Vastenmielinen mekkala

Brittiläisen Mike Yeamanin komedia Onnennumerot sai Suomen kantaesityksensä vuosi sitten Rauman Kaupunginteatterissa. Nyt Hanna Ojala on ohjannut esityksen uudestaan Hämeenlinnan Teatteriin, mukana ovat tulleet myös Mummoa esittävä Ritva Loijas sekä lavastus ja puvustus. Ihan kannatettavaa pienten teattereiden tuotantoresurssien yhdistämistä.  

Yeamanin teksti on aika klassista brittikomediaa. Mummo on voittanut lotossa pääpotin, mutta jemmailee kuponkia perheeltään esittäen dementikkoa. Ehkä pää on välillä sekaisin ihan oikeastikin, mutta suurimmaksi osaksi vaikuttaa siltä, että koko homman juju on hyppyyttää nuorempaa polvea, joka ei sellaisenaan mummolle kelpaa.

Perheenäiti Jaanalla (Birgitta Putkonen) on sivusuhde naapurin isovehkeiseen Mikkoon (Jarkko Tiainen), oma mies Reijo (Otto Kanerva) on työtävieroksuva wannaberokkari. Goottityttö Liisa (Heidi Kirves) ja konsolipelien maailmassa viihtyvä Teemu (Mikko Töyssy) ovat mummon mielestä ihan vääränlaisia hekin, mutta jostain syystä Liisan vähäjärkinen punkkaripoikaystävä (Tommi Rantamäki) onkin ihan ookoo.

Ahneutta yli äyräiden

Mahdollisuus pikarikkauteen paljastaa perheestä lähinnä suuren ahneuden ja itsekeskeisyyden. Vielä ensimmäisen näytöksen ajan ajattelen, että lopussa varmaan tapahtuu jotain katarttista, mikä perustelee nämä toisiaan inhoavat ja kaikin puolin vastenmieliset roolihenkilöt. Ei tapahdu. Kukaan ei kasva ihmisenä, mummo on tyytyväinen, kun kaikki esittävät olevansa muita kuin oikeasti ovat.

Ihmiskuva on arkeologinen, jossa hyvä nainen on mekkoon ja korkokenkiin sonnustautunut kotirouva ja mies on sonni. Homot ovat naurettavia, Prisman kassa ei kelpaa, mutta humanistikin on ihan turha. On vaikea ymmärtää, miten naisohjaajalta voi edes irrota tällainen lasti sovinismia. Tai keneltäkään, vuonna 2014.

Näyttelemisen metodi on hirveä häsääminen ja hysteerinen kailotus. Ilmaisun volyymi on ensimmäisestä hetkestä vedetty tappiin, alusta loppuun rynnitään samalla päälleliimatulla kiihkolla.

Esitys aiheuttaa lähinnä pahaa mieltä siitä, että tähänkin on käytetty paljon aikaa ja vaivaa, silti lopputuloksesta puuttuu rakkaus niin ihmiseen kuin teatteriinkin.

*****

Hämeenlinnan Teatteri: Onnennumerot

Ensi-ilta 27.9.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 30.9.2014, otsikointi toimituksen

Upeasti laulaviin sisaruksiin ei pääse kiintymään

Riihimäen Teatterin Harmony Sisters -esityksestä jäi varsin ristiriitainen olo.

Elina Snickerin teksti toimii dialogin tasolla mainiosti, rento puhekieli auttaa väistämään elämäkertanäytelmille usein tyypillistä ”historiallista” kohotteisuutta. Mutta kokonaisdramaturgia ei oikein toimi, hämäräksi jää, miksi juuri nämä kohtaukset Valtosen sisarusten taipaleelta on valittu. Markku Arokanto ja Saana Lavaste jakavat sekavan esityksen ohjausvastuun.

Esitys alkaa kiehtovasti, tyttöjen lapsuuden käänteet käydään läpi hengästyttävänä sirkusnumerona. Mutta kaahaaminen jatkuu, kun päästään laulu-uran alkuun. Mikään tapahtuma ei nouse toista tärkeämmäksi, kun kohtauksesta toiseen juostaan. Mikään ei oikein kosketa, sisarukset eivät edes ehdi erottumaan toisistaan, joten heihin ei myöskään ehdi kiintyä. Ensimmäinen näytös on aivan kamalan pitkä ja tyttöjen Saksan vierailutkin käsitellään kuin vauhdikkaina sketseinä. Hehheh, Hitlerin patsaalta lähti nenä, oho. Huonoa Marx-veljes-komiikkaa.

