Demokratia for Dummies

Pellet ovat viime aikoina tuoneet yllättävää ja odottamatonta väriä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Niin kaduilla kuin teatterissakin.

Tykästyin aikanaan valtavasti RedNoseClubin Juoksuhaudantiehen. Konsepti, jossa kaksi klovnia esittää koko Kari Hotakaisen perhetragedian, selittäen samalla teosta ja harhautuen välillä hyvinkin kauas vain palatakseen taitavasti takaisin alkuteokseen, oli uutta ja raikasta. 

Nyt Red Nose Companyksi nimensä muuttanut teatteriklovneriaryhmä on tarttunut samalla metodilla varhaisempaan kotimaiseen klassikkoon, Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan. Esitystä katsomaan mennessäni olin hieman huolissani, uppoaako Miken (Tuukka Vasama) ja Zinin (Timo Ruuskanen) anarkistinen ote uudelleen, kun uutuudenviehätys on poissa.

Otso Kauton ohjaama esitys polveilee Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa, joihin Kainuun perukoilla asuvat korpiloukkolaiset valmistautuvat. Romppaset pitävät viisilapsista perhettään hädin tuskin hengissä vellidieetillä, joka klovnien mielestä maistuisi monelle nykyäänkin. Jatkuva puute, nuusa, vanhentaa ihmiset ennen aikojaan ja sosiaalidemokraateissa köyhälistö näkee kirkkaamman tulevaisuuden.

Tyhjät vaalilupaukset, vihapuhe, paljon löytävät klovnit yhtymäkohtia tähän päivään, vaikka tajuavat ja selittävätkin ne omalla tavallaan. Ilmari Kiannon omakin henkilöhistoria moniavioisuuksineen, häväistyskirjoineen ja maanpetturuuksineen saadaan läpikäytyä. 

Klovnien esittäminä eläviksi muuttuvat niin Kiannon ihmis- kuin eläinhahmotkin, kellotapulia ja nelisilmäistä ikkunaa myöten. Erityisen paljon minua huvittaa Miken tulkitsema psykoottinen poro.

Mutta ehkä odotukseni todella ovat liian korkealla, kun kokonaisuus tuntuu minusta jotenkin turhan turvalliselta, viittaukset ajankohtaiseen asenneympäristöön silloin tällöin jopa laskelmoiduilta.

Improvisaatioon pitkälti perustuva esitys on lopulta puolisen tuntia ennakkoon ilmoitettua pidempi, mutta oloni ei ole hengästynyt tarkkasilmäisestä tykityksestä, vaan hieman uupunut paikoin junnaavastakin rytmistä.

Toki esitys elää ja muuttuu yleisönsä myötä, ehkä tämänkertainen yleisö - joka on muuten lukiolaisia pullollaan - ei ottaudu klovnien mukaan niin helpolla. Toisaalta pari aikuisempaa hekottajaa saa näyttämöltä ihan hirveän paljon huomiota ja tekisi mieleni huikata, että no niin, jatkakaas nyt vaan.

Teatteriklovnerian ei ole tarkoitus olla vain hauskaa, traagisuus on yhtälailla jatkuvasti läsnä. Kaipaan kuitenkin enemmän juuri sitä synkempää puolta, terävämpää hammasta. Nyt esitys naurattaa, paljonkin, mutta se ei samalla tavalla jää mietityttämään kuin edeltäjänsä. Ehkä konseptia tuntemattomampi saa siitä eri tavalla irti.

Juoksuhaudantietä muistelen yhä lämmöllä, Punainen viiva taitaa kuitenkin jäädä vähän vähäisemmin kummittelemaan.

*****
Red Nose Company & Teatteri Quo Vadis: Punainen viiva
Esitys Teatteri Avoimissa Ovissa 29.1.2016

Hyvinvointiyhteiskunnan rampautuvilla raunioilla

Kari Hotakaisen samannimiseen romaaniin perustuva näytelmä Luonnon Laki alkaa Samuli Putron Elämä on juhla -kappaleella. On totta, että arkisten inhimillisyyksien oivaltajina ja tiiviin lauseen mestareina Putro ja Hotakainen ovat saman koulukunnan miehiä.

