Personan kaksi puolta jäävät irrallisiksi

Stage-viikonloppuni toinen esitys oli näyttämöversio Ingmar Bergmanin Persona-elokuvasta. Ville Kurjen ohjaama esitys tarjosi yhden hienoimmista näkemistäni roolitöistä pitkään aikaan, mutta ei kokonaisutena noussut samalle tasalle.

Minna Hämäläisen tulkinta ilman fyysistä tai psyykkistä syytä puhumattomaksi muuttuneesta Elisabethistä on pakahduttavan upea. Hämäläisen työ on tarkkaa, painostavaa ja terävää. Elisabeth ilmaisee tunteitaan vain pienillä eleillä ja ilmeillä, mutta jättää usein katsojan epätietoisena etsimään merkityksiä.

Elisabethin mykkyyttä vastaan häntä hoitava Alma puhuu lakkaamatta. Alman puhe on tyhjää, vaikka hän paljastaakin itsestään näennäisen paljon. Sofia Molinin tulkinta Almasta pysyy loppuun saakka aika pinnallisena, silloinkin kun rooli vaatisi voimaa ja tietynlaista painajaismaisuutta.

En löydä naisten väliltä sellaista sulautumista, mitä tarina antaisi odottaa, vaan tuntuu, että katson kahta toisistaan erillistä roolisuoritusta. Harmi sinänsä, Kurjen sovitus ja ohjaukselliset ratkaisut projisointeineen ovat muuten mielestäni varsin mainioita.

*****

Grus Grus Teatteri, Åbo Svenska Teater ja Turun Kaupunginteatteri: Persona

Esitys Stage-festivaalilla 23.8.2014

Intohimo tekee kielestäkin tarpeetonta

Ystäväni kysyi Klockriketeaternissa näkemäni Sylvin jälkeen, että ”mimmoinen oli”. En osannut vastata. Tai paremminkin, esitys herätti sen verran monta toisiinsa nähden ristiriidassa olevaa tunnetta ja ajatusta, että vaati myös yön yli unet ennen kuin muotoutui tekstiksi.

Minna Canthin alunperin ruotsiksi kirjoittaman murhenäytelmän päähenkilö on lapsena orvoksi jäänyt Sylvi, jonka holhooja Aksel Vahl on poiminut vaimokseen ennen kuin kukaan muu ehtii. Sylvin lapsuuden ystävä Viktor Hoving ilmestyy maisemaan, ja saa Sylvin kiihkosta hulluksi. Aksel ei suostu avioeroon, vaan kohtelee Sylviä kuin omaisuutta. Sylvi myrkyttää Akselin, joutuu vankilaan ja sitten Viktorkin jättää. 

Klassinen intohimosta rangaistaan -kuvio. En oikeastaan koe tarvetta isommin analysoida teoksen sisältöä, sillä se, miten sisältö tarjoiltiin, oli asia, joka minua jäi mietityttämään.

Sylvi on lapsi, jos ei enää fyysisesti, niin henkisesti ainakin. Pia Anderssonin Sylvi on kakara, joka riehuu, mököttää ja on täysin kykenemätön minkäänlaiseen impulssikontrolliin. Tämä tekee Sylvistä vaarallisen. Hänen riemunsa, kiihkonsa, vihansa ja surunsa on joka kerta niin absoluuttista, että sillä on tuhoavaa voimaa.

Mikko Roihan ohjaamassa kaksikielisessä esityksessä (tai kolmikielisessä – Stagen vuoksi tekstitys oli poikkeuksellisesti englanniksi) kieli muuttuu musiikiksi. Canthin vanhahtava teksti korostuu voimakkaan tyylitellyssä puheilmaisussa, suomenkielinen Andersson tuntuu puhuvan suomeakin jonkinlaisen aksentin lävitse, ruotsinkielisen Matti Raidan suomi taas vaatii tukea englanninkielisestä tekstityksestä. 

Tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan tekee tekstistä nimenomaan äänimaisemaa. Sisällön ymmärtäminen ei ole tekstistä kiinni, kun kaikki tunteet näytellään esiin, ja todellakin näytellään. Kiihkeä ilmaisu on samaan aikaan luotaantyöntävän ärsyttävää ja vieraannuttavaa, mutta samaan aikaan oudon kiehtovaa. Välillä epäluonnollinen liike muuttuu kuin vääristyneeksi tanssiksi. Saako noin muka näytellä? Saa. Tietysti saa. Pitää. Ilman tätä muotoa Sylvin uudelleentulkinta tuntuisi perusteettomalta.

*****

Klockriketeatern, Kokkolan kaupunginteatteri, Savonlinnan Teatteri, Wasa Teater, Åbo Svenska Teater, Vapaa Teatteri (DE) ja Riksteatern (SE): Sylvi

Suomen ensi-ilta Stage-festivaalilla 22.8.2014

Kritiikistä ja blogaamisesta

Olen viimeisen vuoden parin aikana miettinyt paljon paitsi tietysti esityksiä, myös niistä kirjoittamista, ja aatoksia aiheesta on vuotanut tämän bloginkin puolelle. Myös blogi itsessään on ollut ajattelun kohteena, sillä minulta on mm. kysytty, onko mitään järkeä kirjoittaa ilmaiseksi, jos siitä saa palkkaakin.

On ja ei. Jos elättäisin itseni puhtaasti kirjoittajana, niin ei todennäköisesti olisi. En kuitenkaan koskaan ole tehnyt kulttuurijournalismia päätyönäni, enkä edes pidä itseäni toimittajana. Olen aina ollut nimenomaan sivutoiminen kriitikko, toiminut avustajana muutamassa maakuntalehdessä. Lehtiin kirjoitan silloin, kun pyydetään, toki olen ehdotellut kohteita itsekin. Muuten en ole oikeastaan koskaan harrastanut aktiivista juttumyyntiä.

Toisaalta, jos kirjoittaisin vain silloin, kun minulle siitä maksetaan, ei blogin sisältö olisi kovin suurta. Nopsaan laskettuna pikkuisen vajaa 90:stä viime vuonna nähdystä esityksestä on noin 50:stä jotakin blogissa, joko lyhyemmin (lauseen verran) tai pidemmin (omana blogauksenaan). Näistä parisenkymmentä on maksettuja yksittäisiä arvioita tai osia koostejutuissa, loput on ihmisenä kirjoitettuja. (Tämä on edesmenneen teatterikriitikko Hilkka Eklundin ilmaisu, ”oletko katsomossa töissä vai ihmisenä?”)

Blogaaminen on minulle ensisijaisesti itseilmaisun muoto. Esitykset, joista kirjoitan omaan piikkiin, ovat jollain tavalla koskettaneet minua, jättäneet jäljen, ravistelleet. Tai kutitelleet nauruhermoa. Blogi on vapaamuotoinen ja kirjoitan sitä pääasiassa itselleni. Kiva, jos joku muukin joskus lukee. Kommentoidakin saa.

Luen paljon myös muita teatteriblogeja, jotka menevät varsin laajalla spektrillä kritiikin ja tällaisen vapaamuotoisemman blogaamisen välimaastoon. Näiden kahden tekstityypin erottaminen on joskus vaikeaa ja olenkin miettinyt, että mikä on se ratkaiseva piirre, jolla kritiikki ja blogaaminen eroavat toisistaan. Ja että onko sellaista?

Perinteisesti kritiikissä voidaan katsoa olevan kolme keskeistä osaa – kuvailu, arvottaminen ja tulkinta. Mitäs, jos joku näistä puuttuu, onko silloin kyseessä kritiikki vai joku muu teksti?

Päivälehtikritiikeissäkin tulkinta tahtoo usein jäädä lapsipuolen asemaan. Tunnistan tämän omissakin teksteissä, vaikka yritänkin aina ujuttaa edes jonkun lauseen, joka kiinnittäisi esityksen myös teatterin ulkopuoliseen maailmaan. Sanopa itse kaikki olennainen 2000–2500 merkillä! (Mikä on muuten ruhtinaallisen paljon verrattuna esim. Hesarin lyhyimpiin kritiikkeihin.)

