oli perin hilpeä esitys 1300-luvulla eläneestä John Rykeneristä, joka vietti ison osan elämästään naiseksi pukeutuneena. John/Eleanor toimi yleisenä naisena ja hänen kuulustelupöytäkirjansa on toiminut inspiraationa ja lähdemateriaalina esitykselle.

Merja Pöyhösen ohjaamassa viistossa teoksessa esiintyivät nukketeatteritaiteilija Timo Väntsi sekä keskiaika- ja queer-tutkija Tom Linkinen. Esitys oli yhdistelmä nukketeatteria ja historialuentoa, kummankin esiintyjän hoitaessa omat tonttinsa. Hyperaktiivisen Väntsin ja hieman kuivakan Linkisen yhteispeli toimi mainiosti.

Vahvailmeiset käsinuket (Vai sorminuket? Nyt on sanasto ihan vierasta! Etusormessa on se pää ja loppukäsi toimii paitsi vartalona, myös kätenä. Kätevää ja kiehtovaa.) nähtiinkin sitten varsin pornografisissa tunnelmissa, kun Eleanor pääsi panemisen makuun. Luulin, että viime kesänä Edinburgh Fringessä näkemäni Boris & Sergey's Vaudevillian Adventure olisi ollut härski, mutta tähän verrattuna se oli korkeintaan pikkutuhmaa puuhastelua.

John - Eleanor oli ihan mahdottoman hauskaa katsottavaa juuri siksi, että se ei kainostellut aiheensa kanssa lainkaan. Kaiken tämän profaanin ja ilveilijämeiningin ohessa oli myös todella kauniita ja herkkiä kohtauksia. Väntsin kasvoilla ja käsissä Eleanorista rakentui ihan oikea ihminen, jota kohtaan voi tuntea myös myötätuntoa. Maallisten viettien rinnalla kulki myös pyhyyden kokemus.

Näin myös puolet kolmannesta esityksestä, mutta puolikkaasta kirjoittaminen ei olisi korrektia. Sen verran sanon kuitenkin, että ei ihan uponnut käsitteellinen esitystaide tällä kertaa. Muutenkin tänä keväänä olen jättänyt aika paljon kirjoittamatta näkemistäni esityksistä. Jos olen töissä, on esityksestä kirjoitettava riippumatta siitä, onko se omaa taidehermoa kutkuttava vai ei. Blogikirjoitusten suhteen menen täysin vaistonvaraisella periaatteella: jos esitys jättää minuun jonkun positiivisen jäljen, silloin yleensä koen tarvetta siitä myös kirjoittaa. Jos taas ei jätä, en halua kuluttaa omaa tai lukijan aikaa nihkeilyyn. Sitä on ihan riittävästi muutenkin! 

*****

Lutkovno Gledališče Maribor: The Trial or the Woeful Story of Josef K

Esitys Mukamas-festivaalilla 13.5.2014

TEHDAS Teatteri & HOX Company: John - Eleanor

Esitys Mukamas-festivaalilla 16.5.2014

Klovnien katseen kautta tragedian ytimeen

Minä löin vaimoani, sanoo kimeä-ääninen klovni, ja niin on avattu ovi merkilliseen maailmaan, joka on RedNoseClubin ja Teatteri Quo Vadiksen tulkinta Kari Hotakaisen Finlandia-palkitusta romaanista Juoksuhaudantie.

Perheensä hyvinvoinnille omistautunut kotirintamamies Matti Virtanen lyö vaimoaan, joka pakkaa tyttärensä mukaan ja lähtee. Saadakseen perheensä takaisin kehittää Matti Virtanen pakkomielteen rintamamiestaloon ja päätyy lopulta äärimmäisiin tekoihin.

Otso Kauton ohjaamassa esityksessä on niin monta tasoa, että tarkkana saa olla. Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen esittävät klovneja Mike ja Zin, jotka esittävät Matti Virtasta ja muita romaanin henkilöitä. Välillä näyttämöllä taitavat vilahtaa myös fiktiiviset Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen.

Ennalta sovittu ja improvisoitu kulkevat läpi esityksen, klovnitekniikka on sulavaa ja hienovaraista. Esityksen joustavan rakenteen ja klovnien anteeksipyytelemättömän asenteen ansiosta se kestää jopa näyttelijöiden runsaat putoilut.

Klovnit ovat hurmaavia, Vasama ja Ruuskanen taitavia ja impronsa suhteen todella herkällä tutkalla varustettuja. Ilmeikkäistä ja runsaita tunneääniä, kuin pienten eläinten puuskahduksia, päästelevistä klovneista irtoaa jos jonkinlaista hahmoa, klovni-identiteettien pysyessä kuitenkin vuorenvarmasti kaiken perustana.

Ihastuttavan itseironisesti sivutaan myös aikuisen miehen suhdetta omaan sisäiseen rock-tähteensä. Kaksi miestä kitaroineen tulkitsee Johnny Cashia tai U2:ta liikuttavan tosissaan, varsin usein suupielestä livahtaa vieno ”jeah”.

Suorastaan nerokasta

Hotakaisen tragikoominen tarina lienee monelle tuttu, mutta niille, jotka sitä eivät tunne, väännetään riittävän rautalangasta, kuka kulloinkin on äänessä. Vaikka tarinan käänteet eivät yllätä, on mielenkiintoista se, miten ja mitä kummallista kautta klovnit lopulta maaliin pääsevät.