Sami Keski-Vähälän dramatisoima ja Milko Lehdon ohjaama esitys kertoo pienyrittäjä Rautalasta, entisestä veronkiertäjästä, joka löytää itsensä verovarojen loppukäyttäjän asemasta, liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneena kuntoutusosastolta, jossa potilaat täytyy kuvitella ihmisiksi.

Eloonjääneestä leikataan ehyttä, mutta ympäriltä byrokratian kasvoton Leikkaaja typistää pikkuhiljaa rampautuvaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Yksi kerrallaan hoitajat katoavat eikä katosta tippuvalle vedelle riitä ämpäreitä. Kovin avuton on ihminen kohtalonsa edessä, kun kipeimmät leikkaukset tehdään jossakin kaukana.

Pertti Sveholmin rouheasti esittämän, eikä ollenkaan niin mukavan päähenkilön tie kohti kuntoutumista on pitkä ja kivinen. Henkilökunnan kantava voima on laarin pohjalta viimeisiä voimavarojaan kaapiva kuntoutusosaston hoitaja Laura (Ursula Salo). Yllättävän kauan hänkin kestää päivä päivältä kurjistuvampaa työelämää, mutta lopulta murtumispiste tulee vastaan äkillisesti ja rajusti.

Näiden kahden ympärillä muut ihmiset eivät oikein saa luonteita. Se on sovituksen ongelma, henkilöiden syventämiseen ei riitä tilaa lääkehuuruisten hallusinaatioiden ja rönsyilevien sivujuonten välissä.

Vuoroaan vaihtava kertojan rooli lienee luotu, jotta Hotakaisen tuhti kerronta saisi tilaa. Proosa onkin vaikuttavaa, mutta ratkaisu ei toimi draaman työkaluna. Irralliseksi jäävät musiikkinumerot pidentävät turhaan muutenkin pitkää esitystä ja jälkipuolella toiminta jämähtää pohjustamattomien roolihenkilöiden monologeihin.

Puutteistaan huolimatta Luonnon laki on kipeän humoristinen ja pelottavan tarkka ajankuva, joka jättää ilkeän olon. Toisten on lähdettävä, jotta uusille saadaan tilaa, tämä on se lopullinen luonnon laki. Kaikkialla väijyy viikatemies, jotkut saavat pikavoiton, jolla viivästyttää omaa vuoroaan, mutta lähtö on lopulta edessä jokaisella.

*****
Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Ensi-ilta Pengerkadun näyttämöllä 27.1.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 29.1.2016

Tuonelan joutsen lipuu keskeneräisillä vesillä

Harvoin tulee samasta esityksestä mieleen sanapari lyyrinen ja korni, mutta niin vain tuollaiset nousevat katsoessani suomalaisen nykysirkukseen ja fyysiseen teatteriin erikoistuneen WHS:n ja korealaisen nykytanssiryhmä Sungsoo Ahn Pick-up Groupin Swan of Tuonela -esitystä.

Sibeliuksen juhlavuoden ohjelmistossa kantaesitetty teos ottaa aiheensa eli Lemminkäisen tarinan ja Tuonelan joutsenen hyvin rennosti ja vapaasti käsittelyynsä. Joutsenen niskat vedetään näyttävästi nurin heti alkupuolella, joten selvää on, ettei kuvia ole tultu kumartelemaan.

Olen koko ajan kahden vaiheilla siitä, mitä mieltä esityksestä olen. Se alkaa vaikuttavasti painovoimaa uhmaten. Sungsoo Ahnin koreografioima liike kiertyy tanssijoiden kehosta ja viskoo ulottuvat raajat mittaansa pidemmälle. 

Lemminkäisen surma on sekä tanssillisesti että visuaalisesti kiinnostava kohtaus joidenkin muiden jäädessä dramaturgisesti heppoisiksi "numeroiksi". Noora Jupin akrobatia toimii paitsi yksin, myös uppoaa kokonaisuuteen. 