Toinen näytös on dramaturgisesti koherentimpi, kun keskushenkilöksi nostetaan Petriikka Pohjanheimon näyttelemä sisarussarjan keskimmäinen Maire. Kaksi muuta, Maija Siljanderin Vera ja Pia Pilzin Raija jäävät edelleen etäisiksi. Miksi kosketusta kaihtava ja pinnallinen Raija nai selvästi inhoamansa miehen? Kiinnostavaa olisi ollut päästä edes hieman sisään myös kirjeitä salakuljettavan ja lapsettomuudesta kärsivän Veran tarinaan.

Pohjanheimon, Siljanderin sekä sisarusten äitiä, esityksen kertojaa esittävän Katja Peacockin roolityöt vakuuttavat ja esityksen laulut sovittanut Marko Puro tekee taitavia pikkurooleja, mutta muu näyttelijäntyö on kovin epätasaista, sivuhahmot jäävät litteiksi.

Mutta se tässä tapauksessa kaikista tärkein eli musiikki toimii loistavasti. Esitykseltä menisi pohja täysin, jos Pohjanheimon, Siljanderin ja Pilzin a cappella -esityksissä särähtäisi yksikin epäpuhdas ääni. Ei särähdä, laulu on hiottua ja tyyli on tarkasti esikuviensa kuuloista.

Mikä on esityksen pääväittämä? En tiedä. Onko se se, että erityislahjakkaat siskot olivat hetken pinnalla ja sitten heistä tuli ihmisiä? Uskoisin, että viesti olisi välittynyt paremmin, mikäli runsauden sijaan olisi syvennetty hieman valikoivammin.

****

Riihimäen Teatteri: Harmony Sisters - Kolmannen valtakunnan sisaret

Esitys 26.9.2014

Nunnat, natsit ja laulavat lapset

Mainitsin taannoin, että Evita ei ole lempimusikaalejani. The Sound of Music on. Hei, siinä on nunnia, natseja ja laulavia lapsia! Ja tarttuvaa musiikkia, musikaaliksi kohtalaisen kiinnostava juonikin. 

Olen tähän mennessä nähnyt muistaakseni neljä eri Soundia, mutta vielä ei ole ihan nappisuoritusta tullut vastaan, vaikka kyynelehdinkin muina Pavlovin koirina aina heti ensitahdeista.

Viimeisin on Kuopion Kaupunginteatterin veto ja se on toistaiseksi näkemistäni kokonaisuutena toimivin. Ongelmiakin on: koreografioista uupuu riemu, puvut ovat pastellia hattaraa ja valot sohottavat välillä ihan minne sattuu. Ja bändi on piilossa jossain päin uutta teatteritaloa, mutta ei näyttämöllä tai montussa, mikä on ihan todella tylsää. 

Reeta Westmaniin tykästyin jo Turun Kaupunginteatterin Rocky Horror Showssa ja viehättävän Marian hän tässäkin tekee. Itse asiassa kaikki vuosien varrella näkemäni Mariat ovat olleet varsin mainioita, mutta en vielä kertaakaan ole nähnyt paroni von Trappia, joka olisi vakuuttanut. Jäyhästä ei ole pitkä matka pökkelöön, vaikka ei Jyri Lahtinen kankeimmasta päästä olekaan. Odotan kuitenkin edelleen sitä esitystä, jossa von Trappin liikuttuminen Edelweissin aikana ei vaikuttaisi pateettiselta tai kömpelöltä.

Samoin toivon, että jossain vaiheessa näen version, jossa fasismin uhka saadaan uitettua sisään aikaisemmin, tälläkin kertaa se putoaa syliin vasta toisen näytöksen aikana, vaikka yksi aika hyytäväkin kohtaus saadaan. Pohjimmiltaan lämminhenkiseen musikaaliin se toisi mielenkiintoista kulmaa.

*****

Kuopion Kaupunginteatteri: The Sound of Music
Esitys 19.9.2014

Rakkauslaulu on kauttaaltaan kaunis

Työviksen Kellariteatterissa pyörivä Rakkauslaulu on joka osa-alueeltaan kaunis esitys. Parempaakaan laatusanaa en keksi ja miksi toisaalta tarvitsisikaan! 

Abi Morganin teksti kuvaa aikuista rakkautta älykkäästi ja koskettavasti. Maggie ja Billy nähdään rinnakkain sekä nuorena että 40 vuotta yhdessä olleena pariskuntana. Nuorempaa paria satuttaa lapsettomuus ja uskottomuus, vanhempi taas joutuu kohtaamaan toisen sairauden ja kuoleman.

Samuli Reunasen ohjauksessa Jaana Oravisto, Pentti Helin, Heidi Kiviharju ja Janne Kallioniemi näyttelevät paremmin kuin olen koskaan aiemmin kenenkään heistä nähnyt näyttelevän. Tarjolla on kaikki sävyt ja samalla pysytään riipaisevan tiukasti kiinni jossain hyvin todellisessa. Pakahduttavaa ensembletyöskentelyä!