Teatteriblogeissa taas keskeistä tuntuu nimenomaan olevan lavea kuvailu ja yksityiskohtainen arvottaminen, tulkintaa niistä ei juurikaan löydy. Vai löytyykö? Tätä ajattelin jossain vaiheessa pohtia syvällisemminkin.

Ennen kuin kukaan vetää hernettä nenään ja heiluttaa elitistikorttia: Olen hurahtanut blogeihin jo vuosikymmen sitten, ensin lukijana ja aika pian myös kirjoittajana. Tämän blogin lisäksi olen pitänyt useampia proggisblogeja. Seuraan kymmeniä blogeja eri aihepiireistä, aiemmin Google Reader ja nykyään Feedly pitää minut päivitysten tasalla.

Blogimaailmassa on (kuten kriitikoissakin) sekä tosi hyviä kirjoittajia että huonoja kirjoittajia, suurimman osan osuessa johonkin siihen välimaastoon. Hypoteesini liittyykin siis nimenomaan huomioihin tekstimuodon ominaispiirteistä eikä pyri arvottamaan mitenkään laadullisesti.

Uusin kansainvälinen esittävän taiteen kritiikin verkkolehti Critical Stages paneutuu muuten juuri kritiikkiin ja sosiaaliseen mediaan. Suosittelen. 

... ja rimpat

Tänä vuonna olin kymmenettä kertaa Teatterikesässä työn puolesta. Viikko oli monella tapaa ennätysmäinen muutenkin. Näin 16 esitystä, mikä on enemmän kuin koskaan. Esitysten yhteenlaskettu kesto oli pari tuntia yli vuorokauden. En mitenkään tarkoituksella ahminut näin montaa ohjelmaani, mutta kun se kerran logistisesti oli mahdollista, niin en alkanut nirsoilemaan. Katsoin kaikki, mitkä pystyin.

Ohjelmisto oli kokonaisuutena mielestäni oikein onnistunut, vain pari esitystä jätti kokonaan kylmäksi. Muutama taas räjäytti tajunnan, suurin osa oli siltä väliltä, mutta ehdottomasti plussan puolella.

Oli kuuminta ikinä. Aina Teatterikessä on saleissa lämmin ollut, mutta nyt rakennukset olivat niin umpikuumia, että ajoittain oli todella tukalaa. Siedän kuumuutta muutenkin keskimääräistä huonommin ja nyt alla oli vielä kuukauden helle, joten olin uupunut jo valmiiksi. Poikkeuksellisesti tänä vuonna en kuitenkaan nukahtanut kertaakaan katsomossa. Kai sekin jostain kertoo!

Kirjoitin näkemistäni yhden pienemmän ja yhden isomman koosteen Hämeen Sanomiin, mutta kaikki esitykset eivät sinne tietenkään mahtuneet. Jokaisesta twiittasin pienen ensitunnelman (feedi sivupalkissa). Tässä vielä muutama sana niistä esityksistä, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet lehteen saakka. Kovin syvällisiin analyyseihin ei pää enää tässä vaiheessa taivu.

Terveiset Kutturasta (5.8.2014)

Joensuun kaupunginteatterin Terveiset Kutturasta -esityksestä en innostunut lainkaan. Ymmärrän, että esitys on provokaatio, tarkoituksellista kökköteatteria, mutta sitä ei kuitenkaan ole viety riittävän pitkälle, että minua kiinnostaisi.

Frankie ja Johnny (7.8.2014)

Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny oli Teatterikesän tämänvuotisessa konseptivetoisessa ohjelmistossa poikkeus, tekstin ja näyttelijäntyön varassa toimiva koruton huonedraama. Liisa Mustosen ohjauksessa Elina Hietala ja Tommi Eronen tekevät valtavan hienoa työtä kahden elämässä kolhiintuneen ihmisen koko yön kestävillä ensitreffeillä. Tällä kertaa Jurkan esityksen laajentaminen ainakin viisi kertaa isommalle Kellariteatterin näyttämöllekään ei syö intensiteettiä. Intiimi, eroottinen ja kaunis esitys on pertsaa parhaimmillaan.