Esityksen ohjannut Ville Walo heiluu itse tarkoituksellisen pateettisena seremoniamestarina, jonka esinemanipulaatiot joutsenen irtokaulan kanssa pääasiassa pitkästyttävät minua. Walon kehonhallinta on niin paljon kankeampaa hiippailua tanssijoihin verrattuna, että väkisinkin hänen läsnäoloonsa kiinnittyy valtavasti joko tahallista tai tahatonta huumoria.

Mutta toisaalta, miten tosissaan nyt ylipäätään pitäisi ottaa pitsipöksyissä, polvisukissa ja joutsen persvaossa heiluva henkilö. Välillä huomaan nauravani ihan yksin, mutta en tiedä naurattaako joutsenkaulan fallinen väärinkäyttö minua idean nerokkuuden vai korniuden vuoksi.

Loppujen lopuksi minulle kiinnostavinta esityksessä on preparoitua pianoa soittavan Hauschkan, sellisti Markus Hohtin ja perkussionisti Samuli Kosmisen Sibeliusta vapaalla kädellä sovittava ja siitä ammentava musiikki. Shamanistinen paukutus ja sellon syvä valitus käyvät ytimeen.

Kaikenkaikkiaan esitys jää kuitenkin kovin epätasaiseksi ja dramaturgisesti keskeneräiseksi. Hienoja hetkiä, mutta paljon kill your darlings -kamaakin.

*****
WHS & Sungsoo Ahn Pick-up Group: Swan of Tuonela
Vierailuesitys Espoon Kaupunginteatterissa 22.1.2016

Voiko syyllisyyden vain haudata ja unohtaa?

Itävallasta tulee mieleen The Sound of Music, Conchita Wurst ja Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertti Radetzky-marsseineen. Mutta toisaalta myös Jörg Haider, Natascha Kampusch ja Josef Friztl. Itävaltalaisia olivat niin Mozart, Freud kuin Hitlerkin. 

Aivan Itävallan ja Unkarin rajalla sijaitsevassa Rechnitzissä tapahtui toisen maailmansodan viime metreillä, keväällä 1945 hirvittävä juutalaisten joukkomurha. Paronittaren juhlien huipentumaksi nousi mahdollisuus ampua elävään maaliin, syyllisiä ei koskaan saatu vastaamaan teoistaan. Elfriede Jelinekin näytelmä Rechnitz (Tuhon enkeli) pohtii tapauksen pohjalta syyllisyyttä, vaikenemista ja vastuuta.

En tunne Jelinekiä Pianonopettaja-elokuvaa syvällisemmin, ennakko-oletukseni on monikerroksisuus, mutta myös vaikeatulkintaisuus. Rechnitz (Tuhon Enkeli) väistää Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjauksessa turhan painon ja vaikka esitys ei ole vaivaton ottaa vastaan, se antaa katsojan assosiaatioille tilaa. 

Tai näin ainakin minulle käy, en edes pysty seuraamaan esseemäistä ja väitteiltään runsasta tekstiä yhtäjaksoisesti, kun lause sieltä toinen täältä herättää jonkun oman mielleyhtymäni, joka johdattaa johonkin uuteen vain palatakseen hetken päästä näyttämölle. En ota tästä paineita, kaikkea ei ehkä ole edes olennaista ottaa haltuun. Tästä huolimatta esitys tarttuu minuun, pistää miettimään ja hätkäyttääkin välillä.

Esiintyjät - Tanjalotta Räikkä, Anna Lipponen, Elisa Salo, Jarkko Mandelin ja Hannes Mikkelsson - uppoutuvat Jelinekin tajunnanvirtaan tarjoten sen sen kummemmin kuorruttamatta, mutta harkiten eteenpäin. Ajoittain tuntuu kuin teksti muuttuisi musiikiksi.

Esityksen huumori on sarkastista, mustaa ja puistattavaa. Näyttämö on täynnä visuaalista kerrostumaa, joka hivelee silmää. Jarkko Mandelinin anteeksipyytelemättömän eroottiset koreografiat sekä Janne Hastin musiikki tuovat ruman ja inhottavan maailman keskelle odottamatonta kauneutta.

