Sotalasten tarina on tyylikkäästi kuvattu

Kainon laulu perustuu tositapahtumiin. Ruotsalaisen Urban Lindhin lapsille suunnatun kahden näyttelijän alkuperäisteoksen on Kati Kaartinen laajentaen ja syventäen sovittanut aikuisille ja suurelle näyttämölle.

Kaino Kotiranta on topakka karjalaistyttö, joka lähtee ensimmäisen kerran evakkoretkelle neljävuotiaana. Matka on hänelle ja veljille seikkailu. Torniossa asutaan koululuokassa, jossa on valtava liitutaulu ja pirtuun säilöttyjä käärmeitä, pihan perällä on venäläisiä sotavankeja. Kotiin palataan välirauhan aikana.

Kuusivuotiaana Kainolle lankeaa liian suuri vastuu: hänen täytyy pitää huoli niin iso- kuin pikkuveljestäänkin, kun kaikki kolme lähetetään sotalapsiksi Ruotsiin. Jokaiselle lapsista kokemus vieraalla maalla on erilainen ja jokaisen kohtalo omanlaisensa. Ne, jotka kotiin palaavat, eivät oikein tahdo löytää paikkaansa.

Vähäeleistä ja latautunutta

Maarit Pyökärin ohjaus on musiikkivalintoja myöten viileän tyylikäs. Reija Hirvikosken lavastus, puvustus ja videosuunnittelu noudattavat samaa vähäeleistä linjaa. Kuvat ovat latautuneita.

Vaikka koko ensemble tekee tasaisen taitavaa työtä, on näytelmän suola aikuisten esittämät lapsiroolit. Petra Aholan Kaino on totinen, mutta toiveikas ja tytössä on koko ajan läsnä niin lapsi kuin se aikuinenkin, joka hänestä on tuleva.  

Samuli Muje on isoveli Arvo, joka sulkeutuu matkan edetessä, Jari Ahola taas vilkas pikkuveli Matti, josta ruotsintädit tekevät oman nukkensa. Se, että lapsiroolit näytellään näin ilmavasti ja vailla minkäänlaista teennäisyyttä, tekee esityksestä erityisen. Vaikka lasten mukana myötäelää, säilyy ote kevyenä.

Pentti Helin ja Kristiina Hakovirta näyttelevät niin Suomeen jäävät oikeat kuin ruotsalaiset sijaisvanhemmatkin. Näytelmän kehyskertomuksen muodostaa Kainon Katariina-tyttären (Miia Selin) kohtaaminen ruotsalaisen päiväkodin pakolaisperheiden kanssa. Rinnastus on toki ymmärrettävä, mutta jonkin verran särähtää kahden maahanmuuttajataustaisen näyttelijän (Catherine Knuutila ja Anindhita Syahbi Syagata) rinnalla aksenttia tapailevan Jari Leppäsen hahmo.

Sodan keskellä elää paraikaa miljoonia lapsia, Kainon laulu muistuttaa myös niistä.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Kainon laulu

Esitys 25.10.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 28.101.2014, väliotsikko toimituksen

Jokaisessa sanassa on maailmankaikkeus

En ole nähnyt Juha Hurmeen Suomalaisten puolustus -trilogian kahta aikaisempaa osaa, Rakastajat-teatterissa esitettyä Suomalaisten puolustusta tai Kansallisteatterin Europaeusta. Niinpä en tiedä, avautuisiko kolmas osa, Teatteri Telakan Maailmankaikkeus ne nähneelle eri tavalla.

Maailmankaikkeudessa Hurme on ottanut aiheekseen 1800-luvun alkupuolella vaikuttaneen valistuskirjailija Jaakko Juteinin ajattelun. Juteini tunnetaan ensimmäisenä suomenkielisenä kirjailijana, vaikka pääteoksensa Anteckningar af tankar uti varianta ämnen eli Muistiinmerkintöjä vaihtelevien aiheiden pohdinnoista hän kirjoittikin ruotsiksi, jotta saisi mahdollisimman paljon lukijoita. 

Teoksen kumoukselliset ajatukset ihmisten ja eläinten tasa-arvosta ja uskonnosta taikauskona olivat kuitenkin aikalaisille liikaa. Kirja tuomittiin kristinuskoa pilkkaavaksi ja sen koko painos määrättiin roviolla poltettavaksi.

