Taideakatemia, osa 2: Radio teatterissa

Päivän erikoinen ohjelma jatkui Puhuvan pään jälkeen puheen ja tanssin parissa. Vuorossa oli Teatteri Jurkan ja Radio Helsingin Taideakatemia-teoksen kokeminen livenä. Radio-ohjelmanhan kuuntelin viikko sitten. Minulla oli radiolähetyksen jäljiltä luonnollisesti ennakko-odotuksia, mutta ei ilta millään tavalla ennalta-arvattava ollut. 

Kertaukseksi siis esityksen konsepti. Janne Marja-aho ja Panu Varstala tanssivat Teatteri Jurkassa ja Anna Cadia juontaa esityksen suorana radiossa vaihtelevien keskustelukumppaneiden kanssa. Tässä neljännessä ja viimeisessä esityksessä vieraita on kaksi, filosofi Kai Alhanen ja esitystaiteilija Aune Kallinen. Aiheena on tunne, tunteminen ja tuntuminen.

Kahden vieraan konsepti toimii hyvin, koska he ruokkivat keskustelussa toisiaan. Vaikka Cadiakin oletettavasti pyrkii puhumaan näkemästään mahdollisimman puhtaalta pöydältä, huomaan hänen nostavan esiin samoja asioita kuin kuuntelemassani esityksessä. Käsikirjoitettuako vai luonnostaan tulevaa toistoa, en tiedä, eikä sillä sinänsä ole merkitystäkään. 

Aivan ensimmäiseksi, kun esitys/ohjelma alkaa musiikilla, mietin, miten paljon Cadia nyt esittää radiotoimittajaa. Kuinka paljon se, että hän näyttämöllä on myös katseen kohteena, vaikuttaa hänen olemiseensa? Uskon, että esitystaitelijana Cadia on varsin tietoinen myös tästä.

Varstalan ja Marja-ahon tanssi on kiehtovaa. Jurkan näyttämöhän on noin nenäliinan kokoinen, joten kahden miehen ei paljoa tarvitse siellä heilua, kun he ovat jo melkein sylissä. Ensimmäisen näytöksen ajan miehet tulevat lämpiöstä näyttämölle uudestaan ja uudestaan aina yhden kehollisen tehtävän kanssa, toistavat sitä yhden kierroksen ja poistuvat. Musiikkia ei ole, vaan rytmi on yhdessä luotu. 

Musiikin sijaan taustalla kuuluu keskustelu. Aune Kallinen toteaa heti alkuun, että hänen on vaikea puhua samaan aikaan, kun katsoo tanssia. Minulla on vähän sama vaiva, on vaikea kuunnella sinänsä mielenkiintoista keskustelua, kun huomioni kiinnittyy usein varsin groteskiin ja arvaamattomaan tanssiin. Kallinen esitttää mielenkiintoisia huomioita tanssijoiden erilaisista liikelaaduista, mikä ohjaa omaakin katsettani huomioimaan Marja-ahon pystysuuntaisen jäntevän jouston ja Varstalan vaakasuuntaisen keinumisen.

Joudun kuitenkin myös usein muistuttamaan itseäni siitä, että keskustelu ei ole esityksestä erillinen kommenttiraita, jonka välillä koen jopa vähän häiritsevänä, vaan osa sitä. Ilman tätä keskustelua tämä esitys ei olisi olemassa. 

Toisessa näytöksessä Varstala piirtää seinälle muotokuvaa Marja-ahosta, joka puolestaan liikkuu häkellyttävän häiritsevästi, mutta vangitsevan kauniisti. Välillä hän ryntää näyttämölle puolialastomana, välillä paitsiveitsi kädessään. Kiihkeä liike veitsi kädessä on toisaalta pelottava ja vaarallinen, mutta toisaalta Marja-aho läpsii sillä Varstalan takapuolta, joten en ole kovin huolissani.

Se, mikä esityksessä minua erityisesti kiehtoo, on tanssijoiden välillä oleva energia. Muistan, että Nevanlinna viittasi siihen sekä aggressiivisena että affektiivisena ominaisuutena, joka voisi johtaa niin taisteluun kuin rakasteluunkin. 

Minä näen sen nimenomaan tunteena, mutta en erityisen seksuaalisena. Miesten välille assosiaationi luo vahvan tunnesiteen, joka, kuten vahvat siteet yleensä, ei ole yksinomaan positiivinen tai negatiivinen vaan runsas, monikerroksinen ja omalakinen. Luja syleily, johon he esityksen lopuksi päätyvät, sinetöi tulkintani kauniisti.

Tuomas Fräntin äänisuunnittelu ja Tiiti Hynnisen valosuunnittelu korostavat, mutta eivät alleviivaa. Ilahdun havaitessani, että muutamat radio-ohjelmassa kuuluneet kaiut eivät olekaan lähetyksen häiriöitä, vaan Fräntin luomia. Teemu Määttäsen visualisointi, joka radio-ohjelman ohessa tuntui hieman irralliselta, saa esityskontekstissa perustelunsa. 

