Tarina hukkuu tunteen hyökyaaltoihin

Elokuvan ja teatterin vertaaminen toisiinsa on aina vähän kyseenalaista, lajit kun kuitenkin pohjimmiltaan pelaavat ihan eri säännöillä. Lähikuvan tehoa ei suurelta näyttämöltä voi toistaa, mutta katsojan ihon alle pääsemiseen on teatterilla muita keinoja. 

Lars von Trierin Breaking the Waves elokuvana saa minut voimaan sekä henkisesti että fyysisesti pahoin ja samalla tunnustamaan tekijänsä nerokkuuden. Inhoan von Trierin tapaa nöyryyttää poikeuksetta naispuolisia päähenkilöitään, mutta silti hän tekee sen niin hyvin, että en voi olla katsomatta.

Breaking the Waves näytelmänä - Turun ja Espon Kaupunginteattereiden yhteistuotantona - ei herätä minussa juuri mitään. Se on ihan tosi sääli. Aineksia olisi.

Minulle Mikko Koukin ohjaama esitys näyttäytyy melko melodramaattisena rankisteluna, joka ei kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle. Tarina mielenterveydeltään häilyvästä luonnonlapsimaisesta Bessistä, joka nai ankaran uskonnollisen yhteisön ulkopuolelta tulevan itseään vanhemman miehen ja päätyy tämän vammauduttua uhraamaan itsensä, tulee kerrotuksi sellaisenaan, vailla rohkeasti valittua omaa näkökulmaa. 

En tiedä, mitä juuri tämä esitys kertoo rakkaudesta, mitä kaiken järjen ylittävästä uskosta tai kohtalolle antautumisesta. Kun valtavat tunteet hyökyvät näyttämöltä, jää oma tuntemiseni väliin. 

Bessin ja Janin rakkaus ja fyysinen vetovoima näytelmän alussa näyttäytyy vielä hyvin inhimillisenä, mutta Bessin syyllisyyden täyttämä uhrautuminen miehensä parantumisen puolesta katoaa johonkin epämääräiseen kantaaottamattomuuteen. Siksi Bessin kohtalo tuntuu myös täysin käsittämättömästi perustelemattomalta.

Helmi-Leena Nummelan Bess on kontrolloimattomuudessaan vaarallinen niin itselleen kuin yhteisölleenkin, mutta Koukin päättämättömyys siitä, kenen uhriksi (Janin, kirkon, itsensä) hän lopulta päätyy, turhauttaa. Nummelan raivopäisyys niin Bessin onnen kuin onnettomuudenkin hetkillä on itseään säästämätöntä. Bessiä ei voisikaan kalibroida yleisten normaaliusmittareiden mukaan.

Taneli Mäkelän Jan on elävä ja koskettava, samoin kuin Minna Hämäläisen Dodo, joka ainoana tuo järjen äänen tarinan järjettömyyteen. Muut henkilöt jäävät harmittavasti yhden piirteen karikatyyreiksi.

Niin ennalta-arvattavat musiikkivalinnat kuin kankea lavastuskin yhdessä puhetta jatkuvasti kaiuttavan (ja mikrofoneja rapisuttavan) äänisuunnittelun kanssa luovat pelkkää etäisyyttä. Sanna Malkavaaran projisoinnit sen sijaan herättävät meren henkiin niin sen kauneudessa kuin julmuudessakin.

Luulen, että toistan itseäni ja lujaa, mutta mielestäni rankkaa voi teatterissa tehokkaasti tehdä vain kahdella tavalla: vetäen nupit yhteentoista ja vieden sen niin naturalistiseksi, että se tulee silmille tai häivyttämällä se niin, että rankkuus tapahtuukin katsojan korvien välissä. Minulle rankkuus ei myöskään oikeastaan liity tekoihin vaan tulkintaan.

Minusta tuntuu, että tässä kohtaa karumpi ja rohkeammin teatterillisuudesta riisuttu tulkinta tekisi paremmin oikeutta von Trierin tarinalle. Nyt se hukkuu jonnekin teatterin konventioiden alle.

*****

Espoon kaupunginteatteri ja Turun Kaupunginteatteri: Breaking the Waves
Esitys Espoon kt:n Revontulisalissa 30.9.2015

Eihän tälle saisi nauraa, mutta…

Kesken asuntonäytön mies tukehtuu. Vaimo ja kiinteistövälittäjä katsovat vierestä. Viileä kysymys ”onko sulla kaikki hyvin” jää soimaan korvissa kuin painajaisunessa. 