Ei biografinen, ei filosofinen

Hurme on selvästi viehättynyt niin Juteinin kirkkaista ja nykypäivänäkin radikaaleista ajatuksista kuin hänen kielestäänkin. Esityksen kieli soljuu kiehtovan omalaatuisena sekoituksena vanhaa ja uutta. Jokaisessa sanassa on maailmankaikkeus.

Kokonaisuus on täynnänsä isoja teemoja pasifismista ja sananvapauden puolustamisesta järjen riemukulkuun uskon edellä, mutta se kääntyy kuorolle saarnaamiseksi. Pitäisi päästä ennemmin syvemmälle kuin laveammalle. Biografinen esitys ei ole, se on selvää, mutta filosofiseksikaan se ei oikein nouse.

Antti Laukkarinen, Kaisa Sarkkinen ja Tanjalotta Räikkä ovat kukin vuorollaan Juteinina, mutta kaikista Jaakoin Juteini on Piia Soikkeli. Telakkalaisten maneerit on valjastettu hyvin tämän skoodespeelin käyttöön. Esiintyjien rentous ja ilmaisun keveys on viehättävää, mutta silti ajatus lähtee harhailemaan erityisesti pitkissä pimeydessä kuultavissa pätkissä. Ehkä tarkoitus on nostaa teksti ja kieli pääosaan, mutta ilman vastetta näköaistille keino kääntyy nopeasti itseään vastaan.

Valojen päällä ollessa esitys hurmaa niukalla ja mielikuvituksekkaalla visuaalisuudellaan. Hannu Hauta-ahon valot ja Kai Ansion videot viilaavat Markku Mäkirannan lavastamista vaatimattomista plekseistä irti avaruuksia. Arto Piispasen bluessävellyksissä soi letkeä retrohenkinen boogie.

*****

Teatteri Telakka: Maailmankaikkeus

Ensi-ilta 10.10.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 14.10.2014, väliotsikko toimituksen

Sentimentaalisuuden rajalla tasapainottelua

Katsoin alkusyksystä viimein Jonas Gardellin romaanitrilogiaan perustuvan tv-sarjan Älä kuivaa kyyneleitä paljain käsin. Ensimmäisellä kierroksella meni ohi, vaikka kaikki sitä tuntuivatkin joka puolella hehkuttavan. Syystä hehkuttivat, olin sarjasta todella vaikuttunut, kohdallaan tuntui olevan niin käsikirjoitus, ohjaus, näyttelijäntyö kuin kaikki visuaaliset ratkaisutkin. Aidsin tulo 1980-luvun Ruotsin homoyhteisöön kuvattiin ironisen lämpimästi rakennettujen roolihenkilöiden kautta.

Ennen trilogiaansa Gardell kirjoitti Rasmuksen ja Benjaminin tarinasta näytelmän Kaikki on kohta hyvin (Ömheten, 1989). Toinen näytös "Jäähyväiset" kuvaa sarjastakin tutun episodin Benjaminin sekä Rasmuksen vanhempien välillä sairaalassa, ensimmäinen näytös "Taistelu" sen sijaan näyttää hetken, jolloin Rasmuksen vanhemmat saavat tietää sairaudesta. Samalla nähdään myös siivu Rasmuksen ja Benjaminin välistä rakkautta.

Miika Murasen ohjaus TTT:llä tasapainottelee jatkuvasti sentimentaalisuuden veitsenterällä ja valitettavasti varsin usein liukastuu pateettisen puolelle. Tuntuu kuin emootionamiskat olisi vedettu jumiin, eikä niitä enää saakaan käännettyä takaisin. Silloin tällöin päästään kuitenkin kiinni johonkin hyvin pieneen, toteen ja kauniiseen. 

Varsin ristiriitainen esitys kaipaisi kalibrointia. Kokonaisuutta vaivaa vahva yliyrittämisen maku. Liisa Ikosen lavastus ja puvustus on ladattu liian täyteen, eikä Jukka-Pekka Pajusen käännös tahdo millään löytää oikeaa rekisteriä, vaan huojuu puhekielen ja kirjakielen epämääräisessä välitilassa. 