Isoin ero odotukseni ja todellisuuden välillä liittyy radiomainoksiin. Oletin jotenkin, että mainokset ajettaisiin vain radionkuuntelijoille ja niiden aikana tapahtuisi jotakin aivan muuta. Tanssi jatkuukin mainoksista huolimatta. Vaikka Radio Helsingin mainokset eivät sieltä pahimmasta päästä olekaan, vaan promoavat lähinnä kanavan omia ohjelmia, tulee tästä aika jännää kierrettä. 

Esityksen loputtuakin viimeiseksi pyörivät kaupalliset tiedotteet. Tavallaan aika lempeästi, mutta pirullisesti ilmaistu statement. Saisiko nykytaiteelle talouspuheen täyttämässä yhteiskunnassa paremman valtuutuksen, jos mentäisiin suosiolla välillä mainoskatkolle?

*****

Teatteri Jurkka & Radio Helsinki: Taideakatemia
Esitys 23.5.2015

Puhe vie miestä ajatuksen laineilla

Tänään lautaselle tipahti varsin erikoinen teospari. En mitenkään erityisemmin suunnitellut katsovani juuri näitä esityksiä samana päivänä, ne vain osuivat sopivasti. Kummankaanlaista esitystä en ole ikinä aikaisemmin nähnyt ja molemmat olivat monella tasolla todella kiehtovia. 

Jälkimmäisestä eli Taideakatemian live-esityksestä puhun omassa blogauksessaan. Sitä ennen päivällä katsoin Kiasma-teatterissa Janne Saarakkalan teoksen Puhuva pää, jossa hän kaikessa yksinkertaisuudessaan puhuu ääneen kaiken, mitä hänen päässään liikkuu tunnin aikana. Ja yksinkertaistahan se ei voi olla. 

Mietin, että jos itse pitäisi tuosta vain alkaa puhua, loppuisi puhe todennäköisesti aika nopsaan. Saarakkala lienee treenannut avoimena olemista ja itsesensuurin poistoa pitkään ja hartaasti. Esitys on ensiesitetty Todellisuuden tutkimuskeskuksessa vuonna 2001, joten ihan kylmiltään hän ei sentään ole liikkeellä.

Vaikka Saarakkala korostaa, että ei ole ennalta miettinyt, mistä aikoo puhua, on esityksessä kuitenkin mietitty dramaturginen rakenne. Ensin hän puhuu silmälaput päässään, myöhemmin hän ottaa ne pois ja kääntää katseensa myös yleisöön. Jossain vaiheessa soi musiikki, sitten nähdään Robert Mapplethorpen valokuva. Saarakkala toteaa moneen otteeseen, että "tässä kohtaa mä yleensä aina teen näin" tai "no niin nyt tuli taas tämä", joten toki toisto jonkinlaista muotoa ajatuksiin luo.

Saarakkala esittää Janne Saarakkalaa, ystävällistä ja avointa henkilöä. Se, miten paljon tämä on todellinen Saarakkala, on häntä paremmin tuntematta toki mahdotonta sanoa. Oli kyseessä sitten minkätasoinen illuusio tahansa, kovin lämpöinen tunne minulla häntä kohtaan esityksen aikana tulee.

Puhuva pää antaa assosiaatioiden viedä. Hän kertoo muistoja, tarinoita ja asioita, jotka häntä ärsyttävät. Usein puhe palaa kommentoimaan itse esitystilannetta ja Saarakkalan omaa suhdetta siihen, asentoa, ääntä, yleisön reaktioita. Havainnoista tulee koominen viritys, vaikka viihdyttäminen ei olekaan Saarakkalan tavoite. Ajatus katkeaa usein siihen, että sitä alkaa kuuntelemaan.

Puhe soljuu niin, ettei katsojanakaan tule tarvetta jäädä miettimään, mitä juuri kuuli, vaan olo on etukenossa: mitä seuraavaksi tulee, mihin tämä johtaa? Saarakkala liikuttuu yhtäkkiä henkilökohtaisesta kipeästä muistosta ja yllättyy siitä itsekin. Minulle tulee välittömästi tirkistelevä olo. Hän kuitenkin jatkaa myös tuon tunnereaktion ajattelemista, vaikka se sen päällä ollessa onkin vaikeaa. 

Alussa Saarakkala lupaa, ettei sensuroi itseään tai jos sen tekee, kertoo siitä meille. Sensuuri näyttää kulkevan henkilökohtaisen rajalla: niin kauan kun hän puhuu itsestään, ei ole tarvetta sensuroida, mutta erääseen paikalla olevaan katsojaan liittyvän muiston hän piilottaa meiltä. Se jää vaivaamaan paitsi minua katsojana, myös häntä esiintyjänä. Sensuroidusta ajatuksesta onkin vaikea päästää irti.