Ohjaaja Jani Volasen pään sisästä on pursunut niin käänteentekevää sketsiviihdettä Julmahuvi-ryhmän kanssa kuin komedian rajoja tehokkaasti venyttävää teatteriakin. Q-teatterin uutuus Jälkeenjäävät jatkaa jälkimmäisellä, absurdin teatterin linjalla.  

Näyttelijät Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Elena Leeve, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala jakavat käsikirjoitusvastuun Volasen kanssa. Edellinen yhteisponnistus Häiriötekijä siirtyi juuri näyttämöltä elokuvaksi. 

Sirpalemaisuudessaan, tabujen ravistelussaan ja median käytössään Jälkeenjäävät on läheistä sukua myös Ihmebantu-tv-sarjalle. Alkaako tässä olla jo kyseessä pieni brändi, erittäin viisto sellainen, mutta hyvin tunnistettava? 

Jälkeenjäävät on edeltäjänsä tavoin pienistä tarinoista koostuva kollaasi käsittämättömälle kierteelle taipuvista näennäisen arkisista tilanteista. Taustalla tuntuu kaikuvan moninaiseksi muotoutuva pelko.

Ovatko elämäni valinnat oikeita, entä jos olenkin käyttänyt annetun ajan ihan väärin, hukannut mahdollisuudet? Eksistentiaalikriisi saa jopa ihmisen identiteetin vaihtumaan kesken iloisten illanistujaisten.

Tilanteet venyttävät henkilöiden sietokykyä ympäristöönsä nähden äärirajoille. Kohtuuttoman nöyryyttäväksi tai stressaavaksi voi muodostua mikä tahansa koettelemus, oli se sitten työmatka paikallisjunalla tai pikainen pistäytyminen lähikauppaan.

Surrealistisiksikin välillä sukeutuvat ja sanalla sanoen aika kauheat kohtaukset naurattavat tunteiden tunnistettavuudessa, mutta välillä nauru takertuu tukalasti kurkkuun.

Esitys on täynnä tarkkaa ja taitavaa näyttelijäntyötä, liikutaan juuri sopivassa rekisterissä, jossa tosissaan oleminen ja överi lyövät kättä. Näyttelijät uppoavat saumattomasti Ville Seppäsen, Annukka Pykäläisen ja Sakari Tervon luomaan visuaaliseen maailmaan, jonka mediavyöryssä ahdistavat kuvat tulvivat verkkokalvoille.

Mitä jää ihmisestä jäljelle? Jääkö mitään? Esityksestä jäljelle jää hengästynyt, vähän karmiva ja vedet silmissä nauranut olo. Näytelmän häiriintyneen tunnelman voi viedä mukanaan kotiin, käsiohjelma tarjoaa lisää tarinoita luettavaksi.

*****

Q-teatteri: Jälkeenjäävät

Kantaesitys 17.9.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 24.9.2015

Maitopojan ankara prosessi

Teatterin tiedotuskeskuksen Ilona-tietokanta listaa 140 vuoden ajalta 144 Nummisuutarit-esitystä. Kansallisteatterin uusin versio Aleksis Kiven komediasta taitaa olla minulle neljäs tai viides ja Aku Hirviniemen tulkinta Eskosta peilautuu pyytämättä sellaisiin tyyppeihin kuin Hannu-Pekka Björkman (Lahden kt, 1999) tai Taisto Reimaluoto (Tampereen Teatteri, 2007). 

Hyvin Hirviniemi ohjaaja Janne Reinikaisen visiota toteuttaa. Edellisen kerran olen nähnyt hänet 2008, silloinkin Kiveä tulkitsemassa, Mikko Roihan TTT:lle ohjaaman Seitsemän veljeksen Eerona ja tuolloin pistin kovasti odotuksia tulevalle uralle. Hyvä, että taas ennätti näyttämöllekin. 

Minua viehättää Hirviniemen laaja ja herkkä skaala, Eskossa on nyanssia ja särmää moneen suuntaan. Lempeä pikkupoika keikahtaa pelottavaksi pukariksi silmänräpäyksessä. Kauhu oman itsen kohtaamisesta on koskettavaa.