Klovni merkitsee eri ihmisille erilaisia asioita, toisille ne ovat pelottavia, itselleni taas klovni on yleensä viaton ja lapsenkaltainen, kaikesta innostunut ja alati tosissaan. Tästä syystä esitykseen punoutuu aika paljon kummallista kierrettä ja esimerkiksi seksikohtaukset välittyvät varsin häiriintyneinä. Klovnien viattoman katseen kautta näyttäytyy Hotakaisen tarinakin uudenlaisena.

Kahden miehen esityksenä Juoksuhaudantie voisi olla ihan mielenkiintoinen. Kahden klovnin esittämänä se on nerokas.

*****

RedNoseClub & Teatteri Quo Vadis: Juoksuhaudantie

Esitys Tampereen Työväen Teatterissa 11.4.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.4.2014, väliotsikko toimituksen

Kehot soivat kauniisti

Kävin turboviikonloppunani katsomassa vielä tanssiakin, Stoassa esitettiin tanssitaitelija Hanna Pajala-Assefan ja muusikko Abdissa "Mamba" Assefan Erään rakkauden historia. Iloinen yllätys oli esityksen jälkeen pidetty taiteilijatapaaminen, joka avasi nähtyä vielä lisää.

Hieman varauksellinen olin esitykseen mennessäni, pelkäsin, että tekijöiden omaan parisuhteeseen perustuva esitys ei avautuisi tai jäisi jotenkin itsekeskeiseksi. Eipä jäänyt. Vaikka nähdyssä oli todella paljon henkilökohtaisuutta, vei esitys aiheensa myös riittävän kauas kohteistaan, jotta se saatiin toimimaan myös yleisemmällä tasolla.

Se, miksi alunperin lähdin esitystä katsomaan ennakkoluuloistani huolimatta, johtuu tanssin ja perkussioiden soittamisen kiinnostavasta yhteydestä. Huomaan usein jääväni keikoilla katsomaan nimenomaan perkussioiden soittajia, joiden orgaaninen liike monien soittimiensa kanssa on hyvin tanssillista ja ulospäin suuntautuvaa. Vaikka kaikki soittaminen on tietenkin aina kehollista, on perkussioissa ja niiden soittamisessa minun silmissäni oma vahva viehätyksensä.

Toisaalta taas tanssissa on vahva perkussiivinen taso. Minua kiehtoo tanssista ja tanssijoista kuuluvat äänet, jalan tuottama ääni lattiaa vasten, hengitys, joka voi korostaa pienenpienen liikkeen merkitystä.

Esityksessä soittaja tanssii ja tanssija soittaa, kumpikin on oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Molemmat näkökulmat kulkevat läpi esityksen eri tavoilla. Kaikki näyttämöllä oleva tuottaa ääntä. Bambuveistos soi kumeasti, ohuesta muovista tehty pyörivä verho havisee ja tuo mieleen silkkipaperin haurauden.

Minua viehättävät myös näyttämöllä nähtävät erilaiset pinnat sekä niiden törmääminen. Tanssijan keho, monelta osin pehmeä, kohtaa kovan puulattian, joka mikitettynä vastaa kehoon äänellä. Hauras verho, eloton, muuttuu kuin eläväksi, ottaen impulsseja elollisen kehon tuottamista ilmavirroista.

Kohtaukset ovat samaan aikaan konkreettisia ja viitteellisiä, esitys tuntuu perinpohjin ajatellulta. Prosessi on ollut pitkä, mikä on ollut esitykselle eduksi. Sekä tanssi että musiikki ja äänimaailma, joita kolmantena esiintyjänä tuottaa Aki Päivärinne, on improvisoitua. Jokaisella kohtauksella on omat ennalta sovitut raaminsa - Pajala-Assefan sanoin kehollinen tehtävänsä - mutta kaikki perustuu esiintyjien keskinäiseen kuuntelemiseen, toisen kehon varaan luottamiseen.

Ensin lähestytään varovaisesti, tunnustellaan, sitten heittäydytään ja hullaannutaan, ja lopulta tehdään valinta: tämä on se rakkaus, johon minä haluan jäädä. Ensikohtaamisissa ja suhteen alkupään kiihkossa on jotakin ihanaa kömpelyyttä, toiseen ihmiseen takertumista ja sitä, kun toisesta ei saa tarpeekseen. Mitä syvemmälle suhde etenee, sitä varmemmaksi muuttuu liike, sitä vahvemmin rakastavaiset nojaavat ja tukeutuvat toisiinsa. Esityksen päättää hieno kohtaus, jossa Assefa soittaa vaimonsa mikitettyä kehoa, hellästi, intiimisti ja eroottisesti. Keho vastaa kosketukseen, soitin ja soittaja sulautuvat yhteen.

On ihanaa nähdä rakkaudesta kertova esitys, joka on niin tyyni ja levollinen eikä vello rakkauden repivissä ominaisuuksissa. Mitä vain voi tapahtua, kun asettaa itsensä alttiiksi toiselle ihmiselle. Minä asetin itseni ennakkoluuloistani huolimatta alttiiksi tälle esitykselle. Se kannatti. 

*****

Hanna Pajala-Assefa: Erään rakkauden historia

Esitys ja yleisökeskustelu Stoassa 2.3.2014

Vastarinta haastoi ja horjutti

Teatteri Jurkassa näkemäni Vastarinta perustuu Marguerite Durasin novelleihin. Mikko Roihan ohjauksessa Durasin alter egoiksi (kuten monissa muissakin Durasin teksteissä, on omaelämäkerrallisuus näissäkin kiistanalaista) muuttuvat vuorollaan Anna-Leena Sipilä, Laura Rämä ja Tanjalotta Räikkä. 