Tänään Saarakkalalle tapahtuu jotakin uutta, joka häntä itseäänkin hämmentää, ehkä vähän pelottaakin. Miten hän voi enää palata "siihen entiseen"? Kellottajana ja esityksen jälkeisen keskustelun vetäjänä toimiva Helena Ryti vahvistaa, että näin on, esitys muuttui perustavanlaatuisella tavalla. En kuitenkaan halua jäädä yleisökeskusteluun kuulemaan asiasta tarkemmin, vaan pidän mieluummin juuri tämän kokemuksen.

Paitsi että vaivaamaan jää yksi asia. Mikä oli se ihana sana, jota Saarakkalan äiti (?) käytti aamuisesta olotilasta ennen heräämistä? Janne, jos olet kuulolla, vastaathan vaikka kommenttilootaan!

*****

Janne Saarakkala: Puhuva pää

Esitys Kiasma-teatterissa 23.5.2015

Pieni on suurta kun selkein elein, lauluin luodaan*

The Suit -esitystä katsoessa mietin, että vaikuttaako mielipiteeseeni se, että sen on ohjannut Peter Brook. Nykykatsojana ajatelen, että olenhan minä nyt tämmöistä näyttämökieltä nähnyt vaikka miten paljon, sitten muistan, että tänä vuonna 90-vuotias Brook oli justiinsa se heppu, joka loi 1960-luvulla teatterikäsityksiä mullistaneen tyhjän tilan estetiikan. 

The Suit on teos, johon Brook on palannut useita kertoja, kieli on vaihtunut ranskasta englanniksi ja näyttelijätkin vuosien varrella. Eteläafrikkalaisen Can Themban 1950-luvulla kirjoittamaan pieneen novelliin perustuva esitys on puitteiltaan vaatimaton. Brook elää niinkuin saarnaa, näyttämö muotoutuu muutamilla tuoleilla ja vaaterekeillä Johannesburgin esikaupungissa Sophiatownissa sijaitsevaksi kodiksi, bussiksi, kirkoksi.

Vuonna 1955 Sophiatown julistettiin valkoisten alueeksi ja sen kymmenettuhannet mustat asukkaat siirrettiin toiseen townshipiin. Näytelmässä eletään aikaa juuri ennen tätä, kun Sophiatown on vielä kulttuurisesti vireä ja elinvoimainen alue. Apartheid on esityksen viitekehys, mutta tarina kertoo nuoresta avioparista Philomenista (Jared McNeill) ja Matildasta (Cherise Adams-Burnett), joiden keskiluokkainen idylli murenee Matildan jäädessä kiinni pettämisestä. 

Rakastajalta jää rikospaikalle puku, josta Philomen tekee koston ja rankaisun välineen. Hän on vaimolleen lempeä, ei riitele, ei lyö, mutta nöyryyttää tätä tekemällä puvusta liiton kolmannen osapuolen. Puku tuodaan ruokapöytään ja vuoteeseen, sitä kävelytetään ulkosalla. Niin kauan kuin tämä julma leikki pysyy kahdenkeskisenä, Matilda hyväksyy sen, onhan hän omasta mielestään rangaistuksen ansainnutkin. Mutta sitten Philomen menee liian pitkälle.

Kolme näyttelijän ja kolmen muusikon voimin tarinaa sävytetään klassisella musiikilla sekä Miriam Makeban ja Nina Simonen lauluilla. Mukana on myös englanninkielinen versio Carolan Kielletyistä leikeistä, oletan, että tämä on jonkinlaista esityksen lokalisointia, samaan tapaan kuin näyttelijöiden heittämät satunnaiset suomenkieliset sanatkin. 

Esityksessä minua viehättää taitava näyttelijäntyö, joka on suorassa kontaktissa yleisöön ja ilmavana sopivassa kontrastissa ankaran sisällön kanssa. Adams-Burnettin ja McNeillin rinnalla Ery Nzaramba tekee runsaan kourallisen sivurooleja. Joukkokohtaukset luodaan muusikoiden ja muutaman yleisöstä poimitun kanssa.

Rekvisiittaa on vain ehdottomasti pakolliset ja suuri osa tehdään miimisesti. Näin kaikki näkyvä saa vahvan merkityksen. Koskaan en ole näin surullista korvakorujen ja rannekorun riisumista nähnyt.

The Guardianin kriitikko oli aikanaan hieman harmistunut: "The show's simplicity is undeniably pleasing, but its self-conscious elegance prettifies emotions and actions, dilutes the tragedy and sends you out into the night feeling jolly rather than sobered". 