Ihan täysillä en kuitenkaan osta Reinikaisen kokonaiskonseptia. Hieman ikävällä tavalla esitys tuo mieleeni muistumia Kalle Holmbergin TTT:ssä vuonna 2001 ohjaamasta Tulitikkuja lainaamassa, jossa myös oli haluttu tehdä isolle näyttämölle vaikuttava spektaakkeli ja kaivaa umpitutun komedian traaginen puoli esiin. 

Reinikaisen ja Eva Buchwaldin sovitus poimii Nummisuutareista omaan ankaraan näkemykseensä sopivan kaaren ja viilaa pois huonommin sopivat osuudet. Näkökulmaa muuttamalla tarina todella tulee luetuksi hyvin ahdistavana ja traagisena. Tynnyrissä kasvanut, yksinkertainen poika pettyy rakkaudessa ja turhautuminen purkautuu väkivaltaisesti. Nummisuutarin Esko kääntyy melkein Kullervoksi.

Reinikainen pelaa jälleen ristiinroolittamalla, mikä toimii joissakin rooleissa toisia paremmin. Inga Björnin Mikko Vilkastus jää kovin mitäänsanomattomaksi hahmoksi, vaikka sukupuolen vaihdos onkin dramaturgisesti hyvin perusteltu. 

Maruska Veronan lukkari Sepeteuksen yltiöseksuaalinen saarna luo tulkinnalle viitekehyksen ja lukuohjeen, uskonnon ja ekstaasin yhteyttä korostavat myös Milla Koistisen koreografioimat shaker-henkiset transsiin tanssimiset. Jaana/Kristo- ja Kreeta/Jaakko-pariskunnat Paavo Kääriäisen ja Johannes Holopaisen esittäminä ovat korostetun viehkoja. 

Vaikka synkistely onkin ihan kiintoisa lähestymistapa, tuntuu esitys monelta osin kuitenkin liialliselta yrittämiseltä. Painostavat hiljaisuudet eivät lisää jännitettä vaan tuskastuttavat, osoittelevat. Päivänpolttavia aiheita sivutaan - onneksi - varsin kevyesti. Iivarin eroottiset delirium-näyt ovat Simberg- ja Gallen-Kallela-viittauksineen jo melkein hölmöjä.

Varsin ristiriitaiseksi jättää siis tämä Nummisuutarit-versio. Toisaalta arvostan ilman muuta, että ohjaajan oma tinkimätön näkemys lävistää koko teoksen. Mutta toisaalta visio jää kuitenkin jollain tavalla keskeneräiseksi ja kaipaisi vielä kirkastamista ja rönsyjen leikkaamista. 

*****

Suomen Kansallisteatteri: Nummisuutarit
Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 23.9.2015

Parisuhteen paljaalla näyttämöllä

Duncan MacMillanin Keuhkot-näytelmän esitysohje kieltää lavastuksen, tarpeiston tai ajan ja paikan muutosten ilmaisemisen valojen tai äänien avulla. Miljöötä ei saa rakentaa edes miimisesti. Kun otetaan pois kaikki teatterin illuusiota tukeva aines, ohjaajan käsiin jää ydin:  älykäs teksti ja hävyttömän hieno näyttelijäntyö. 

 

Näin ainakin Kansallisteatterin Omapohjassa Juha Jokelan ohjauksessa. Ria Kataja ja Mikko Nousiainen ovat nimettömät nainen ja mies, joiden parisuhde keritään auki mikrokirurgisesti. 

Keuhkot voisi olla peräisin Jokelan omasta kynästä. Dialogi soljuu suista orgaanisesti, joskus takellellen, toisinaan jättäen keskeneräiset ajatukset ilmaan. Kataja ja Nousiainen elävät tarinaa paljaina ja inhimillisinä. Liukumat tilanteista toisiin tapahtuvat kuin hengittäen. 

Pieni, katsojia lähellä oleva näyttämö sallii ilmaisun pienentämisen niin, että se vaikuttaa vaivattomalta epä-näyttelemiseltä, aidolta olemiselta. Se, jos mikä, on illuusio, joka vaatii valtavasti taitoa. 

Parisuhteen ruumiinavauksen pistää käyntiin ehdotus lapsen tekemisestä. Toinen heittää ajatuksen ilmaan arkisessa tilanteessa ja toiselta loppuu heti happi. Seuraa sarja neuvotteluja, jotka ehkä joskus johtavat myös päätöksiin. Elämässä kaikkea ei kuitenkaan voi loppuun saakka suunnitella.

