Okko Leon Maailma luottaa meihin -scifitragedia toimii ajatusten ruokkijana. KOM-tekstissä (ilmeisesti nyt jo kuopatussa, kertokaa, jos olen käsittänyt väärin!) viisi vuotta sitten julkaistu teos on nyt tuotu KokoTeatterin lavalle Kaisa-Liisa Logrénin ohjaamana.
Ihmiskunnan maailmanloppu on koittanut, eletään 2070-lukua. Koko ajan sataa. Kiellettyä on niin preesensissä puhuminen kuin yhteys toiseen ihmiseenkin. Holtitonta tunteilua, rakastumista ja himoa pidetään syypäinä tapahtuneeseen katastrofiin, niinpä kaikenlainen kaipuu on hoidettava salaisesti.
Kieli paitsi heijastaa, myös muokkaa ajatuksia. Kun preesens on kielletty, jää vaihtoehdoiksi imperfekti, jossa salaista suhdetta ylläpitävä pariskunta (Minna Puolanto, Marc Gassot) elää tai konditionaali, jota vankeudesta vapautettu ja uudelleenkoulutettu tieteilijä Tanja (Milka Ahlroth) viljelee rakkautta salaa tutkiessaan.
Pannaan joutuneen preesensin myötä katoaa yhteys nykyhetkeen. On vain mennyt tai se, mitä on tulossa. Pariskunta elää aina vain uudelleen samaa kohtausta, ei muista, mitä juuri tapahtui, ympäröivä maailma muuttuu epätodelliseksi. Tanja taas pyörii siinä, mitä voisi olla, ei siinä mitä on. Yhteyttä itseen haetaan heijastavista pinnoista. Jalat eivät maadoitu, kun katse on kohti unelmia.
Riinan (Joanna Haartti) uudelleenkoulutus on jäänyt vajaaksi. Entisen perheenmurhaajan kieli ja ajatus eivät suostu päästämään irti nykyhetkestä. Tässä ja nyt -eläjä on futuurissa elävän yhteisövaltion kummajainen. Avoimin silmin ja lapsenkaltaisesti maailmaa tarkkaileva Riina on kuitenkin helposti muiden, kuten Joonas Heikkisen kalakauppiaan höynäytettävissä, ainakin jonkin aikaa.
Leon teksti haastaa, kielipeli vaatii jatkuvaa valppautta. Tekisi mieli lukea se paperilta, jotta siihen voisi syventyä, kaikki tekstin salaisuudet eivät kertakatsomisella avaudu. Logrénin ohjauksessa tunteet on piilotettu sanojen sekaan, ulospäin niitä ei voi näyttää. Etäisyys tuntuu paitsi kielen ja ajatusten sekä henkilöiden välillä, myös minun ja tämän esityksen välillä. Tarkastelen sitä, mutta en samastu, enkä tunteile.
Myös Ulrike Meinhofin vankeudessa kirjoittamasta runosta sekä Platonin Timaios-dialogista osin inspiroitunut teksti on kiinnostava ajatusleikki, vaikka sen tiede/luonto-dikotomiat jäävätkin havainnoinnin tasolle. Esitys on viileästi toteutettu dystopia, joka jättää miettimään kielen ja todellisuuden kokemisen yhteyttä.
*****
KokoTeatteri: Maailma luottaa meihin
Kantaesitys 8.4.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!