Minulle tämä on kuitenkin koko esityksen juju: hyvinkin inhottava tarina tuodaan lavalle kepeästi, ilman tunteiden paisuttelua. Rankistellen teos ei toimisi, mutta tällä tavoin se saa - ainakin minussa - aikaan voimakkaamman reaktion. Pois lähtiessä hymyilen, mutta myös kyynelehdin.

Niin. Pidinkö esityksestä siis siksi, että sen on ohjannut Peter Brook? Päinvastoin, luulen, että pidin siitä siitä huolimatta. Odotukseni olivat luonnollisesti kovat, mutta esityksen aikana unohdin, kenen teosta katson.

Eräs Brookin tunnetuimmista teoksista, kolmekymmentä vuotta sitten tehty Mahabharata kesti yhdeksän tuntia. Vain reilun tunnin mittainen The Suit onnistuu luomaan intiimin hetken ja piirtämään näennäisen pienellä tarinalla ja vähillä keinoilla julman, koskettavan ja kirkkaan kuvan. Esitys ei huou mitään sellaista "tulkaa ja ihailkaa teatterigurun kädenjälkeä" -tunnelmaa, vaan pyytää vain vilpittömästi pysähtymään hetkeksi tämän tarinan äärelle. 

*****

Théâtre des Bouffes du Nord: The Suit
Esitys Espoon Kaupunginteatterissa 22.5.2015

*Tsekkaa myös kulttuurikritiikin tiivistyksen mestari Haikuarviot, jolta lainasin otsikkoni! 

Cirko-festivaaliartikkeli Sylvissä

"Esiintyjien vilpitön suhde yleisöön on aseistariisuva. Sirkusperinteen mukaiset väliaplodien paikat on tarkkaan mietitty ja merkattu, mutta tunnelma on jollain tavalla niin hauras, ettei sitä tee mieli rikkoa taputtamalla."

Lue koko juttu tämän vuoden Cirko-festivaalilta Sylvi.fi:stä

Hanna B:n keittiössä tuoksuu leipä

Samaan aikaan kun Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä Tero Saarisen teoksessa Morphed kahdeksan miestä tulkitsee viisikymppisen mieskoreografin ajatuksia miehisyydestä, on talon toisessa päässä huomattavasti pienemmällä näyttämöllä, Willensaunassa tarjolla muutamaa vuotta nuoremman naiskoreografin tuntemuksia naisena olemisesta. Varsin kiinnostava teospari.

Hanna Brotherus on tehnyt pitkän uransa aikana lukuisia teoksia yhteistyössä mm. turvapaikanhakijoiden, vanhusten ja vammaisten kanssa, mutta Hanna B:ssä hän tanssii yksin. 

En ole aiemmin nähnyt yhtään Brotheruksen teosta, vaikka olenkin niistä toki lukenut. Siksi tuntuu vähän hassulta aloittaa hänen ensimmäisestä sooloteoksestaan. Perspektiiviä koreografin tuotantoon ei ole, vaan näyttämöllä on oikeastaan kuka vain nainen. Näin siis minun näkökulmastani.

Brotherus tanssii keittiössä, leipoo leipää, pöllyttää leseitä ja tanssii sitten niissä. Uunissa kypsyvän leivän tuoksu on melkein sietämättömän herkullinen. Brotheruksen liike on viehättävän arkista, hän toistaa muutamaa koreografian pätkää, mutta aina ne jotenkin muuttuvat, naisen ikävuosien myötä, kokemusten myötä. 

Viimeinen kohtaus uppoaa naisen kehoon hyvin raadollisesti ja melkein järkytyn tanssijan lapaluiden liikkeestä. Ahdistuneesta häkkieläimestä kuoriutuu kuitenkin itsessään ja kehossaan sisällä oleva ja ehjä nainen.

Vähintään yhtä paljon kuin tanssia, esityksessa on paljon puhetta. Suurperheen äidin almanakka, työpäiväkirja ja ostoslistat sekoittuvat humoristisesti. Pitkä lista entisiä miehiä maalaa jokaisesta esiin yhden piirteen: yksi on kalju, toinen vesisänkykauppias. 

Miesgynekologi ei voi koskaan tietää, miltä naisena oleminen tuntuu. Tai miltä naisen halu tuntuu. Tekstit ovat yhtä kehollisia, lihallisia ja voimakkaasti aistittuja kuin tanssikin. 

Käsiohjelman välissä on paperinenäliina. Kyynikko minussa kieltäytyy välittömästi tunteilemasta. Itsepetosta! huutaa puolestaan sisäinen taiteen äärellä nyyhkijä. Ei voita kyynikko eikä nyyhkijä, mutta esityksen sentimentaalisuus tuntuu minusta välillä inasen laskelmoidulta. 

Brotheruksen valoisa ja suoraan yleisöön avoimesti suuntautuva esiintyjäpersoona riisuu kuitenkin aseista. 