Nainen on impulsiivinen ja vaihtaa mielipidettään mielialan mukaan, mies myötäilee ja ottaa vastaan. Ratkaistavana ei ole pelkästään se, miten mahdollinen lapsi juuri heidät ja heidän suhteensa muuttaa, vaan myös se, onko ajattelevan ja aikaansa seuraavan ihmisen ylipäätään järkevää tai edes oikeutettua hankkia jälkikasvua. 

Miksi tuoda lisää hiiltä kuluttavia ihmisiä maailmaan, joka on jo tuhonsa partaalla? Ja kuinka monta puuta oikein pitää istuttaa, jotta saa korvattua edes oman olemassaolonsa?

MacMillan kehrää parisuhdedraman sivulauseisiin paljon punnitua pohdintaa ihmisen vaikutuksesta ympäristöönsä ja siihen, millainen tulevaisuus seuraaville sukupolville jätetään.

Näytelmä ajaa henkilönsä tuskallisen tunnistettaviin pattitilanteisiin. Kaikessa on aistittavissa myötätuntoinen ja huumorintajuinen ymmärrys ihmisestä.

Keuhkot on paitsi hieno teksti sekä koskettava ja humoristinen esitys, myös loistava muistutus siitä, mistä teatterissa pohjimmiltaan on kysymys.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Keuhkot

Suomen kantaesitys Omapohjassa 18.9.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.9.2015

Itsekkäät, pelokkaat ja onnelliset

Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta -näytelmä tuudittaa katsojansa aluksi turvallisuuden tunteeseen: tässä sitä katsellaan häiriintynyttä jouluateriaa. Tarjolla on yksi nykydraaman perusasetelmista, eri sukupolvet kohtaavat juhla-aterian äärellä. Perheenjäsenet yksi toisensa jälkeen puhkeavat julmiin monologeihin, joissa sanotaan ihan liian suoraan, mutta onneksi kukaan ei oikeasti kuuntele.

Kaikki ovat itsekeskeisen onnellisia ja tyytyväisiä, mutta pinnan alla kuplii. Levottomuutta herättävimmän yksinpuhelun tarjoaa kutsumatta saapuva etäinen eno, joka välittää ulkona autossa odottavan puolisonsa inhon kaikkia sukulaisia kohtaan.

Ensimmäisen näytöksen päätyttyä ei paluuta kamarinäytelmään kuitenkaan ole. Nyt siirrytään postdramaattiselle näyttämölle, romukoppaan lentävät niin henkilöhahmot, tarina kuin juonikin. Jäljelle jää monisuisena puhuva nykyihminen, ilman persoonaa, pelkkänä oireena.

Crimp peilaa Dante Alighierin Jumalaista näytelmää nykyihmisen vapauden ja täydellisen onnen metsästykseen. Keskellä kiirastulta suusta suuhun kulkeva vyörytys syyllisyyttä, pelkoa ja itsepetosta valuu hampaiden välistä, kylmän hymyn takaa. Ahdistaa aivan valtavasti, mutta ei hätää, yhteinen terapialaulu soi korvamatona kaikilla.

Se, puhdistuuko nykyihminen kiirastulessaan, jää katsojan ratkaistavaksi. Entä mikä sitten on lopulta paratiisi tässä yhtälössä? Vai onko sitä edes mahdollista tavoittaa? Arvoituksellinen näytelmä ei katteettomasti lupaile helppoa ratkaisua.

Kansallisteatterin esitys on visuaalisuutta ja äänimaailmaa myöten hiottu. Muoto on tyylikäs, sisältö on rumaa.

Minna Leinon ohjaus on kiivas ja tarkka, esityksen rytmi on hengästyttävä. Brittiläisittäin nopeaa puhetta riittää ja vaikka kuinka yrittää, on mahdotonta poimia tekstistä kaikki. Tämä ei haittaa. Sieltä täältä kirkkaammin soivat väitteet kimpoavat nykytodellisuudesta kipeän terävästi.

Esitys pakottaa katsojansa aktiiviseksi vastaanottajaksi, luomaan itse omat merkityksensä. ”Tässä ei ole mitään poliittista” lausuu ihminen näyttämöllä tuon tuostakin, kuin vakuuttaakseen itsensä.