Ankaraa tekstiä, ankara esitys, joillekin kanssakatsojille nähtävästi liiankin ankara, he eivät enää palaa väliajalta.

Monologit kertovat toisen maailmansodan aikaisesta ranskalaisesta vastarintaliikkeestä. Yksi naisista laittaa oman henkensä likoon Gestapon asiamiehen kiinnostuksen kohteena saadakseen tietoa pidätetystä miehestään, toinen johtaa epäillyn kollaboraattorin kuulustelua ja kidutusta, ja kolmas hoitaa henkiin keskitysleirin ruumiskasasta kaivettua miestään. Kokemus, josta rakkaus ei enää selviä.

Ensimmäisen kahden monologin aikana huomaan oman katsojuuteni rajat, huomaan vaikeuden ottaa vastaan, minulta menee välillä pätkiä ohi, en pysty keskittymään ja se harmittaa. Nautin tietynlaisesta geometriasta lähes tyhjällä näyttämöllä, nautin näyttelijöiden lihallisuudesta, mutta teksti rientää minulle liian lujaa vauhtia, tahtoisin kaukosäätimen, jolla pysäyttää täyteenladatut lauseet, kelata taaksepäin ja ottaa uusiksi.

Kolmannen monologin kohdalla en voi olla imeytymättä tekstiin sisään. Niin hirveä se on, niin kammottavan konkreettinen. Niin järkyttäviä ovat kuvat, jotka korvien kautta silmien eteen piirretään, että itku tulee vasta, kun olen jo kaukana teatterista. 

*****

Teatteri Jurkka: Vastarinta

Esitys 1.3.2014

Kävin tänään katsomassa myös Ryhmäteatterin Sormet hunajapurkissa, mutta Vastarinnan jälkeen minulla on siitä varsin vähän sanottavaa. Hitaasti lämpenin tekstille, joka ajoittain veti mukaansa, mutta ei pitänyt mielenkiintoani yllä ihan loppuun saakka. Vierastin alkuun kohotettua näyttelijäilmaisua, mutta se perusteltiin minulle, kun raadollisempaan materiaaliin päästiin. Ihan kelpo juttu, mutta isompaa jälkeä se ei jättänyt.

Tragedian uusi tulkinta toimii - tekstin tasolla

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että on hienoa, että Shakespearen näytelmiä tehdään uusiksi ja nimenomaan nuorille. 

Marika Vapaavuoren Ahaa Teatterille tekemä sovitus Otellopeli poimii tragediasta olennaisimman ja siirtää sen nokkelasti uuteen ympäristöönsä. Otello on sotapäällikön sijasta urheilusankari, maurin sijasta romani. Paikka ja aika on määrittämätön tulevaisuus, nuorten kieli vahvasti tätä päivää. 

Itämaisen taistelulajin maajoukkueen kapteeni Otello (Jukka Väinölä) seurustelee valmentajan tyttären Desden (Suvi Leppänen) kanssa. Jago (Pekka Hänninen) uskoo nousevansa Otellon kakkosmieheksi, mutta pesti meneekin Cassiolle. Jago päättää kostaa ja punoo kiemuraisen juonen käyttäen hyväkseen niin Desdeen rakastunutta Rodrigoa kuin tyttöystäväänsä Emiliaa (Ilona Chevakova). 

Jago manipuloi Otellon vähä vähältä syvemmälle mustasukkaisuuteen, jolla on lopulta peruuttamattomat seuraukset.

Juoni juoksee puhelimitse 

Koska näyttelijöitä on neljä, tapahtuu valtaosa juonenpunonnasta puhelimen ja Facebookin välityksellä. Perusteltu päivitys, ilman muuta. 

Aika paljon kehnommin toimii niin dramaturgisesti kuin toteutuksenkin tasolla videolta tuleva median osuus. Karoliina Blackburnin ja Lari Halmeen tähdittämät uutispätkät tuntuvat huolimattomasti ja kiireessä tehdyiltä, eikä median kritiikkikään ihan terävimmäksi ole hioutunut. Rasismia sivutaan, koska niin kuuluu tämän klassikon kohdalla tehdä, erityisen syvälle ei aiheeseen kuitenkaan päästä.

Jos sovitus toimiikin pääpiirteittäin hyvin, on Vapaavuoren ohjaus ihan mahdottoman raskasta. Tragediaa tässä on toki lähdetty tekemäänkin, mutta synkkyys ja painostavuus on kovin pakotettua ja välillä jopa korostetun teennäistä. Otellon tunteiden myrskyä alleviivataan äänitehostein. Loppua kohti tyylilaji alkaa kääntyä jo itseään vastaan ja klimaattinen huipennus menee överiksi.

Väinölän Otello on ylevän sijasta jäyhä, eikä tumma ja tulinen veri pääse kuohumaan kuin aivan loppumetreillä. Hännisen Jago taas on alusta pitäen niin ilmiselvästi psykoottinen liero, että hänen pelaamisensa ilman paljastumista tuntuu jo epäuskottavalta. Naisten tehtävä on olla miestensä peileinä, omaa toimijuutta ei päivityskään ole heille tuonut.