Pop Slut (8.8.2014)

Sara Mellerin ohjaus Pop Slut tarjoillaan feministisenä kabareena, mutta jää varsin tyhjäksi kouluaineeksi naisen seksuaalisuudesta. Viisi populaarikulttuurin naishahmoa Britneystä Madonnaan tehdään kukin omalla tavallaan naurunalaiseksi seksualisoituna stereotypiana. Suomennettuina hiphopin misogyyneistä sanoituksista tulee kyllä varsin paljon tietoisemmaksi ja slut-sanaa otetaan haltuun kuin lutkamarssilla konsanaan. Heidi Kirves laulaa Beyoncena kuin unelma ja muukin naiskööri tuo esitykseen runsaasti asennetta ja taitoa, mutta teoksen yleisote on lapsellinen, eikä pelkkä stereotypian osoittaminen mielestäni riitä vielä väitteeksi, saati feministiseksi teoksi. 

Mielenkiintoisin hetki esityksessä koetaan, kun peruukkien riisumisen ja meikkien pesun jälkeen yksi naisista kertoo pelkäävänsä, että jää kuuluisamman miehensä varjoon. Muiden naisten, hänen ystäviensä, kauhistunut reaktio osoittaa, että tässä on tabu, joka on vielä käsittelemättä.

Nätti tyttö, vähän pehmee (8.8.2014)

Kati Kaartisen Nätti tyttö, vähän pehmee on alusta asti vahva teksti, mutta Johanna Freundlichin ohjaukselle lämpenen hitaasti. Ryhmäteatterin esitys tökkii kolmen sukupolven naisten kipupisteitä ja etsi suomalaisen naisen kuvaa. Kaija Pakarinen, Minna Suuronen ja Emilia Sinisalo ovat upea kolmikko, jota täydentää moneen taipuva mies, jota Robin Svartström virtuoottisesti esittää. En kuitenkaan innostu siitä, että on tarvittu mies ihmettelemään ja kertomaan meille, mitä nämä naiset käyvät läpi. Kelpo esitys, mutta ei tässä joukossa kuitenkaan oikein erotu.

Kuningas kuolee (9.8.2014)

Minna Leinon Kansallisteatteriin ohjaama Eugène Ionescon absurdin draama vertaa kuninkaan kuolemaan maailmanloppuun. Rinnastukset ilmastonmuutokseen ja muihin luonnonkatastrofeihin ovatkin melko itsestäänselviä. Kaikki on niin kohdallaan, uuden käännöksen puhekieli toimii niin hyvin, näyttelijäntyö on niin moitteetonta, visuaalinen konsepti niin tyylitelty, että koko esitys muuttuu hygieeniseksi. Laadukasta, mutta hajutonta. Mielenkiintoista oli havaita oma reaktioni näyttämöllä kohti kuolemaa ja esityksen loppua laskevaan kelloon, ajan konkreettisuus tuntui aika ahdistavalta.

Jumalan rakastaja 2013 (9.8.2014)

Jumalan rakastaja 2013 ei puolestaan ollut lainkaan hygieeninen, päinvastoin, näyttämöltä uhkuu, jos nyt ei konkreettisesti niin ainakin kuvitteellisesti uhkea punttisalin bukee. En ole Jussi Parviaisen alkuperäistekstiä lukenut, joten en osaa sanoa, miten paljon tekstille on tapahtunut, mutta koen, etteivät päivitykset pompanneet kokonaisuudesta. Muoviselle naiskuvalle olisi kyllä voinut jotain tehdä, vaikka toisaalta kyseessä on äijäfantasia, joten ehkä ne barbit on sitten kuitenkin jotenkin perusteltuja. Esitys on samaan aikaan tosi epämiellyttävä ja häiritsevästi hauska. Yksi viikon kiinnostavimpia ilman muuta.