Vaikka ohjelmistovalinnat tehdään usein vuosiakin etukäteen, joskus ajoitus osuu täydellisesti. Onnellisuuden tasavalta on pelottavan ajassa kiinni oleva esitys.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Onnellisuuden tasavalta
Suomen kantaesitys Pienellä näyttämöllä 16.9.2015
Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 19.9.2015

Täydellinen lauantai: Perhetragediaa ja miehiä mekoissa

Olen sen ikäinen, että pystyn katsomaan Skavabölen pojat -näytelmän ilman kantaesityksen sukupolvikokemuksen taakkaa. Antti Raivion 70-80-lukujen taitteen perhekuvaus on ihan syystä uuden tulemisensa ansainnut. 

Aivan esityksen aluksi pyörittelen kyllä pimeässä silmiäni, kun Samuel Barberin pateettinen Adagio jousille pauhaa menemään. Minulle se assosioituu niin voimakkaasti Platoon-elokuvaan, etten oikein pysty sulattamaan sitä missään muussa yhteydessä (vaikka ihan ensimmäisen kerran törmäsinkin siihen eräässä teatteriesityksessä, jossa olin itse mukana melkein parikymmentä vuotta sitten). 

Muilta osin Marika Vapaavuoren ohjaama esitys väistää taitavasti pateettisuuden sudenkuopat, vaikka kompastumisen mahdollisuuksia olisi. Rupert ja Evert Kallio kasvavat pikkupojista aikuisuuden kynnykselle rikkonaisessa perheessä, jota varjostavat alkoholinkäyttö ja mielenterveyden rakoilu. 

Näytelmän sirpaleinen rakenne noudattaa muistojen epäluotettavuutta. "Toi on mun muisto", sanoo pikkuveli isommalle. Tästä syystä kohtaukset ja niiden kaaret ovat tulkinnanvaraisia, palasista yhteen liimattuja. On stimuloivaa, ettei asioita selitetä puhki, vaan tyhjät kohdat on itse täytettävä. 

Ihan täysin minulle ei aina uppoa (tai avaudu) Isä Kinnusen hahmo, jonka synkät yksinpuhelut pysäyttävät arkikuvauksen jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan. Toki hän tuo mukaan edellisen, sodan käyneen sukupolven, jonka historia valuu vielä seuraavan ja sitä seuraavankin kokemukseen maailmasta.

Jaakko Ohtonen Rupertina ja Eemu Korpela Everttinä rakentavat veljesten välisen siteen notkean fyysisellä näyttelijäntyöllään, tosin jälkimmäisen puheilmaisu ei ihan vielä riitä näyttämöympäristössä. Mari Turunen on epävakaaksi leimattuna Pirjo-äitinä kipeän vereslihainen.

Iltapäivän perhehelvetin vastapainoksi illan ohjelmassa oli täydellistä hattaraa ja sanon tämän täysin ilman ironiaa. Sugar - Piukat paikat on jokaiselta osa-alueeltaan toimivaa musikaalikomediaa. Musiikillisesti se svengaa ihanan jatsiksi, vaikka varsinaisia hittikappaleita ei I Wanna Be Loved by Youn lisäksi olekaan.

Georg Malviuksen edellinen ohjaus Tampereen Teatterissa, Les Misérables oli harkitun hiottu täsmätuote, josta puuttui inhimillinen roso. Sugar on aivan yhtä taitavasti tehty, mutta hurmaavaa rosoa piisaa!

Alkuperäisteos, Some Like It Hot -elokuva on yksi ikisuosikeistani, Peter Stonen, Bob Merrillin ja Jule Stynen musikaaliin en ennen ole sen tarkemmin tutustunut. Farssirakenne toimii ja Malvius käyttää Tampereen Teatterin kompaktia päänäyttämöä tehokkaan vauhdikkaasti.

Gangstereita tyttöbändiin pakenevia persaukisia muusikoita Jerryä ja Joeta esittävät Risto Korhonen ja Lari Halme, miekkosten himon kohteena Sugar Kanena söpöilee viehättävästi Hanna-Liina Võsa. Mutta vaikka ollaan naisten maailmassa, miehet tätä esitystä liidaavat. Ja hyvin liidaavatkin, erityisesti yksi.

Halme ja Korhonen ovat komediallisen ajoituksen ja nyanssien mestareita. Malvius on pistänyt heidät löysään liekaan, jonka jokaisen ulottuvuuden käyttää erityisen tehokkaasti Korhonen. Jerryn alter ego Daphne on aivan käsittämättömän hurmaava, joskin melko karun näköinen neito ja muodostaa ronskisti queerin subrettiparin Ville Majamaan miljonääri-Osgoodin kanssa. 

