14 helmikuuta, 2016

Ihmisyyden kintereillä

Franz Kafkan Muodonmuutoksen aloitus on yksi mieleenjääneimpiä: ”Kun Gregor Samsa heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta, hän huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.” Muodonmuutoksen voi lukea niin fantasiana kuin metaforanakin.

Carl Knifin ohjaus Svenska Teaternissa on tyylipuhdas suoritus. Fyysistä teatteria ja tanssia toisiinsa sulauttava esitys on ajaton, vaikka visuaalisesti viekin Kafkan omaan aikaan, 1900-luvun alkuun. Koska ruotsin ymmärtämiseni on paikoin puutteellista, arvostan sitä, ettei jokaista sanaa ole tarpeellistakaan poimia. Kirkkaasti ajateltu esitys puhuttelee kielipuoltakin.

Sen analysointi, minkä tähden Gregor muuttuu ja mitä muutos tarkoittaa, jää katsojalle. Sen sijaan Knif näyttää muutoksen vaikutuksen muihin, ennen kaikkea sisareen, Greteen. Tulkinnan keskiössä Patrick Henriksen Gregorina ja Misa Lommi Gretenä ovat tasavahvoja kumppaneita. Lommin ilmava tanssi ja Henriksenin riipaisevan hidas muuntuminen tuolin ranka suojakuorenaan koskettavat.

Gregorin sijasta groteskeja ovatkin hänen vanhempansa, Niklas Åkerfelt herra Samsana ja Simon Häger rouva Samsana. Painajaismaiseksi muuttuvien vanhempien rinnalla Gregor vaikuttaa viimeiseen saakka inhimillisemmältä.

Mutta silti Gregoria vaivaa ihmisyyden hupeneminen. Aiheuttaako sen vanhempien vihamielisyys? Onko Greten lempeys ainoa asia, mikä pitää Gregorin vielä kiinni ihmisessä sisällään? Inhimillisimmillään molemmat ovat aivan lopussa, toinen torjuttuna ja pois heitettynä, toinen tarkoituksellisen julmana.

En oikein saa otetta mustiin pukeutuneesta hahmosta (Anna Stenberg), joka ilmestyy aika ajoin kuvaan. Jos hahmon tarkoitus on olla allegoria jostakin, se jää minulle hämäräksi. Gregorin toiseus ja kohtalon väistämättömyys välittyvät vaikuttavasta esityksestä ilmankin.

Toinenkin inhimillisyyttä puntaroiva ja tanssia hyödyntävä esitys viikonloppuun mahtui, Juha Hurmeen ja Hanna Brotheruksen yhteisohjaus Töppöhörö. Kaikista mahdollisista ennakkoluuloista maailmankuvaansa ammentavan Vikin (Jarkko Lahti) maailma järkkyy, kun alennuspossun sijaan kassista paljastuu melkoinen deliriumnäky, venäläinen keiju (Alina Tomnikov). 

Odotukseni esityksen suhteen olivat ristiriitaiset, olin ehtinyt lukea jokusen toisistaan eriävän mielipiteen. Ajattelin silti, että Hurme on kuitenkin yksi kiinnostavimmista sivistyksen ja humanismin puolestapuhujista, ja jos kerran hänen monella tapaa kehittyneelle ajattelulleen annetaan käyttöön Kansallisteatterin suuri näyttämö, ei tulos voi ihan pettymys olla.

No jaa. Koin vahvasti, että nyt kyllä saarnataan kuorolle. En toki voi tietää muiden katsojien tuntoja, mutta olisin toivonut, että myös minulle, vihervasemmistolaiselle suvaitsevaiston edustajalle pidettäisiin edes vähän peiliä nenän edessä. Nyt tarjolla on hyvin kirkasotsainen pamfletti siitä, miten Vikinkin kaltaisesta kaikenvihaajasta saadaan yhteiskuntakelpoinen ymmärtäjä.

Vaikka niin Lahti kuin Tomnikov näyttelevät oikein mallikkaasti, ihan totta puhuen taisin saada kuitenkin enemmän irti Hurmeen käsiohjelmaan kirjoittamasta esseestä ihmisen ja kielen evoluutiosta.

*****
Svenska Teatern: Förvandlingen
Esitys 12.2.2016

Suomen Kansallisteatteri: Töppöhörö
Esitys 13.2.2016

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...