Oh My Irma (9.8.2014)

Kanadalaisen Haley McGeen monologi Oh My Irma tuntuu sisarteokselta viime kesänä Edinburghissa näkemälleni Philip Ridleyn Dark Vanilla Junglelle. Molemmissa hieman yksinkertaisen oloinen tyttö kelaa humoristisen viattoman oloisesti nauhaa auki kohti kamalia tekoja. McGeen suvereeni näytteleminen ei tarvinnut ympärilleen mitään, Kellariteatterin tyhjä näyttämö täyttyi silti. Raakaa, ahdistavaa ja hauskaa.

Suur õgimine (10.8.2014)

Viikon viimeinen veto oli virolaisen NO99:n Suur õgimine. Umpiväsyneenä ja jo melkein luovuttaneena toivoin, että esitys olisi hyvä, että paikalle raahautuminen viimeisillä voimilla palkittaisiin. Oli se ja palkittiin. Irvokas fiesta oli samaan aikaan kiehtovaa ja vastenmielistä katsottavaa. Minulle esitys puhui vahvasti yksinäisyydestä, oli sitten kyse maailmankaikkeuden mittakaavasta tai kuolemanpelosta, jota mässäillen väistetään. Mässäilystä ei ole toisaalta pitkä matka irstailuun, yhtä lailla seksillä kuin ruoalla voi sisäistä tyhjyyttään täyttää. Esityksen jälkeen oma oloni oli todella surullinen, toisaalta ei tehnyt mieli puhua kenellekään, toisaalta olisi tehnyt mieli juosta suoraan jonkun syliin. 

Hieno päätös hienolle festivaalille.

Teatterikesän moninaiset polut

Tämänvuotisen Teatterikesän varsin taitavasti rakennetussa ohjelmistossa korostui monenlaisia polkuja, joita seurata ja jotka toisaalta myös ristesivät kiinnostavasti. Yksi niistä tapahtui tanssien, toinen identiteettiä pohtien.

Kaikki on tanssia 

Mutantants, alaotsikoltaan 1000 tanssia, jotka tanssia ennen kuin kuolet, on hilpeä tutkielma liikkeen merkityksestä kulttuurissa. Neljä miestä tanssii välillä tahallisenkin kömpelösti ja viittauksenomaisesti, arvottamatta mitään muotoa toisen edelle. Ensin kierretään koko maailma tanssien pari tahtia jokaisesta maasta ja nähdään, miten liike liukuu kulttuurista toiseen muuntuen, mutta toistaen samanlaisia elementtejä. 

Tanssi käsitteenä laajenee pian myös muuhun elämään, tanssiksi taipuvat niin armeijoiden askelkuviot, uskonnolliset eleet, lasten leikit kuin arkiset asiatkin, joita toistamme kuin huomaamatta aina samalla koreografialla. Esitys on kuin pieni luento, hiki päässä joraten esitettynä.

Identiteetin luonnostelua

Sonya Lindforsin neljälle afrosuomalaiselle tanssijalle valmistaman Noir? -teoksen luonnosmaisuus on sekä esityksen etu että taakka. Parhaimmillaan kohtauksissa on räävitöntä in-your-face-asennetta, heikoimmillaan jäädään keskeneräisten roiskaisujen tasolle. Miettimään jäin, mitä kertoo 2010-luvun mustasta suomalaisuudesta se, että viittaukset tuntuvat järjestään tulevan amerikkalaisesta kulttuurista. Ehkä suomalaista kontekstia ei vielä ole mahdollista kuvittaa omilla kuvilla? 

Ihmisyys lähikuvassa

Katariina Nummisen teatterin ja tanssin välimaastoon sijoittuva Zoo käyttää tekstinään Korkeasaaren eläintarhassa salaa äänitettyä puhetta. ”Se näkee mun sieluun” sanoo joku näkemästään eläimestä, toinen taas kuvailee näkyään ”oksettavan ihmismäiseksi”. 

Vähitellen alkaa liike, askel askeleelta eläimellisempi, kunnes lopulta näyttämöllä on lauma alastomia paviaaneja kirkumassa. Milloin yhdistyy eläimellinen liike inhimilliseen puheeseen, milloin taas eläintarhakävijöiden ”kato, kato” muuttuu lintujen ääntelyiksi. 