*****

Hanna Brotherus Company & Suomen Kansallisteatteri: Hanna B.
Ensi-ilta Willensaunassa 21.5.2015

Tanssia miehen tunteista

Morphed-tanssiteoksessa Esa-Pekka Salosen musiikki ja Tero Saarisen koreografia ovat täydellinen pari toisilleen. Saarisen liikekieli on minun silmiini näyttäytynyt aina kulmikkaana ja jäntevänä, mutta samalla orgaanisesti virtaavana. Salosen musiikissa on jotakin hyvin samanlaista dynamiikkaa. 

Teoksessaan Saarinen on halunnut käsitellä miehen tunteita tanssin kautta. Hurjan ahdistunutta kamaa tuntuu tämän teoksen universaalilla miehellä olevan käsissään, mitään kovin herkkää tai haurasta ei näy. Liike on aggressiivista, tiukkaan muotoon pakottavaa ja siitä irti tempoilevaa. Kädet pyrkivät poispäin kehosta, hypyt pomppaavat lattiasta huikean korkealle. 

Miehiä on lavalla kahdeksan: Janne Aspvik, Ima Iduozee, Leo Kirjonen, Saku Koistinen, Mikko Lampinen, Pekka Louhio, Jussi Nousiainen ja David Scarantino. Teemu Muurimäen bisnes- ja katupukeutumista hauskasti sekoittavat asut tekevät heistä alkuun melko kasvottoman joukon. Pikkuhiljaa kuoritaan pukujen alta yksilöitä, joiden kehojen kautta Saarisen liike suodattuu moniäänisenä. 

Miesten kohtaamiset ovat lähes poikkeuksetta jompaakumpaa alistavia, toisia tönitään ja riepotetaan. Havahduttava on melkein kivuliaan seksuaalinen hetki, jossa kalju tanssija haparoi pakonomaisesti toisen, pitkätukkaisen, hiuksia kasvoilleen. 

Jollain tavalla minun käy näitä miehiä sääliksi, niin vaikeaa tuntuu kohtaaminen tai miehenä oleminen ylipäätään olevan. Mikki Kuntun köysistä muodostuva lavastus ja tinkimättömän kaunis valosuunnittelu korostaa tuota ankaraa maailmaa.

Vaikka Salosen musiikki on vangitsevaa, pidän esityksessä erityisen paljon hetkistä, joissa musiikki ei soi, mutta liike jatkuu. Olen ennenkin kirjoittanut tanssin perkussiivisuudesta ja myös tässä esityksessä tanssijoiden askeleet, paljaan jalan ja tanssimaton kohtaamisesta syntyvät nirskaukset sekä tanssijoiden huohotus luovat omaa musiikkiaan. Ne muistuttavat siitä, että näyttämöllä on todellisia ihmisiä ja kevyenä näyttäytyvä tanssi on välillä myös raskasta.

Kahdeksan miestä on iso ensemble, he täyttävät Kansallisteatterin suuren näyttämön helposti. Erityisen paljon tilaa saa (tai sitten katseeni vain seuraa häntä) b-boytaustainen, nykytanssin eturiviin rytinällä noussut Ima Idouzee, jonka kehonhallinta ja liikkeellinen ilmaisu on poikkeuksellisen omalaatuista ja kiinnostavaa. 

*****

Tero Saarinen Company: Morphed
Esitys Kansallisteatterissa 20.5.2015

Taideakatemia, osa 1: Tanssia radiossa

Tänään kuuntelin nykytanssia radiosta. Tai no, kuuntelin radio-ohjelmaa, joka oli osa nykytanssiesitystä. 

Teatteri Jurkassa esitettävä Taideakatemia on siis paitsi nykytanssiesitys, myös suora radiolähetys. Halusin kokea molemmat ja nimenomaan tässä järjestyksessä, paikan päälle olen menossa viikon päästä.

Samaan aikaan, kun Janne Marja-aho ja Panu Varstala tanssivat, puhuvat toimittaja Anna Cadia ja filosofi Tuomas Nevanlinna. Radiolähetys paitsi kommentoi teosta, on myös elimellinen osa sitä. Verkon kautta kuuntelijoille on lisäksi tarjolla videosuunnittelija Teemu Määttäsen rakentama visualisointi.

Toisin kuin teatterissa esitystä katsoessa, teen kaikenlaista samaan aikaa. Venyttelen, juon teetä, selaan nettiä, sometan. Juuri näin kuuntelen radiotakin, en jokaista sanaa kuuliaisesti hiljaisuudessa vastaanottaen, vaan poimien puhevirrasta mitä milloinkin.

Tanssi on lähetyksessä oikeastaan aika vähän läsnä, taustalta kuuluu tanssijoiden töminää ja silloin tällöin Cadia ja Nevanlinna pyrkivät sanallistamaan näkemäänsä, mutta pääasiassa puhutaan taiteesta yleisemmällä tasolla.