Myös visuaalisesti esitys pakahduttaa. Jyrki Sepän arkinen, mutta metaforinen lavastus sekä Juha Haapasalon valosuunnittelu luovat käsikädessä itkettävän kauniita kuvia, Niklas Vainion äänisuunnittelun täydentäessä kokonaisuuden.

Jopa käsiohjelma on poikkeuksellisen kaunis!

Tällä viikolla näin Työviksellä myös yli seitsemänkymppisten näyttelijöiden tähdittämän komedian Vielä ehtii. Ruotsalaisen Carin Mannheimerin teksti on hirmuisen lämminhenkinen epäkorrekteine mummoineen, mutta poimii ovelasti sivulauseisiin myös vakavampia sävyjä vanhenemisen varjopuolista. Eila Roine on pääroolissaan kiroilevana ja ryyppäävänä Mariannena ihan mahdottoman hyvä, vaikka nyt ihan jokainen repliikki ei heti mieleen muistukaan. Maria Aro ja Liisa Roine komppaavat ystävänä ja siskona oikein mainiosti, Jarno Hiilloskorven jäädessä auttamatta alakynteen.

Tänä syksynä tamperelaisissa teattereissa tuntuu ylipäätään aika paljon puhututtavan ikääntyminen. Tampereen Teatterin Villikalkkunassa kolme keski-ikäistä sisarusta pohtii elämätöntä elämää, tulossa on vielä Ihmisen osa, jossa päähenkilö on 80-vuotias.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Rakkauslaulu

Esitys 13.9.2014

Tampereen Työväen Teatteri: Vielä ehtii

Ensi-ilta 11.9.2014

Viehättävä Valkoinen ja muut värit

No, tulihan se esitys, joka lopulta tuntui jossain alkusyksyn laimeiden teatterielämysten jälkeen. Jo riitti nihkeily, Valkoinen osui sydämeen. Paljon voi sanoa yksinkertaisesti ja lyhyessä ajassa, kun vaan loppuun asti ajattelee sanottavansa.

Kun valkoiseen maailmaan alkaa valua värejä, on hautomotyöläisillä Pumpulilla ja Trasselilla selvät sävelet: pois silmistä, hyi. ”Ei värejä saa laittaa roskikseen”, kuuluu katsomosta ja siinäpä se ydin onkin. Trasseli (Jukka Saikkonen) pitää kiinni vallitsevasta tilasta, mutta Pumpuliin (Juha-Matti Koskela) iskee vastarinta ja punainen muna pääsee läpi seulasta. Anarkiahan siitä seuraa, mutta lopulta todetaan, että kaikki värit ovat ihania.

Esitys on justiinsa sitä, aivan ihana. Kahdella kielellä, suomeksi ja suomalaisella viittomakielellä esitetty, Maarit Pyökärin harkitun tyylikkäästi ohjaama ja lämpimästi, vaan ei lällysti näytelty. Niklas Vainion valo- ja erityisesti äänisuunnittelukin on herkullista.

Tosin tietty lapsille näyttelemisen sukupolvi- tai koulukuntaero on lavalla nähtävissä: siinä missä Saikkonen vilkuilee katsomoon ja tuntuu pieni virne suupielessä odottavan reaktioita, näyttelee Koskela ihan niin kuin aikuistenkin esityksissä, tosissaan, rennosti ja suoraan. Kauhean mukava on sellaista katsoa.

Älkää antako teennäisen trailerin hämätä, Valkoinen on viehättävä ja suloinen esitys, joka iskee myös tällaiseen ajoittain kyyniseen kriitikkoon.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Valkoinen

Ensi-ilta 10.9.2014

Villikalkkuna puuduttaa penkkiin

Tšehovin henkilöiden mukaan nimetyt keski-ikäiset sisarukset Vanja ja Sonja elävät ankeaa arkea katsellen lammelle ja odottaen sinihaikaraa näköpiiriinsä. Sairaita vanhempia hoitaessa on oma elämä mennyt ohi, itsesääli ja itsemurha-aatokset vaivaavat. 

Christopher Durangin näytelmä Villikalkkuna ammentaa slaavilaisesta melankoliasta, mutta pukee sen amerikkalaisen puhekomedian muotoon.

Paikalle lehahtaa kolmas sisarus, kuuluisa näyttelijä Masha nuoren rakastajansa kanssa. Pikkuruisen kirsikkapuutarhan ympäröimä kotitalo on vaarassa joutua myyntiin, Moskovaan sentään haikaillaan vain sarkastisesti.