Kun apaattinen eläin puetaan jälleen ihmiseksi, kouraisee sydämestä. Mistä sattuman oikusta juuri me olemme lasin tällä eikä tuolla puolen, tuijottamassa tuijotetuksi tulemisen sijasta? Zoo on esitys, jonka jälkeen omaa ihmisyyttään katsoo täysin uusin silmin.

Maailma miehen jälkeen

Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolema -kabaree kiertyy Miko Kivisen tympeän Kuolio-hahmon ympärille. Maailma voi huonosti ja ilman miestä voisimme olla niin paljon enemmän. Mies täytyy poistaa yhtälöstä, ja vain kaksi naista, miehen entinen ja nykyinen, voivat lopulta luoda uuden, kesyttämättömän miehen. 

Leea Klemolan ohjaama esitys pursuaa kulutuskriittisyyttä, ilmastonmuutoksen uhkaa ja tuhoavan miehisen vallan viimeisiä hetkiä. Välillä seistään päällään anatomisesti muotoillussa jättitavarassa. Ylenpalttisen runsas esitys naurattaa välillä aivan hervottomasti, vaikka ei lopulta tuokaan sukupuolikeskusteluun mitään uutta. 

Kauniita mutta onttoja konsepteja

Festivaalin kansainvälinen ohjelmisto oli tänä vuonna aika vaatimaton ja viikolla näkemissäni esityksissä tuntui korostuvan muoto sisällön kustannuksella.

Slovenian kansallisteatterin Ponorela lokomotiva (Hullu veturi) perustuu puolalaisen Stanisław Witkiewiczin avantgardistiseen näytelmään. Kaksi valepukuista miestä kaappaa höyryveturin ja kiihdyttää sen kohti tuhoa. Matka vertautuu kiirastulen kaltaiseksi välitilaksi. 

Esityksen peruskonsepti on kiinnostava, kaksi näyttelijää soittaa lähes tauotta kahta pianoa, luoden jännitettä musiikin avulla. Vähitellen väki veturissa lisääntyy, mutta absurdin filosofinen teksti jää räyhäkkään kabareen jalkoihin.

Virolaisen R.A.A.A.M -ryhmän esityksessä Tühermaa (Joutomaa) tarina on varsin yksinkertainen: sodassa traumatisoitunut mies kuvittelee itsensä roomalaiseksi legioonalaiseksi, rakentaen kypäränsä ja sotisopansa viemäristä löytyneistä rojuista. Harha leviää pian muuhunkin perheeseen. Myös tässä esityksessä konsepti on kiehtova. 

Suuri osa esityksestä tapahtuu lähes pimeässä, joskus vain pienen kynttilän tai pöytälampun valaistessa valtavaa hallia. Pelataan katsojan pimeän pelolla ja turvattomuuden tunteella, kun esiintyjät saattavat ilmestyä mistä vain katsomon välistä. Esityksessä on runsaasti haikean kauniita kuvia sekä kiinnostavia oivalluksia niin äänimaailmassa kuin roomalaisten roskapuvustuksessa. Tarina itsessään ei kuitenkaan ole riittävän vahva, että esitys lumoaisi.

*****

Cabaret Rhizome (Viro): Mutantants ehk Tuhat tantsu, mida tantsida enne kui sured

Esitys 8.8.2014

Zodiak: Noir?

Esitys 6.8.2014

Zodiak: Zoo

Esitys 6.8.2014

Tanssiteatteri Minimi: Miehen kuolema

Esitys 7.8.2014

SNG Drama Ljubljana (Slovenia): Ponorela lokomotiva

Esitys 6.8.2014

RA.A.A.M. (Viro): Tühermaa 

Esitys 7.8.2014

Arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 10.8.2014

Keittiöremontista turkkilaisiin häihin

Tampereen Teatterikesän pääohjelmistossa nähdään tänä vuonna useita teemoja, joista alkuviikkon kattaukseeni osuivat mm. eurooppalainen integraatio, uskonto ja naisen asema. Viron teatteri on viikolla erityisessä lähikuvassa, kun Case Viro tarjoaa neljä esitystä, elokuvan, keikan sekä keskustelutilaisuuksia. 