Esityksen koossapitävä liima on kuitenkin Severi Saarisen ja Juha-Matti Koskelan välillä. Parhaimmillaan heidän yhteennäyttelemisensä on orgaanista ja samaan tahtiin hengittävää. Toisessä näytöksessä, Koskelan maatessa kuolemaisillaan olevana Rasmuksena, jää Saarinen Benjaminina yksin taistelemaan karrikoidumpia rooleja Rasmuksen vanhempina rakentavien Minna Hokkasen ja Vesa Kietäväisen kanssa, jolloin ilmaisukin heilahtaa asteikon yläpäähän. 

Esityksen loppu meneekin sitten jo varsin överiksi. 

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Kaikki on kohta hyvin

Ensi-ilta 14.10.2014

Keksityn ja toden välistä löytyy ihminen

Ihmisen osa on esitys tasapainon hakemisesta. Kari Hotakaisen kieli soljuu kauniisti, lauseet ovat täynnä merkitystä, mutta kuitenkin sen verran keveitä, ettei kuuntelemisesta tule työlästä. Raila Leppäkosken dramatisointi ei ole ongelmaton, mutta ohjaaja Marika Vapaavuori ohittaa karikot ja nostaa esiin ihmisen surun.

Eläkkeellä oleva lankakauppias Salme Malmikunnas myy elämänsä kirjailijalle, vaikka inhoaakin keksittyjä tarinoita. Kirjailija sitten parhaansa mukaan koettaa olla laittamatta sekaan fiktiota. Tai itseasiassa: emmehän me oikeastaan Salmesta jyvälle pääse, mutta hänen perheestään kyllä. Peittelemätöntä rakkautta tulvivilla postikorteillaan Salme koettaa ohjata lapsiaan kohti totuutta.

Häkellyttävän läsnäoleva Anja Pohjola hengittää Salmen läpi kuin olisi aina niin tehnyt. Hänen puhumattomaksi äityneenä miehenään Heikki Kinnunen ilmaisee valtavasti kovin vähällä. Näiden kahden ääripään lasten elämän juonia seurataan välillä vähän liiankin rönsyillen.

Vanhinta tytärtä Helenaa on kohdannut valtava tragedia. Eliisa Piispanen näyttelee veitsenterällä olevaa uranaista viileän tyylikkäästi, antaen tunteen tihkua esiin. Arttu Ratisen notkeasti veistelemä Pekka ei kestä omaa elämäänsä vaan tekeytyy muiksi, syy tähän jää kuitenkin ilmaan. Maruska Veronan Maija, nuorimmainen, ei saa omaa tarinaansa.

Rikas nousukas Kimmo, jota Jussi-Pekka Parviainen varsin niljakkaasti esittää, risteää  Salmen perheen tarinaan, mutta on dramaturgisesti kimurantti henkilö. Pitkään häntä kuljetetaan mukana ja koko ajan olisi tarve löytää joku emotionaalinen liityntä, mutta jotenkin sitä ei vaan saada. Kun Kimmo sitten lopulta ratkaisee tahtomattaan Malmikunnasten ja oman kohtalonsa, jää hän yhä etäiseksi, vähän niin kuin henkilöksi tietoiskussa.

Maukkaita sivuhenkilöitä

Siinä, missä Hotakaisen teksti ja Vapaavuoren ohjaus kuorivat elämän esiin ihmisistä, käy Marjatta Kuivaston niukka, mutta tarpeet täyttävä lavastus kaunista dialogia Joonas Tikkasen videosuunnittellun kanssa.

Vaikka välillä hajottavatkin draamaa entuudestaan turhan leveälle, Hotakaisen lukuisat sivuhenkilöt ovat maukkaita. Vahvan vaikutuksen tekee Risto Korhosen Armas. Päällepäin joutomies, mutta sisältä timanttia, muistuttaa, että arvo on hiljaisemmillakin. Maailma ei ole mustavalkoinen, kuilu leipäjonosta kuohuviinin äärelle on kapeampi, kuin miltä näyttää. Kyse on tasapainosta. Niinku kaikessa, sanoo Armas. 

****

Tampereen Teatteri: Ihmisen osa

Ensi-ita 25.9.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 1.10.2014, väliotsikko toimituksen