Visuaalisesti esitys on skarppi, Tiina Hauta-ahon lavastamalla näyttämöllä ei ole mitään ylimääräistä. Synkeää maailmaa säestää Jonna Lindströmin mustanpuhuva puvustus. Hannu Hauta-ahon säveltämistä lauluista pari toimii mukavasti tarinaa eteenpäin vievinä elementteinä.

******

Ahaa Teatteri: Otellopeli

Kantaesitys 5.2.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 13.2.2014, otsikot toimituksen

Ympyrä sulkeutuu yllätyksettömästi

Jatkuvaa kasvua on kolmas osa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän työelämän muutosta ja globaalia taloutta kuvaavasta trilogiasta. Mikko Kanninen on ohjannut Tampereen Teatterille aikaisemmatkin osat, Päällystakin vuonna 2010 ja Euroopan taivaan alla vuonna 2011.

Yhteistä näytelmille ovat absurdit juonenkäänteet, lavea henkilögalleria, vaatimaton, mutta sinnikäs päähenkilö sekä runsas kertojan käyttö. Kolmannella kerralla tämä alkaa tuntua jo vanhan toistolta.

Kuten Päällystakin pankkitoimihenkilö Akaki Akakijevits ja Euroopan taivaan alla -näytelmän paperiton työmies Andrei, on tämänkertainenkin päähenkilö, insinööri Antero Alapylpyrä samasta puusta vuoltu. Hänellä on konkreettiset unelmat: perheelle valmistalo, terassi ja terassille mahtigrilli tirisemään. 

Osoittaakseen innovatiivisuutensa työpaikallaan, Antero keksii rahtausjärjestelmän, joka ei tarvitse lainkaan ihmisiä. Ei olisi kannattanut. Firman osake singahtaa korkeuksiin, omistajat käärivät voitot, mutta Antero jää tyhjän päälle.

Ahkera ja työtäpelkäämätön mies perustaa startup-grillin, mutta globaali kilpailu johtaa konkurssiin. Pohjamudan kautta mies kuitenkin nousee vielä yllättävän suureksi tekijäksi länsimaisen yhteiskunnan radikaalissa muutoksessa, jossa ihminen tehdään lopulta tarpeettomaksi.

Näyttelijäntyössä ei valittamista

Jollain tapaa näytelmää vaivaa yllätyksettömyys, mikä tuntuu nurinkuriselta ottaen huomioon Anteron elämän yllättävät käänteet. Mutta kun minkälaisia käänteitä tahansa osaa jo odottaa, mikään ei enää hätkäytä. 

Lukuisat henkilöhahmot ovat jälleen korneine peruukkeineen hauskoja ja hengästyttävästi tehtyjä, mutta eivät kehity mihinkään suuntaan, ei edes päähenkilö. Kertojaosuudet käyvät pidemmän päälle puuduttaviksi.

Kannisen ohjauksesta tai näyttelijöiden - Lindholmin lisäksi Ville Majamaa, Tuija Ernamo, Esa Latva-Äijö ja Mari Turunen - työstä ei ole moitteen sanaa, ongelma taitaa olla siinä, ettei aiheen venytys trilogiaksi oikein kanna. 

Päällystakki oli briljantti mukaelma Gogolin novellista, Euroopan taivaan alla hukkasi fokuksensa ja levisi käsiin. Jatkuvaa kasvua ei löydä sitä lopullista väittämää, joka sitoisi nämä kolme, toki itsenäistä, mutta trilogiana meille myytyä näytelmää riittävän vahvasti lopulliseksi paketiksi. 

Tai ehkä vaadin liikaa. Ehkä koko jutun juju onkin siinä, ettei yhtenäistä väittämää ole edes mahdollista saavuttaa.

*****

Tampereen Teatteri: Jatkuvaa kasvua

Ensi-ilta 6.2.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 11.2.2014, väliotsikko toimituksen

Opin tänään uuden sanan: ekphrasis

Opiskelen parhaillaan Teatterikorkeakoulun Avoimessa yliopistossa, kurssilla nimeltään "Kritiikin mestarikurssi". (Heh.)

On ollut mielenkiintoista katsoa omaa kirjoittamista vähän eri kulmasta, pakottaa itsensä kirjoittamaan jotakin muutakin kuin 2000 - 2500 merkin päivälehtikritiikkiä. Kurssille osallistuminen liittyy samaan jatkumoon kuin sirkuskirjoitusresidenssi kesällä 2013 ja englanninkielinen kritiikkikurssi syksyllä 2013. Tai tämän blogin uudelleen herättäminen keväällä 2013.

Erilaisten tekstilajien harjoittelemisen lisäksi seuraamme kukin jotakin Teakin opinnäyteprosessia ja kirjoitamme siitä useampia tekstejä. Kiinnostavaa sekin. Ensin ajattelin, että no onpas mielenkiintoista seurata teatteriesityksen valmistumisprosessia, ihan kuin en niitä olisi itsekin kymmeniä kokenut. Mutta. En ole koskaan seurannut jonkun toisen prosessia olematta itse mukana, ainakaan tässä mittakaavassa. Tästä ehkä myöhemmin, jos teksteistä tulee julkaisukelpoisia ja julkaisu on työryhmän mielestä ookoo. 

Tänään teimme kirjoitusharjoituksen Petri Tervon esseen Esitys ja Ekphrasis: eli kuinka kuvata esiin luuranko esityksen kaapista pohjalta. Ekphrasis-termi tarkoittaaa tekstiä, joka kuvailee ilman analysoimista.