Syylliset hautaavat lopulta itse itsensä. "Eivät kaikki voi olla uhreja, jonkun on myös oltava tekijä", todetaan. Ei jokaisen taideteoksen kuulukaan tuottaa hyvää oloa, joskus on annettava myös pahuuden vaikuttaa.

*****
Jalostamo-kollektiivi: Rechnitz (Tuhon Enkeli)
Esitys Kiasma-teatterissa 17.1.2016

Moniääniset monologit jäävät rampin taakse

Viikonloppuun osui vahingossa kaksi rakenteellisesti samankaltaista, jos kohta muuten täysin erilaista esitystä. Sekä Sad Songs from the Heart of Europe että Das Ria ovat naisen esittämiä moniroolisia monologeja, joissa näyttelijä pääsee näyttämään taitonsa.

KokoTeatterissa vieraileva Sad Songs from the Heart of Europe, on Kristian Smedsin Dostojevski-sovitus. Rikos ja Rangaistus tulkitaan siinä Sonjan näkökulmasta, tapahtumapaikka ja aika on jossakin nyky-( ja ehkä tulevankin) Euroopan hämärillä kujilla.

Jari Juutisen ohjaus pelaa mm. objektien inhimillistämisellä, hieman samaan tapaan kuin Tuomo Rämön ja Markus Järvenpään Rikos ja rangaistus -esityskin. Huomaan, että minun on vaikea olla vertaamatta esityksiä toisiinsa, mutta se lienee toisaalta väistämätöntä. Sääli Sad Songs... -esitykselle, että Rämön ja Järvenpään versio on yksi parhaista, joita olen koskaan nähnyt.

Liisa Sofia Pöntisen rouheasti tulkitsemina elävät kasvot saavat sekä puliukoksi taantunut, syvästi inhimillinen Marmeladov kuin huumekauppaa käyvän Aljona Ivanovnan hengiltä hakkaava Raskolnikovkin. Raskolnikovista ei inhimillisyyttä tihku, hän on yli-ihmisharhassaan piehtaroiva pukari. Kaikkein vähiten esityksessä avautuu itse Sonja, hurskas huora, jonka puhe on ylevöitettyä ja katse kohti kaukaisuutta. 

Jollain tavalla esitys jää harmittamaan minua. Siinä on paljon hyvää ja esimerkiksi sen tapa osallistaa katsojat on lempeä ja ymmärtävä. Kuitenkin se jättää minut ilman tunnetta, kuin katsoisin teknistä, toki taitavaa, mutta kuitenkin teknistä suoritetta.

Vähän samaa vaivaa on Teatteri Jurkassa nähtävässä Das Riassa. Olin itseasiassa katsomassa sitä jo toista kertaa, sillä vetämäni #kotikriitikot-kurssi jatkuu toisella painoksella ja halusin saada esityksestä tuoreemman muiston. Syyskaudella esityksestä jäi kirjoittamatta, useammastakin syystä.

Minna Koskelan käsikirjoittama ja ohjaama monologi viittaa jo nimessään siihen, että on aivan sama, mikä tarina näyttämölle on laitettu, tärkeintä esityksessä on Ria Kataja. Ja melkoista hötöä esityksen juoni onkin, leffakuvauksia tarkastellaan nuoren harjoittelijan Allin näkökulmasta, vastassaan mm. kansainvälistä uraa tehnyt grand old lady Ritva ja pelimies-Kari-Sakari. 

Ihan pelkkä hahmoille perustuva sketsikimara ei ole käsikirjoittajalle riittänyt, mukaan on virkattu traaginen salaisuus, jota väläytellään sopivissa väleissä. Se vain tuntuu aika päälleliimatulta ja "kaikki olikin vain unta" -tyyppinen loppuratkaisu, no, sekin harmittaa heppoisuudellaan.

Ria Katajan työtä on sen sijaan ilo katsoa. Nuoresta epävarmasta tytöstä elämää suuremmaksi diivaksi ja mystiseksi miessankariksi suvereenisti vaihtava Kataja taitaa niin humoristiset kuin herkemmätkin vireet. Käsikirjoituksen puutteet lässäyttävät kuitenkin esityksen, joka tuntuu alle 1,5-tunnin mittaansa pidemmältä.