Maailmanlopun remonttityömaa

Kolme miestä ja yksi nainen puuhastelevat keittiöremontin parissa. Puhutaan aika vähän, lähinnä murahdellaan ja kiroillaan suupielestä, toiset viroksi, toiset suomeksi. Pinna tuntuu olevan kireänä itse kullakin, remontti ei oikein etene. 

Jännitteitä rakentuu niin kansallisuuksien välillä kuin sisälläkin, jotain vienoa flirttiäkin syntyy. Hetken hermojen menetyksestä ja raivosta pienenee ilmaisu taas sormenpään herkäksi, näennäisestä kaaoksesta nousee hienovaraisia yksityiskohtia.  

Virolaisen Rakvere Teaterin, lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon ja tamperelaisen Teatteri Telakan valtionpalkinnon viime vuonna napanneen trilogian kolmas osa Köök pelaa improvisoidun oloisella näennäistekemisellä juuri niin kauan, että käänne on saatava. 

Ja millainen käänne se onkaan! Vastauksia ei anneta, mutta kysymyksiä herää: kenen sotia ovien takana soditaan? Miksi veri loistaa pimeässä? Keitä ovat nämä ihmiset tässä keittiössä?

Andres Noormetsin ohjaama esitys tiivistää eurooppalaisen muukalaisvihan mikrotason mittakaavaan. Anneli Rahkema ja Peeter Rästäs Rakveresta sekä Vanhan Jukon Hannu Salminen ja Telakan Antti Mankonen tanssivat tämän hilpeän ja hirvittävän esityksen sovituilla askeleilla, mutta hetkessä eläen. 

Teatterikesän Case Virolle Köök on komea avaus, kolmen teatterin trilogialle hieno huipennus.

Pikkusiskon vapaus valita 

Hollantilaisen Trouble Manin esitys somedaymyprincewill.com on jo täydessä käynnissä, kun katsojat pääsevät saliin. Sadettin Kirmiziyüz siellä toikkaroi pikkusiskonsa häiden laskuhumalassa, kuorien tarinaa esiin vähän kerrallaan. 

Aiemmissa teoksissaan Kirmiziyüz on jo käsitellyt äitiään, isäänsä ja vanhempaa veljeään, nyt on sisaren vuoro päästä keskushenkilöksi.

Toisen polven turkkilaisena maahanmuuttajana, saati tyttönä ei ole Hollannissa helppo kasvaa. Peruskoulun jälkeen sisko hakee paikkaansa eikä lapsuudessa läheinen veli malta uudelta elämältään auttaa. 

Parikymppisenä pikkukaupungin kaunotar valitsee ensin huivin ja sitten lomamatkalla kohdatun prinssin Turkista. Veljelle se on vaikea pala. 

Esitys pursuaa suvereenia ja vilpitöntä näyttelijäntyötä, Kirmiziyüzin esittämänä sisko ei ole koominen drag-hahmo, vaan herkkä nuori nainen. 

Vastapainoksi komiikkaa pursuavat The Sadists -kolmikon eli hollantilaisten näyttelijä-muusikoiden Erik van der Horstin, Kasper Schellingerhoutin ja Viktor Griffioenin vauhdikkaasti irtoviiksillä roiskimat sivuhenkilöt. Bändi myös soittaa vetävää musiikkia elektronisesta rokista turkkihumppaan.

Vaikka esitys käsittelee niin islamia kuin maahanmuuton ongelmia, ei Kirmiziyüz koe tarvetta poliittiselle saarnalle. Oman tiensä valitsevan sisaren tarina ei ole uhrin, esityksen loppu on toiveikas.

*****

Rakvere Teater (EST), Teatteri Vanha Juko, Teatteri Telakka: Köök

Esitys Tampereen Teatterikesässä 4.8.2014

Trouble Man (NED): somedaymyprincewill.com

Esitys Tampereen Teatterikesässä 5.8.2014

Arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 7.8.2014