Iski flow. En ehkä aamutuimaan edes ymmärtänyt esseetä täysin, mutta se kirvoitti pienen tekstin, joka kestää ehkä blogijulkisuuden. (Kaikki harjoitustekstit eivät kestä, kerrankin yritin kirjoittaa ylevän esseen, tuli koominen pakina).

Tilassa on kuuma. Tukahduttavan kuuma, mikään hienovarainen käsiohjelman leyhytys ei auta, se vain siirtää kuumaa ilmaa edestakaisin. Näyttelijän hiki roiskuu, katsojan hiki valuu selkää pitkin muovituolin pohjalle. Sydän hakkaa, silmien edessä on aggressiivista, vimmaista miehenroolia toisensa perään. Sitten, yhtäkkiä. Vain liitupiirroksena nähty Sonja muuttuu lihaksi silmien edessä. Näyttelijä, mies, muuttuu Sonjaksi vain hieman ryhtiään muuttamalla, sulkemalla kädet suojaavasti vartalon eteen, keventämällä ääntään ja ottamalla katseeseensa pälyilevän asenteen. Sonja ei katso silmiin, vaikka vaatii kaiken huomion. Hän ei ole tottunut puhumaan julkisesti. Häntä tekee mieli halata.

On Marmeladovin hautajaiset. Sonja jakaa katsojille teetä ja keksejä. Hän avaa oven ulos esitystilasta. Antaa raikkaan ilman tulla saliin, leyhyttää ovella. Ei siitä ole apua, mutta yritys on kunnioitettava, liikuttava. Näennäisesti juuri mitään ei tapahdu ja samalla tapahtuu kovin paljon.

Tuntuu siltä, kuin esitys olisi yhtäkkiä keskeytetty, kuin olisimme unohtaneet, että leikimme ja uskomme sen, minkä näemme ja koemme, olevan totta. Hetki tuntuu kestävän ikuisesti, se on lempeä, se on yhteisöllinen, kohtaamme toisemme, kun siirrämme keksilautasen tai teekupin eteenpäin rivissä. Katsomme naapuria silmiin, hymyilemme, ehkä nyökkäämme kiitokseksi.

Sitten jatkuu aggressio. Tämän jälkeen se sattuu enemmän.

Tästä esityksestähän on kirvonnut tekstiä ennenkin.

Pölyinen satiiri ei pure edes päivitettynä

Kotirouvat äityvät marketissa kapinaan jatkuvasti nousevia hintoja vastaan ja tyhjentävät hyllyt. Laskut jäävät maksamatta ja häätö on lähellä. 

Työläiset pysäyttävät junan, kun kuukausilippu kallistuu. Palkatkin tippuvat minimitasolle, joten lakkohan siitä seuraa. Ja  kaikki varastavat kaiken, minkä irti saavat. Moraali kun on olosuhteista riippuvainen asia.

Näillä palkoilla ei makseta! (aiemmin esitetty nimellä Ei makseta, ei makseta) on italialaisen satiirikon ja kirjallisuuden nobelistin Dario Fon tunnetuimpia näytelmiä. Vuonna 1974 ensiesitetystä poliittisesta farssista nähdään nyt kirjailijan itsensä päivittämä versio, mutta ei se nyt niin kovin päivitetyltä tunnu, sen sijaan aika pölyiseltä.

Toki tuotantojen siirtyminen halvan työvoiman maihin tai hintojen nousu on oikeastikin todellisuutta tänä päivänä, mutta ihan en nyt kuitenkaan saa kiinni niistä syistä, miksi juuri tämä näytelmä ja juuri nyt.

Lava katsomon keskellä

Suuri näyttämö lienee valittu estradiksi Fon potentiaalisesti vetämän suuren yleisömäärän vuoksi, sillä tuntuu erikoiselta, että valtava näyttämötila on jätetty käyttämättä ja sen sijaan rakennettu pieni huoneteatterin lava katsomon keskelle. 

Tapahtumia on sijoitettu myös katsomoon, mutta tämä ratkaisu on kovin keinotekoinen eikä tuo esitykseen mitään lisäarvoa. Katsomosta kuullaan myös esityksen poliittisimmat puheenvuorot, jotka pysäyttävät toiminnan aivan kuin luennoksi. Muu syvällisempi sisältö peittyy tehokkaasti valtavaan sähläämiseen.

Tommi Auvisen ohjauksessa näyttelijät Pentti Helin, Teija Auvinen, Janne Kallioniemi ja Heidi Kiviharju tekevät tunnollista työtä valitun tyylilajin puitteissa. Ikävä kyllä se tarkoittaa täysin litteitä hahmoja, jotka eivät juuri myötätuntoa ansaitse. Jyrki Mänttäri ahkeroi lähes kaikki sivuroolit.

Toimivimmillaan esitys on puhtaissa farssijaksoissa, joissa ensin rakennetaan erilaisten väärinkäsitysten, hätävalheiden ja täpärien pelastusten kautta mahdollisimman monimutkainen solmu, jota sitten keritään auki. Muutama oikein napakka irtovitsikin saadaan.

Vaikka tapahtumapaikka onkin Italia, on varsin vaikea vuonna 2014 tyynesti ottaa vastaan esityksen tarjoama machokeskeinen mies- ja naiskuva, puhumattakaan kerta kaikkiaan törkeimmästä homoroolista pitkään aikaan.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Näillä palkoilla EI MAKSETA!