Moniajoa tekevän radiokuuntelijan läpi suodattuu ainakin tällaisia asioita (ja takuulla monessa näistä on sekaisin niin Cadian, Nevanlinnan kuin omiakin ajatuksiani):

Amatööritanssia. Tavallisen ihmisen tanssia. Ammattitanssijan tulkinta tavallisen ihmisen tanssista.

Heijailua, lekottelua. Stalinin ajan stadionjuhlat.

Affektiivinen ja aggressiivinen dynamiikka, ei voi tietää, johtaako tilanne tappeluun vai paritteluun.

Pitäminen. Onko taideteoksesta pitäminen olennaista? Ainakin itse olen törmännyt teoksiin, jotka ovat vaikuttaneet minuun voimakkasti, tuottaneet hyvinkin vahvoja tunnereaktioita, mutta joista en ole lainkaan pitänyt.

Nevanlinna kertoo tanssivansa vain vahvassa humalassa. 

Maku. Mitä se on, jos kerran taiteen kokeminen on aina subjektiivista? Miten voidaan sanoa, että jonkun maku on toista parempi tai että makua voidaan kehittää? Nevanlinna toteaa, että juuri tästä syystä kritiikki on tärkeää, koska vaikka sekin on "vain yhden ihmisen kokemus", on kritiikki kuitenkin tapa jakaa taide niille, jotka sitä eivät ole kokeneet. Toisaalta moderni taide myös sisällyttää kritiikin itseensä, taide kysyy kriittisiä kysymyksiä itseltään ja kommentoi itseään.

Taiteen ymmärtäminen on yliarvostettua. Nevanlinnan mukaan teos on kiinnostava vain niin kauan, kun sitä ei täysin ymmärrä. Taiteen tyhjentymättömyys tekee siitä kiinnostavaa, ymmärrys tekee teoksesta banaalin. Saako sanoa, ettei ole ymmärtänyt? Nevanlinna haluaa hälventää ymmärtämättömyyden pelkoa.

Kinesteettinen empatia, jota Cadia sanoo tuntevansa tanssia katsoessaan, on tuttua minullekin. Tanssi tuntuu myös katsojan kehossa. Nevanlinna toteaa, että myös vastaliike on myötäilemistä.

Nevanlinna tuntee helpotusta havaitessaan, että improvisoidulta tuntuva liike onkin tarkasti koreografioitua. Loppukuvan voi tunnistaa sen tullessa, koska katsojaan on iskostettu tietty konventioon perustuva dramaturginen odotus. 

Teknisesti lähetys toimii vähän epätasaisesti. Seuraan sitä pääosin visualisoinnin kanssa, mutta välillä feedin pykiessä siirryn Radio Helsingin soittimeen ilman kuvaa. Äänentaso vaihtelee ärsyttävästi, mainokset tulevat huomattavasti lujempaa kuin lähetys, samoin Nevanlinna kuuluu Cadiaa kovempaa.

Visualisointi ei minua alkuun juuri liikauta, ehkä siksi, että puheesta poimiutuvat sanat, jotka jäävät leijumaan muodostaen eräänlaisen pilven, on idea, jonka olen nähnyt joskus aiemmin tanssiteoksen yhteydessä, Määttäsen tekemänä silloinkin. Toisella puoliskolla liiketunnistukseen perustuva visualisointi on abstraktimpaa ja se tuntuu kiinnostavalta. 

Välillä näkyy myös puolittaista kuvaa näyttämöltä. Jotenkin hätkähdän tätä, eihän minun pitänyt nähdä mitään, vaan pelkästään kuulla! Sattumalta juuri samaan aikaan Cadia kuvailee Marja-ahon liikehdintää todeten, ettei urheiluselostajamaisessa kuvailussa taida olla mieltä, kun eivät kuulijat sitä näe kuitenkaan. 

Vaan olipahan mielenkiintoinen kokemus! Radio-ohjelma jätti kyllä nälän päästä paikan päälle kokemaan teos myös toisesta näkökulmasta. Siellä mukaan tulevat myös valo-, ääni- ja pukusuunnittelu, sekä tietenkin yhteisöllinen vastaanotto.

Eli to be continued...

*****

Teatteri Jurkka & Radio Helsinki: Taideakatemia
Suora lähetys 16.5.2015

Runolle altistumista Kallion kulmilla

Kävin kuuntelemassa runoja yllättävissä paikoissa. Lue koko raportti Kallio Kukkii -festivaalin sivuilta.

Elämän puolella, pelkoa vastaan

Käyn tätä nykyä minimaalisen vähän katsomassa harrastajateatteria, koska ammattitarjontaa piisaa kalenterin tukkeeksi asti. Helsingin Gayteatteri on kuitenkin ainoa lajissaan paitsi Suomessa, myös Pohjoismaissa, joten sinne siis.