Halmeen Joe/Josephine jää varsin usein pikkuruisen Daphnen varjoon, mutta sankarirooli onkin aina vähän sidekickiä tylsempi. Joen miljonääriroolia Junioria Halme pelaa taitavalla deadpan-metodilla. Ja sitten on tietenkin vielä Ritva Jalonen, jonka Sweet Sue ottaa kyllä tilan haltuun keneltä tahansa.

Ah. Kyllä nyt on musikaalin palaset niin taitavasti ja sopivasti vinossa, että naamaan sattuu nauraminen! Häpeämätön viihde on paikallaan aina, kun se taitavasti tehdään.

*****

Tampereen Teatteri: Skavabölen pojat

Tampereen Teatteri: Sugar - Piukat paikat

Esitykset 12.9.2015

Lapset ovat Jumalan lahja, hinnasta välittämättä

Taivaslaulu on Pauliina Rauhalan samannimiseen romaaniin perustuva tarina vanhoillislestadiolaisen nuorenparin kamppailusta yhteisön pakottavien rajoitusten ja oman rakkautensa välissä. Seija Holman dramatisointi ja Heidi Räsäsen ohjaus tarttuvat tarinaan näkökulmanaan ennemminkin perhekronikka kuin psykologinen ihmiskuvaus.

Koskettavaa esityksessä on Eriikka Väliahteen ja Tommi Raitolehdon esittämien Viljan ja Aleksin inhimillisyys sekä heidän rakkautensa ja halunsa lihallisuus. Tragedia syntyy siitä, että kaikista kaunein asia kahden ihmisen välillä johtaa toisen jatkuvaan vankeuden kokemukseen, kun uusi raskaus toisensa jälkeen alkaa. Ehkäisykiellon ja lisääntymisvelvoitteen taakkaa ei kestä keho eikä mieli.

Muu yhteisö on kuvattu kuin tunteettomina nukkeina tai robotteina. En oikein osaa sanoa, onko se ohjauksellinen valinta vai eivätkö pidätellyt tunteet vain välity parvelle saakka.

Riina Huhtasen koreografioima liike korostaa ahdistavaa ilmapiiriä. Välillä se tuo kiinnostavaa kierrettä erityisesti Viljan kuvaukseen, mutta usein tuntuu turhauttavalta hidasteelta muutenkin varsin tasatahtisessa ja suoraan sanottuna liian pitkässä esityksessä.

Kertojan käyttäminen dramaturgisena keinona tekee esityksestä jotenkin valistushenkisen: "Kas näin elävät nykyaikaiset lestadiolaiset". Rauhalan runollinen kieli tuo kyllä kiehtovaa kerrostumaa arjen kuvaukseen.

Holman dramatisointi saa ensi-iltansa myös Oulun kaupunginteatterissa tänään, olisi mielenkiintoista nähdä, miten aihe ja sen käsittely uppoaa katsojiin, jolla on tamperelaisyleisöä suorempi suhde lestadiolaisuuteen.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Taivaslaulu

Esitys 11.9.2015

Reykjavikin Lókal ei tingi taiteesta

Lókal-teatterifestivaalin perustajapari auttaa islantilaisia esittävän taiteen tekijöitä kansainvälistymään

Teatterifestivaali Lókal järjestettiin Reykjavikissa ensimmäisen kerran keväällä 2008, vain puoli vuotta ennen Islantia koetellutta pankkikriisiä.

- Ajattelimme, ettei toista festivaalia tulisi, kertoo Bjarni Jónsson, toinen festivaalin perustajista ja taiteellisista johtajista. - Mutta niinpä tässä vaan ollaan, seitsemän vuotta myöhemmin, jatkaa Ragnheiður Skúladóttir.

Aluksi festivaali järjestettiin maaliskuussa, mutta aikataulutus esityspaikkojen kanssa oli liian hankalaa. Ajankohdaksi on sittemmin vakiintunut loppukesä, ennen kiinteiden teattereiden kauden aloitusta. Tänä vuonna viisipäiväinen festivaali järjestettiin elokuun viimeisellä viikolla. - Se on toisaalta parempikin, on vielä kesä ja asioita voi tehdä ulkona, kuten vaikkapa laittaa ihmiset kävelemään kaupungilla älypuhelin kädessä, toteaa Bjarni.