Ensi-ilta 23.1.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 28.1.2014, otsikot toimituksen

Valta takertuu kurkkuun

Kirjailija David Seidler istui näytelmäideansa päällä vuosia luvattuaan Iso-Britannian kuningataräidille, ettei julkaisisi tositapahtumiin perustuvaa tekstiään ennen tämän kuolemaa. 

Tekstin kypsyttely kannatti, elokuvana Kuninkaan puhe voitti lukuisia Oscar-palkintoja. Näytelmä nähtiin tuoreeltaan 2012 Helsingin Kaupunginteatterissa, ja nyt Pentti Kotkaniemi on ohjannut sen Tampereen Työväen Teatteriin.

Tarina on klassinen vaikeuksien kautta voittoon -variaatio. Yorkin herttua Albert, perheen kesken Bertie, hakee apua pahaan änkytykseen puheopettaja Lionel Loguen vastaanotolta. 

Loguen epäortodoksiset menetelmät tulevat tarpeeseen, kun kuningas Yrjö V kuolee ja hänen seuraajansa Edward VIII luopuu vallasta. Yhtäkkiä Albertista tulee kuningas Yrjö VI, jonka täytyy johtaa kansakunta ja imperiumi läpi toisen maailmansodan. Radioaikakautena puhe on tuon johtamisen keino.

Tommi Raitolehto tekee hartiavoimin töitä änkytyksen kanssa, mutta ei jää siihen nalkkiin, vaan avaa näkymän myös Bertien sieluun. Raitolehto päästää kuninkaan ahdistuksen ja menneisyyden traumat taitavasti niin kehoon kuin puheeseenkin. Roolityö on taatusti merkkipaalu hänen urallaan.

Ajoitus ja rytmi laahaavat

Valitettavasti Bertie on koko näytelmän ainoa kokonainen ihminen. Auvo Vihron Lionel Logue ei oikein tarjoa riittävää vastusta, vaan jää mysteeriksi. Vihron työ on tasalaatuista, mutta myös kovin yllätyksetöntä. Kahden täysin erilaisesta taustasta tulevan miehen ystävyyden kehittymistä ei nähdä.

Yksityisen vastuksen ylittämisen lisäksi kertoo näytelmä monenlaisesta vallasta ja vallankäytöstä. Mahdollista olisi näyttää julkisen ja yksityisen maailman erot, mutta molemmissa ollaan aivan yhtä pidättyväisiä. Suvi-Sini Peltolan kuningatar Elisabeth on miehensäkin seurassa varsin viileä.

Varsinaiset vallanpitäjät niin politiikan kuin kirkonkin kentiltä eli Matti Pussinen-Elorannan pääministeri Baldwin, Ilkka Koivulan Canterburyn arkkipiispa ja Ilkka A. Jokisen Winston Churchill ovat kankeita ja mahtipontisia. Samuli Mujeen vallasta rakkauden tähden luopuva Walesin prinssi taas on vahvojen maneeriensa takana lähes vitsi.

Esitys tuntuu mittaansa pidemmältä ja on luvattoman tasatahtinen. Ajoitus ja rytmi tuntuvat olevan hukassa varsin usein. Pitkäpiimäisyyttä lisää jokaisen kohtauksen välissä tapahtuva näyttämökuvan muutos, yleensä vielä fondin takana, jonka matkaa alas ja ylös saadaan seurata useammin ja pidempään, kuin olisi tarpeen.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Kuninkaan puhe

Ensi-ilta 22.1.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 26.1.2014, väliotsikko toimituksen

Mies ja kani tien päällä

Kerjäläisbisnes on monikansallinen rahasampo. Romanialaisen Vatanescun sisko jää ihmiskauppiaan kyydistä Keski-Euroopan naismarkkinoilla, miehen oma työpiste löytyy polviltaan Makkaratalon nurkalta. Kun Vatanescu lipeää rivistä, ei menneisyys päästä irti.

Vatanescun polku risteää citykanin kanssa ja yhdessä tuumin matkaavat he kohti pohjoisen laajoja marjamättäitä, joissa kultainen lakka tarjoaa oikotien äärettömiin rikkauksiin.

Tuomas Kyrön romaaniin perustuva Kerjäläinen ja jänis kumartaa syvään Arto Paasilinnan Jäniksen vuodelle. Tällä kertaa Kyrön huumori on Mielensäpahoittajaa kitkerämpää ja surullisempaa.

Snoopi Sirenin ohjaaman esityksen tyylilaji leikittelee melkeinpä lastennäytelmän keinoilla. Pahvikulissit, naivistiset projisoinnit, runsaasti tyypitellyt sivuhenkilöt ja hyväntahtoinen päähenkilö tekevät karusta maailmankuvasta jotenkin helpommin vastaanotettavan. 

Mutta siinä, missä Kyrö piirtää ihmiset pienten ja terävien yksityiskohtien kautta, vie Sirenin ohjaus niitä vahvemmin karikatyyreiksi läskipukuineen.

Vatanescu (hienovaraisesti roolia rakentava Juha-Matti Koskela) on lapsenkaltainen, iäti toiveikas ja uskoo aina parasta kanssaihmisistä. Hymy on leveä silloinkin, kun ollaan in deep shit. Ahkerasti hän yrittää koota pimeistä hommista edes sen verran rahaa, että kotona odottava poika saisi nappulakengät, nuo unelman käsinkosketeltavat symbolit. 

