Teatteri Jurkassa näkemäni Vastarinta perustuu Marguerite Durasin novelleihin. Mikko Roihan ohjauksessa Durasin alter egoiksi (kuten monissa muissakin Durasin teksteissä, on omaelämäkerrallisuus näissäkin kiistanalaista) muuttuvat vuorollaan Anna-Leena Sipilä, Laura Rämä ja Tanjalotta Räikkä.
Ankaraa tekstiä, ankara esitys, joillekin kanssakatsojille nähtävästi liiankin ankara, he eivät enää palaa väliajalta.
Monologit kertovat toisen maailmansodan aikaisesta ranskalaisesta vastarintaliikkeestä. Yksi naisista laittaa oman henkensä likoon Gestapon asiamiehen kiinnostuksen kohteena saadakseen tietoa pidätetystä miehestään, toinen johtaa epäillyn kollaboraattorin kuulustelua ja kidutusta, ja kolmas hoitaa henkiin keskitysleirin ruumiskasasta kaivettua miestään. Kokemus, josta rakkaus ei enää selviä.
Ensimmäisen kahden monologin aikana huomaan oman katsojuuteni rajat, huomaan vaikeuden ottaa vastaan, minulta menee välillä pätkiä ohi, en pysty keskittymään ja se harmittaa. Nautin tietynlaisesta geometriasta lähes tyhjällä näyttämöllä, nautin näyttelijöiden lihallisuudesta, mutta teksti rientää minulle liian lujaa vauhtia, tahtoisin kaukosäätimen, jolla pysäyttää täyteenladatut lauseet, kelata taaksepäin ja ottaa uusiksi.
Kolmannen monologin kohdalla en voi olla imeytymättä tekstiin sisään. Niin hirveä se on, niin kammottavan konkreettinen. Niin järkyttäviä ovat kuvat, jotka korvien kautta silmien eteen piirretään, että itku tulee vasta, kun olen jo kaukana teatterista.
Ensimmäisen kahden monologin aikana huomaan oman katsojuuteni rajat, huomaan vaikeuden ottaa vastaan, minulta menee välillä pätkiä ohi, en pysty keskittymään ja se harmittaa. Nautin tietynlaisesta geometriasta lähes tyhjällä näyttämöllä, nautin näyttelijöiden lihallisuudesta, mutta teksti rientää minulle liian lujaa vauhtia, tahtoisin kaukosäätimen, jolla pysäyttää täyteenladatut lauseet, kelata taaksepäin ja ottaa uusiksi.
Kolmannen monologin kohdalla en voi olla imeytymättä tekstiin sisään. Niin hirveä se on, niin kammottavan konkreettinen. Niin järkyttäviä ovat kuvat, jotka korvien kautta silmien eteen piirretään, että itku tulee vasta, kun olen jo kaukana teatterista.
*****
Esitys 1.3.2014
Kävin tänään katsomassa myös Ryhmäteatterin Sormet hunajapurkissa, mutta Vastarinnan jälkeen minulla on siitä varsin vähän sanottavaa. Hitaasti lämpenin tekstille, joka ajoittain veti mukaansa, mutta ei pitänyt mielenkiintoani yllä ihan loppuun saakka. Vierastin alkuun kohotettua näyttelijäilmaisua, mutta se perusteltiin minulle, kun raadollisempaan materiaaliin päästiin. Ihan kelpo juttu, mutta isompaa jälkeä se ei jättänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!