Paul Rudnickin näytelmä kertoo enemmän tarjoilijan kuin näyttelijän töitä tekevästä Jeffreystä, joka 1990-luvun alkupuolella ahdistuu New Yorkin AIDS-epidemiasta sen verran, että päättää lopettaa seksin tykkänään. Tottahan siinä kohtaa kuvaan astuu unelmien mies Steve ja tunne on molemminpuolinen. Perhana. Se, että Jeffrey on päättänyt elää selibaatissa, ei ole ainoa este. Steve sattuu myös olemaan HIV-positiivinen.

Cris af Enehielmin ohjaama esitys on karnevalistista kabareeta, mutta kietoo sisäänsä aitoja inhimillisiä roolihenkilöitä. Alkuun ei oikein tahdota päästä liikkeelle, ja rytmi ontuu, mutta kyllä kone lopulta lähtee käyntiin, ja meno on sen mukaista.

Rudnickin teksti rönsyilee sinne tänne ja eikä kärsisi pienestä dramaturgisesta putsauksesta, mutta kaiken sen härdellin ja hässimisen alla on jotakin kovin koskettavaa. Ja ihan hirmuisen hauskaa myös. 

Näytelmä ei ole sairauskertomus, eikä oikeastaan edes kerro HIV:stä, vaan siitä, että kieltämällä itseltään mahdollisuuden rakastamiseen, katoaa valtava siivu ihmisyyttäkin siinä samalla. Eräs henkilöistä muistuttaakin haudan takaa omien pelkojensa kanssa kamppailevaa Jeffreyä: "Vihaa AIDSia, älä elämää". 

Steve on tartunnastaan huolimatta terve, mutta kukaan ei tiedä kuinka kauan. Niinpä hän ei jätä katsomatta korttia, joka Jeffreyn ominaisuudessa käteen lankeaa (mistä näitä huonoja metaforia oikein tippuu...).

Harrastajateatterissa kun ollaan, on taito näyttämöllä vaihtelevaa, mutta se, mikä ehkä osaamisessa jää vajaaksi, paikkaantuu rohkeudella ja riemulla, joka tekemisestä välittyy. Petri Piatu Puhakka Jeffreynä ja Jarno Pimperi Stevenä kannattelevat esitystä herkästi ja varmoin ottein. Sivurooleissa nähdään joitakin aivan hurmaavia herkkuja, kuten Mikko Misha Aution himokas pappi tai Makla Laine homofobisena uutistoimittajana.

*****

Helsingin Gayteatteri: Jeffrey
Esitys Valtimonteatterissa 9.5.2015

Kallio Kukkii -festivaalia varten tekemäni Jarno Pimperin ja Mikko Aution haastattelu löytyy täältä.

Rikkinäinen nuoruus nuorallakävellen

Klockriketeaternin tänä vuonna poliittiseen ja dokumenttiteatteriin keskittyvässä Diana Drama Festissä vieraileva Hamlet sade det vackrare perustuu Lagmansgårdenin koulukodin oppilaiden kanssa tehtyihin draamatyöpajoihin. Kaltoinkohdelluista ja elämässään hukassa olevista nuorista kertova esitys välttää realismia, ja onnistuu juuri siksi koskettamaan.

Macken (Per Enström) kotona dokataan reippaasti ja päihteitä kohti käy pojankin tie. Katarinan (Malin Olkkola) isäpuoli tulee kylään valojen sammuttua. Venäläinen Volodja (Jakob Johansson) on päätynyt moskovalaisista viemäreistä Suomeen, hukassa on kehitysvammainen pikkuveli. 

Nuorten tarinoita esittävät kiertävät sirkuslaiset, maneesista muodostuu koulukoti ja siitä kiirastulen kaltainen välitila, missä kaikilla on vielä mahdollisuus valita oma tiensä. Sirkusta pyörittää Carl Almin esittämä hyytävä tirehtööri. Kaikki neljä näyttelijää kantavat lukuisat päällekkäiset roolinsa taitavasti.

Sirkus toimii esityksen metaforisena maailmana hyvin, taikatemput ja nuorallakävelyt on rakennettu suoraan sisään Harriet Abrahamssonin ja Paul Olinin tekstin dramaturgiaan. Sen sijaan Shakespearen Hamlet tuntuu kietoutuvan jo muutenkin monitasoiseen tarinaan vähän väkinäisesti.

Olinin ohjaaman esityksen tunnelma on karmiva, mutta sirkuksen mukanaan tuoma leikkisyys keventää sitä, mikä puolestaan lisää ahdistusta. Samaan aikaan esityksessä on ronskia huumoria, erityisesti suomalaisten ja suomenruotsalaisten perinteiden kavalkadi Volodjan opiksi naurattaa.

Jeremy Crottsin ja Nina Silfverbergin jokaista yksityiskohtaa myöten tarkkaan mietitty visuaalisuus on herkullinen, ja erityisesti minua viehättää nuorten elämässä vaurioita aiheuttavien aikuisten esittäminen eläiminä. 