Vaikka maailma heittää kapulaa rattaisiin, löytyy matkan varrelta sielunkumppaneita, ehkä rakkauskin.

Kaupunki ei Vatanescua ja kania sulata. Edes terveyskeskuksen tädillä, joka muuten haluaa silittää pois pahan olon, ei riitä empatiaa eläimille. Vasta pohjoisesta löytyy samanhenkistä väkeä, läheisimpänä Emmi Kaislakarin herkästi hahmoteltu, elämän ehtoopuolella oleva Harri Pykström.

Kaislakari, Laura Alajääski ja Jaana Oravisto urakoivat Vatanescun kohtaamat kansalaiset, joista muutkin Kaislakarin mieshahmot jäävät herkullisina mieleen. 

Ironista kyllä, naisroolit jäävät kautta linjan köykäisemmiksi, ellei sellaiseksi lasketa varsin feminiinistä ja ilmeettömyydessään paljon ilmaisevaa citykania, joka on luonnossa vielä enemmän hukassa kuin etelän mies.

Kun Vatanescu lopulta kesytetään positiivisen populismin puolueen keulakuvaksi ja luokkaretki pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon alkaa, hyytyy viimein hymykin. Tässä vaiheessa jouhevasti edennyt esitys kuitenkin alkaa tuntua jo hieman pitkältä. Ehkä samaa kärsimättömyyttä kokee kesytetty Vatanescukin.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Kerjäläinen ja jänis

Ensi-ilta 21.1.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.1.2014

Teatteria leffassa, täh

Avasin teatterivuoden käymällä elokuvissa. Kyseessä oli taltiointi brittiläisen National Theatren esityksestä Frankenstein. Finnkinon tarjoamassa NT Live -ohjelmistossa näytetään teatteriesityksiä elokuvateatterissa, osa esityksistä on suoria lähetyksiä, ulkomailla käsittääkseni yleensä jälkilähetyksiä. En ole aikaisemmin käynyt näissä tai muissakaan Finnkinon tarjoamissa teatteri-, ooppera- tai balettiesityksissä, formaatti on aina tuntunut aika vieraalta. Jossakin höyräyksessä päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden, vaikka 25 euron lipunhinta aika suolaiselta tuntuikin.

Frankenstein on Nick Dearin sovitus Mary Shelleyn romaanista, ensi-iltansa tämä Danny Boylen ohjaama esitys sai helmikuussa 2011, esitettiin elokuvissa tuoreeltaan maaliskuussa 2011, uudestaan kesällä ja joulukuussa 2012 ja on nyt sitten neljännellä kierroksellaan. Tohtori Frankensteinin ja hänen nimettömän luomuksensa rooleissa vuorottelivat Jonny Lee Miller ja Benedict Cumberbatch, nyt nähdyssä taltioinnissa juuri tässä järjestyksessä. 

Näytelmä on jaettu kahteen osaan, ensimmäinen nähdään olion näkökulmasta. Cumberbatchin esittämänä hahmo on groteski, mutta inhimillinen ja lapsenkaltainen. Olion syntymä on lähes kiusaannuttavan pitkä episodi, tämän jälkeen Boyle törmäyttää sen aika kivalla tavalla erilaisiin maailman ihmeisiin, kuten sateeseen tai ruohoon. Esitys pääsee kuitenkin kunnolla vauhtiin vasta reilun vartin jälkeen, kun olio kohtaa sokean miehen, joka ei pelkää häntä ja sosialisaatio ja sivistäminen voi alkaa. Pikkuhiljaa olio oppii puhumaan ja lukemaan. Vanhuksen mukaan kukaan ei ole syntymässään paha, vaan ympäristö muokkaa meidät. Oliokin on puhdas kangas, sen kohtaamat vääryydet tekevät siitä kostonhimoisen.

Toisessa osassa näkökulmahenkilöksi muuttuu Frankenstein. Olio pyytää itselleen puolisoa, eikä Frankenstein voi vastustaa kiusausta päästä jälleen jumalahommiin. Hän muuttaa kuitenkin loppumetreillä mielensä ja tappaa naisolion, mikä on oliolle viimeinen niitti (hehheh). Hääyönä olio raiskaa ja tappaa Frankensteinin morsiamen. Lopulta Frankenstein jahtaa oliotaan kohti pohjoisnapaa. The End.

Millainen tämä sitten oli katsomiskokemuksena? Ei niin omituinen kuin odotin. Kuvaus ja leikkaus toimivat mainiosti, ja suurimman osan ajasta näytteleminenkin kesti lähikuvaa. Kameroiden määrä mahdollisti mielenkiintoisia kuvakulmia, sellaisiakin, joita teatterikatsojan on mahdotonta kokea, kuten vaikkapa suoraan ylhäältä. Boylen ohjaus oli aika epätasaista, osa kohtauksista toimi mainiosti, mutta välillä tarjolla oli aika köykäistä kamaa. Näyttämökoneistoaan hän kyllä käytti todella hienosti (no, ohjasihan Boyle Lontoon olympialaisten avajaiset, että ehkä tämä oli harjoittelua sitä varten). 

Cumberbatchin olio oli parhaimmillaan herkkä ja riipaiseva, ajoittain kuitenkin myös todella ahdistavan ylinäytelty. Millerin Frankenstein jäi kaukaisemmaksi, koska häneen ei oikeastaan ollut lainkaan aikaa tutustua. Näkulma vain yhtäkkiä siirtyi Frankensteiniin, eikä hänen motiivejaan oikein avattu. Mielenkiintoista olisi toki ollut nähdä molemmat versiot, olisi ehkä selvinnyt, oliko läheisyyden ja etäisyyden tunne kiinni dramaturgiasta vai näyttelijäntyöstä.