*****
sadsongscomplex:fi: Sad Songs from the Heart of Europe
Vierailuesitys KokoTeatterissa 15.1.2016

Teatteri Jurkka: Das Ria
Esitys 16.1.2016

Ps. Das Ria on materiaalina Teatteri Jurkassa vetämälläni #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssilla. Sekä minun että opiskelijoiden mielipiteet ovat omia.

Läski on poliittista

Tammikuussa lehdet ja muu media pursuavat uutta, kevyempää elämää. Joulukiloja karistetaan talkoilla, jotta ollaan kesällä bikinikunnossa. Kesän jälkeen karistetaan sitten ne kesäkilot, että ollaan, öö, joulukunnossa? Naiset (varmasti monet miehetkin) käyttävät valtavasti energiaa kehonsa kokoluokan muuttamiseen. Mihin kaikkeen muuhun sitä voisikaan käyttää?

En tunne montaakaan naista, itseni mukaanlukien, joka ei ainakin jossain elämänvaiheessaan olisi tuskaillut painonsa kanssa, pitänyt itseään lihavana (usein täysin fiktiivisistä syistä) tai tehnyt syömisestä jollain tavalla ongelmaa.

Siksi onkin oikein sopivaa, että päivänä, jona silmiini osuvat laihdutusaiheiden rinnalla otsikot "Lasi viiniä vastaa tunnin kuntosalitreeniä" ja "Kulttuurin harrastaminen on yhtä tehokasta kuin liikunta" ja jona julistan sosiaalisessa mediassa pidättäytyväni kaikista sokerittomista tai tipattomista tammikuista ja panostavani sen sijaan teatteriin ja väliaikaviiniin, ohjelmassa on vuoden ensimmäinen esitys Läski, alaotsikoltaan rasvainen monologi lihavuudesta.

Raisa Omaheimon kirjoittama ja esittämä sekä Elina Kilkun dramatisoima ja ohjaama esitys on tunnustuksellinen, traaginen, kipeän hauska ja syvälle sydämeen sattuva. Rouheaa esitystä on välillä vaikea katsoa, kun esiintyjä on läsnä niin kokonaisvaltaisesti omana itsenään. 

Omaheimo tuo lihavan ihmisen kokemukset esiin paitsi itkettävän suoraan ja omakohtaisesti, myös härskin huumorin kautta, mutta naurusta huolimatta ne tuntuvat ihan kamalalta. Läskille saa kuka vaan huudella mitä tahansa. Läski määrittyy vain läskiytensä kautta. Läski on elokuvien ällöttävä pahis tai hassu sivuhenkilö. Läski ei mahdu lentokoneen penkkiin eikä rakkauden kohteeksi. Läskin lääkäri pistää vaivan kuin vaivan ylipainon syyksi. Ja televisiossa läski laihduttaa julkisesti, ettei kumppani jättäisi. 

Läski on feministinen esitys - ja kysymys, kuten esityksessä siteerattu Susie Orbach toteaa. Yksi syistä, miksi keho on niin helppo nähdä vääränlaisena, on kapitalismi, joka tuotteita ja hyödykkeitä myydäkseen niin meille jatkuvasti kertoo. Iso takapuoli kun on hyväksyttävä vain, jos siihen yhdistyvä muu keho on todella laiha (paitsi tietenkin rinnat saa ja pitää olla terhakkaat, läskiset roikkuvat tissit eivät kuitenkaan kelpaa). 

Esitys toisaalta pistää vihaksi, mutta toisaalta antaa valtavasti voimaa. Jospa itsekin lähtisin uuteen vuoteen isolla elämänmuutoksella. Tavaksi muuttuneen, mutta tarpeettoman laihduttamisen sijaan voisin aloittaa sanomalla peilikuvalleni vain kauniita asioita.