Hän viittaa kanadalaisten Adrienne Wongin ja Dustin Harveyn teokseen Landline: Reykjavík to Edinburgh, jossa kaupungilla kävelevä osallistuja on niin teoksen esiintyjä kuin vastaanottajakin yhtä aikaa toisessa kaupungissa oleva henkilön kanssa.

Lókalin ohjelmisto koostuu nykyteatterista, performanssista ja esitystaiteesta. Aikaisemmin Islannin taideakatemian esittävän taiteen laitosta johtaneen Ragnheiðurin mukaan kimmoke festivaalin luomiseen tuli tarpeesta tutustuttaa islantilaiset teatteriopiskelijat kansainväliseen nykyteatteriin.

Festivaalin tarkoituksena onkin kulttuurivaihto molempiin suuntiin, ohjelmisto esittelee kansainvälisiä ja islantilaisia tekijöitä rinnakkain. Ragnheiður ja Bjarni työskentelevät useiden nousevien islantilaisryhmien kanssa ja pyrkivät hyödyntämään omaa laajaa verkostoaan heidän hyväkseen. - Kaikki eivät halua kansainvälistyä ja heidät me jätämme rauhaan, naurahtaa Bjarni. - Mutta niitä, jotka haluavat, koetamme auttaa parhaamme mukaan.

Festivaali on järjestetty useana vuonna samaan aikaan Reykjavik Dance Festivalin kanssa, mutta tänä vuonna yhteistyö kahden tapahtuman kesken on erityisen tiivistä. Kansainvälinen ohjelmisto on kuratoitu yhdessä, mikä näkyy esitysten poikkitaiteellisessa luonteessa.

Tulevina vuosina yhteistyö syvenee, sillä festivaalit ovat yhdessä mukana Festivals in Transition -verkoston Luova Eurooppa -projektissa Urban Heat. - Olemme kaupunkifestivaali ja haluamme mennä myös keskustan 101-postinumeroalueen eli Reykjavikin kulttuurigeton ulkopuolelle, sanoo Ragnheiður.  - Tavoitteenamme on luoda kiinteämpi yhteys Reykjavikin asukkaisiin ja siksi aiomme tehdä enemmän paikkasidonnaisia teoksia ja kannustaa ihmisiä rakentamaan omia kaupunginosatapahtumiaan, jatkaa Bjarni.

Festivaalin kasvattaminen nykyisestä ei kuitenkaan ole suunnitelmissa. - Festivaalin rajattu aika altistaa katsojan sisällölle, Bjarni sanoo. - Emmekä totta puhuen pystyisikään laajentamaan, toteaa Ragnheiður. 

Bjarni ja Ragnheiður ovat paitsi kollegoja, myös pariskunta, joten festivaalin suunnittelu ja tuotanto tapahtuu usein keittiön pöydän ääressä. Tänä vuonna apuna on ollut  kolmannen vuoden teatteriopiskelijoista koostuva Team Spectacular, joka tuottaa festivaalia osana opintojaan.

Lókal-festivaali onkin kiinnostava yhdistelmä kotikutoisuutta ja kansainvälisyyttä. Tunnelma on lempeän vastaanottava, mutta taiteellisesta tasosta ei silti ole tingitty milliäkään.

Poimintoja ohjelmistosta: Lókal 2015

Schönheitsabend (Belgia): Florentina Holzingerin ja Vincent Riebeekin provokatiivinen teos kauneuden ja rakkauden epäkonventionaalisista muodoista yhdistää klassisen baletin ja queer-performanssin.

A series of novels never written (Islanti) : Kirjailija Snæbjörn Brynjarsson tanssii puolisonsa Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnasonin koreografioimana seitsemän keskeneräistä romaaniaan, tavoitteena taiteilijan suora ja vilpitön yhteys katsojaan.

Tell me love is real (USA): Zachary Oberzanin depressiosta ja itsemurhayrityksestä kertova teos on popkulttuuriviittauksia täynnä oleva yhdistelmä surullista stand-upia, kipeän hauskaa spoken wordia ja mediataidetta.

When I die - A ghost story with music (Sveitsi): Thom Luzin ohjaama tositarinaan pohjautuva musikaalinen näyttämöteos kertoo englantilaisnaisesta, jonka kautta kuolleet säveltäjät jatkoivat sävellystyötään.

*****

Artikkeli on julkaistu Hämeen Sanomissa 3.9.2015