Micken vanhemmat ovat kännisiä sikoja, Volodjan sijaiskotia pyörittävät tahdottomat lampaat. Hyytävin rinnastus on onnea tuovana ja lempeänä symbolina pidetyn yksisarvisen muuttuminen lapsenraiskaajaksi.

Lopulta nuoret kohtaavat omat demoninsa kuin Pyhä Yrjö monipäisen lohikäärmeen. Ja juuri, kun kaiken kauhun ja karnevalismin rauhoituttua tulee mahdollisuus onnelliseen loppuun, muistutetaan meitä siitä, että nämä henkilöt eivät ole keksittyjä draamahenkilöitä. He ovat ihan oikeasti olemassa.

Tehokkaan dokumenttidraaman ovat vaasalaiset tehneet, kylmät väreet tuntuvat vielä seuraavanakin päivänä.

*****

Wasa Teater: Hamlet sade det vackrare
Esitys Klockriketeaternissa 5.5.2015

Ihan hauskaa, mutta hampaatonta

Porilainen Rakastajat-teatteri harjoittaa mielenkiintoista kulttuurituontia. Rakastajien myötä Suomessa on nähty alunperin amerikkalainen The 24 Hour Plays -konsepti, ja nyt tarjolla on brittiläisiä Bite Size Plays -pienoisnäytelmiä.

Rakastajien esitys Namipalat 1: Tarantinoa, teetä ja OMG sisältää viisi itsenäistä komediapätkää. Tekstit on suomentanut ja kokonaisuuden ohjannut Juha Siltanen, lavalla nähdään Miia Lindström, Angelika Meusel ja Kai Tanner. 

Pätkien aiheet pysyvät hyvin keveinä ja mietinkin, sallisiko formaatti myös vähän vakavampaa sisältöä. Nyt mennään rivakalla komediaotteella ja kiireen tuntu vielä korostuu tarkoituksellisen hektisesti toteutettujen vaihtojen myötä.

'Mä luulin et mä tykkään tytöistä...' kääntää nimensä mukaisesti tilanteen, kun vanhempien on vaikea hyväksyä tyttärensä äkillinen kaapistatulo - heterona. 'Jenna tykkää tilastasi' kuvaa hysteeristen Facebook-peukutusten, hymiöiden ja LOL-kielen värittämää nuorten naisten maailmaa ja melkein onnistuu tuomaan aiheeseen kriittisen kommentin.

'Itseensäkietoutuva monologi' ironisoi tekotaiteellista teatteria ja 'Sähköinen panttivankidraama kovin kierroksin ja ananaksen kera' on lähtökohdiltaan ihan mielenkiintoinen kohtaus siitä, miten gangsterin koulutustilanne voi mennä pieleen. Lopuksi 'Lukkojen takana' antaa vaniljaseksille oikeutuksen BDSM-trendiä kavahtaville.

Esityksen ensimmäinen kolmikko toimii rytmisesti hyvänä kokonaisuutena. Väliajan jälkeiset viimeiset kaksi eivät kuitenkaan pääse samanlaiseen flow'hun ja ironisesti överi näytteleminen alkaa puuduttaa. 

Rohkeampi variointi tyylilajeissa nostaisi erilliset pätkät paremmin irti toisistaan. Nyt tuntuu, että jokainen juttu on saman toistoa, vaikka itse sisältö muuttuukin. Juha Siltasen terävyys kuuluu suomennoksissa, ohjauksessa hampaita olisi kyllä saanut näkyä enemmänkin.

Toki ymmärrän, että formaatti on "suupaloja", mutta voihan siihen yhteen haukkaisuun saada sushimaisesti useammankinlaista makua ja suutuntumaa eikä aina vaan sitä samaa pottua ja soosia.

Kävin tänä viikonloppuna katsomassa myös UIT:n Kivaa ja korkealta -esityksen. En ole revyystä ihan hirveästi innostunut ikinä ja UIT:n pätkät televisiosta eivät koskaan ole minuun osuneet. Ajattelin kuitenkin, että livenä voisi toimiakin ja lähdin ihan kohtuullisen avoimin mielin katsomoon.

Täytyy todeta, että ei osunut livenäkään. Toki show on muodoltaan ihan taiten tehty, mutta kun sisältö on aika hampaatonta ja jopa vähän pölyistä kamaa, niin ei kyllä juuri naurata. Tai sitten olen vaan näiltä osin tosikko. Sen nyt ainakin tiedän, että televisiottomana aika moni vitsi meni ohi ihan siksi, että en ole kyseisiä ohjelmia ikinä nähnyt.

*****

Rakastajat-teatteri: Tarantinoa, teetä ja OMG
Esitys Korjaamolla 3.5.2015

UIT: Kivaa ja korkealta
Esitys Peacockissa 2.5.2015