*****
Teatteri Takomo: Läski - rasvainen monologi lihavuudesta
Ensi-ilta 8.1.2016

Summa summarum 2015

Vuonna 2015 tuli katsottua ihan kauhean paljon kaikkea. Esityksiä kertyi yhteensä 163, joista 77 teatteriksi, 56 tanssiksi ja 19 sirkukseksi määriteltävää. Puhtaasti esitystaiteeksi voisi laskea 7 esitystä, mutta raja sen ja muiden lajien välillä on usein aika vaikea vetää ja erityisesti tanssiesitysten kohdalla toisen ruksin voisi laittaa juuri esitystaide-sarakkeeseen (Kyllä. Minulla on excel-taulukko.) Melkein puolet esityksistä tuli katsottua jollakin vuoden 15 festivaalista. Lähes kaikesta näkemästäni kirjoitin jotakin blogiinkin.

Ensimmäiset sata esitystä näin jo ennen juhannusta. Tällainen tahti oli mahdollista ainoastaan siksi, että alkuvuoden olin vailla päivätöitä, niinpä esityksissä oli aikaa käydä ja niistä kirjoittaa lähes rajattomasti. Kevätkaudella piti vielä junantuomana ottaa kiinni Helsingin tarjonnasta, joten ensi-iltojen lisäksi kalenterissa oli paljon myös jo aikaisemmin ohjelmistoon tullutta.

Heinäkuun lomailin paria kesäteatteriesitystä lukuunottamatta, elokuussa olikin sitten hillitön festivaaliputki, kun peräkkäin ja päällekäin osuivat URB, Teatterikesä, Circus Ruska Festival, Stage sekä Lòkal ja RDF Reykjavikissa. Elokuussa esityksiä tuli nähtyä lähes kolmekymmentä, usein monta päivässä. 

Syyskaudella päivätöiden ja opiskelujen uudelleen aloittaminen kutisti vapaa-aikaa normaali-ihmisen tasolle, joten katsomistahtikin hidastui. Syksyllä jätin myös herkemmin kirjoittamatta, jos tekstiä ei alkanut irrota, enkä kokenut tarvetta puristaa väkisin sisältöä blogiin. Kun tulihan sitä puristamattakin.

Näin erityisesti alkuvuonna valtavasti tanssia, mutta aika vähän sellaisia esityksiä, jotka olisivat minua ihan hirveästi innostaneet. Jo syyskaudella vähensin tanssista kirjoittamista, enkä varmaankaan tule sitä ihan äkkiä lisäämään. Pääsarkani kun on nykyään nykytanssiryhmän toiminnanjohtajana, saa vapaa-ajalla tanssista kirjoittaminen jäädä työ- ja mentaalihygienisistä syistä ainakin toistaiseksi vähemmälle. Toki kirjoitan, jos joku esitys sitä erityisesti vaatii.

Tanssiesityksistä mieleen jäivät kiinnostavina erityisesti Tero Saarisen Morphed ja Teatteri Jurkan ja Radio Helsingin Taideakatemia, ensin radiosta ja sitten livenä. 

Sirkustakin tuli katsottua poikkeuksellisen paljon ja kirjoitin mm. Sylvi-lehteen artikkelin Cirko-festivaalin nais- ja mieskuvista. Sirkusesitysten kiinnostavimmat tänä vuonna olivat minulle Ilona Jäntin soolot Namesake ja Gangewifre (em. Sylvi-jutun lopussa).

Teatterikriitikkohan minä kuitenkin pohjimmiltani olen ja sitä laatua oli kaikesta nähdystä melkein puolet. Kolusin Helsingin teattereita systemaattisesti, mutta muuallakin tuli käytyä. Pääasiassa näin paljon hyvää, vain muutama esitys oli ihan täydellinen pettymys. Joistakin toisaalta piti jo listaa läpikäydessäni oikein erityisesti muistella, että mikäs tämä olikaan. 

Valtavasta laarista jäävät myöhemmin lämmöllä muisteltavaksi ainakin Pohjalla, Jotain toista, Oikeusjuttu, I Hired a Contract Killer, Minun Palestiinani, Keuhkot ja Tabu. (Lukiessa voi muuten pelata myös aika hyvin kriitikon maneerit -bingoa! Kerää koko sarja!)

Huh.

Melkoista ylensyöntiä koko vuosi 2015, mutta kyllä kannatti!