Kantsiiko sitä sitten mennä katsomaan teatteria elokuviin? Enpä tiedä. Saa olla kyllä aika tosi kiinnostava esitys ja tekijät, että uudestaan menisin, mahdottomana en toki pidä. Taltioinnista tulee kuitenkin aina vähän valju olo, ei se liveteatterin veroista ole, tietenkään. Mutta onhan tämä toki mahdollisuus nähdä esityksiä, joita muuten ei välttämättä olisi mitään saumaa nähdä. Suolaisesta lipunhinnastaan huolimatta halvempaa kuin Lontoon matka.

*****

NT Live: Frankenstein

Taltiointi maaliskuulta 2011, esitetty elokuvateatteri Plevnassa 6.1.2014.

Vuosi 2013 ylisanoja säästelemättä

Vuoden 2013 aikana näin 86 eri esitystä teatteria, tanssia, sirkusta, performanssia, esitystaidetta... 

Festivaaleillahan näitä tietysti eniten kertyi, liki puolet tuli nähtyä erilaisissa ryppäissä: oli Humorologie Belgiassa, Teatterikesä Tampereella, Fringe Edinburghissa ja Baltic Circle Helsingissä. Kaksi esitystä näin kaksi kertaa, lisäksi yksi esitys parin vuoden takaa piti nähdä uudestaan, kun mahdollisuus tuli eteen. Poikkeuksellisesti tänä vuonna en nähnyt mitään kategoriaan "kesäteatteri" kuuluvaa.

Onhan tuo ihan järjetön satsi. Vuonna 2010 luku nousi aika lailla samoihin, silloinkin määrää nostatti useampi festivaali. Voi toki miettiä, että jääkö tuollaisesta massasta mitään enää mieleen, koskettaako siellä enää mikään. Vastaus on: jää. Ja koskettaa. Aika monikin. Esimerkiksi nämä seuraavat (ensimmäistä lukuunottamatta olen näistä kaikista kirjoittanut blogiin jo jotain, joten säästän lukijan pidemmältä pohdinnalta, hakuloota tuossa oikealla avittaa, jos tarkempaa analyysia kaipaa):

Taide, Yasmina Rezan loistava teksti tyylikkään taitavasti toteutettuna Tampereen Teatterissa

Hamlet, yllättävä ja tuore tulkinta, samoin Tampereen Teatterissa

Rikos ja rangaistus, Markus Järvenpään huikea monologi toista kertaa nähtynä, vierailuesitys Telakalla

Macbeth, Jamie Lloydin vimmainen, iholle ja sen alle menevä ohjaus, lavalla järkyttävän taitava James McAvoy, nähty Lontoossa

Sans Objet, Aurélien Boryn luoma teollisuusrobotin ja kahden sirkustaitelijan henkeäsalpaavan kaunis ja itkettävä trio, nähty Belgiassa sirkusfestivaalilla

Mies Julie, Yael Farberin raaka ja eroottinen uudelleentulkinta Etelä-Afrikasta, nähty Teatterikesässä

Jeminan monta elämää, Jyrki Karttusen härski, törkeä ja todella koskettava performanssi, nähty Teatterikesässä

Dark Vanilla Jungle, Philip Ridleyn karmea teksti Gemma Whelanin pakahduttavasti tulkitsemana, nähty Edinburghissa

  

Credible Likeable Superstar Role Model, Bryony Kimmingsin ja 9-vuotiaan siskontyttönsä hillittömän hauska ja samalla itkettävä performanssi roolimalleista, nähty Edinburghissa

The Epicene Butcher and Other Stories for Concenting Adults, kamishibai-tarinankerrontaa kontissa, ehkä epätodennäköisin esitys, mikä vuoden aikana vastaan tuli ja ehdottomasti parhaita, nähty Edinburghissa

A Simple Space, huikein sirkusesitys, jonka olen koskaan nähnyt, yksinkertainen ja vaikuttava, nähty Edinburghissa

Ihmisellinen mies, Sirkku Peltola tekemässä TTT:n Kellariteatterissa juuri sitä, missä on niin mahdottoman taitava

Executed Stories, Juho Valkeapään hypnoottinen luentoperformanssi kuolemaantuomituista ja teloittajista, nähty Baltic Circlessä

Triumfi, Ari Nummisen koreografia Tanssiteatteri MD:n pitkäaikaisille tanssijoille, kesti kaksi katsomiskertaa, joista molemmat olivat täysin erilaisia

Valtava yksiö, Ville Kurjen teatteria, tanssia ja sirkusta yhdistävä vaatimaton ja koskettava esitys erosta Teatterikahvila Kivessä

Ei tämä 15 esityksen lista tarkoita, että loput 71 olisivat olleet kuraa ja ajanhukkaa (vaikka jotkut olivat kyllä sitäkin), mutta nämä ovat nyt ne, joiden veikkaan jäävän mieleen vielä pidemmäksi aikaa kasvattamaan sitä materiaalia, johon tulevat esitykset peilaantuvat.

EDIT: huomaan, että mieleen putkahtelee koko ajan lisää nähtyjä esityksiä, siksi tuo määrä muuttuu näköjään vielä...