Naamiaisiin valmistautuessa sisarusten katkeruus pulpahtelee pintaan, ja lopulta Vanjan näytelmä, jatko-osa Treplevin Lokissa kirjoittamaan maailmanlopun runoelmaan, kääntyy katkeran vanhan miehen vuodatukseksi siitä, miten ennen oli paremmin. Sonja sentään löytää tulevaisuuteensa pienen toivon kipinän.

Tšehov-tieto helpottaa

Ei Tšehovin näytelmien ulkoa osaaminen ole mikään vaatimus esityksen ymmärtämiselle, mutta helpottaa teemojen ja toisaalta irtovitsien poimimista. Durang pudottelee sisarusten keskinäiseen kähinään välillä ihan hyviäkin oivalluksia, esimerkiksi antidepressanttien mahdollisesta vaikutuksesta tšehovilaiseen mielenmaisemaan.

Ehkä pohdiskelevuuden ja pikkunokkelan komedian yhdistelmä toimisi dynaamisempana ohjauksena, mutta Mikko Viherjuuren käsissä esitys on puuduttavan pitkäveteinen ja pysähtynyt. Näyttelijätkin vaikuttavat uneliailta kukin omassa korituolissaan istuessaan.

Tuija Ernamo, Heikki Kinnunen ja Elina Rintala tarjoavat marisevina sisaruksina tasaisen taitavaa, mutta intohimotonta näyttelijäntyötä. Nuorempi polvi, Martti Manninen Mashan toyboy Piikkinä ja Johanna Kuuva näyttelijäksi haikailevana Ninana, taas saavat tyytyä lähinnä koristeen osaan. Aliisa Pulkkisen ennustuksia suoltava Cassandra maustaa soppaa mystiikalla.

Väsynyt esitys ei jätä pysyvää jälkeä sieluun.

****

Tampereen Teatteri: Villikalkkuna

Esitys 4.9.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 10.9.2014, väliotsikko toimituksen

Maailma erilaisin silmin on pelottava paikka

Christopher on 15-vuotias, todennäköisesti autisti. Hän on loputtoman kiinnostunut yksityiskohdista ja matemaattisesti erityislahjakas, mutta ei osaa lukea muita ihmisiä eikä ymmärrä metaforia. 

Joku on surmannut naapurin koiran ja Christopher alkaa salapoliisina ratkoa rikosta. Koiran tapaus selviää, mutta samalla paljastuu paljon suurempi mysteeri, joka johdattaa aistiyliherkän pojan läpi pelottavan Lontoon.

Mark Haddonin kirjaan perustuva ja Simon Stephensin sovittama, viime vuonna mm. parhaan näytelmän Olivier-palkinnon napannut teksti on kiehtova ja avaa salaisuuksiaan pikkuhiljaa. 

Otso Kauton ohjaus ottaa kuitenkin aikansa, ennen kuin nousee lentoon. Esityksen alkupuoli on jopa pitkäveteinen, Tarja Lapintien ankean värisen lavastuksen ja puvustuksen korostaessa tätä.

Mutta odotus palkitaan, toinen näytös muuttaa kaiken, kun näkökulma siirtyy Christopheriin ja ympäröivä todellisuus alkaakin avautua aspergerin syndrooman kautta. Yhtäkkiä lavastus onkin täysin perusteltu ja toimiva, tarina nappaa kyytiin ja vie mennessään. Muut ihmiset nähdään Christopherin silmien läpi ja kuinka kummallisilta he vaikuttavatkaan! 

Kyösti Kallion valo- ja TJ Mäkisen äänisuunnittelu rakentavat kerroksia pojan omintakeiseen maailmaan.

Herkullisia kohtaamisia 

Jyrki Mänttäri tekee Christopherin haastavan roolin väistämisen ja poisjättämisen kautta. Ei ole helppoa, kun draamahenkilö ei koskaan valehtele, ottaa kaiken hänelle sanotun kirjaimellisesti eikä viihdy kontaktissa. Mänttärin Christopher on kuitenkin koko ajan valtavan läsnä ja aistiyliherkkyys välittyy ahdistavana tehden olon epämukavaksi myös katsomon puolella.

Auvo Vihro ja Minna Hokkanen ovat raadollisen inhimillisiä Christopherin vanhempina, joiden keinot pojan kanssa selviämiseen eivät aina kestä päivänvaloa. Miia Selinin opettaja rakentuu hienovaraisen taitavasti Christopherin turvaksi. Muu ensemble urakoi Christopherin matkan varrelle läjän satunnaisia kohtaamisia, joista osa on varsin herkullisia.

Näytelmä puhuu erilaisuudesta ilman ylhäältäpäin tulevaa sääliä ja osoittaa meidän ”tavallisten” maailman melkoisen järjettömyyden. Kun pehmentävät filtterit puuttuvat, paljastuu pinnan alta liuta pelokkaita ihmisiä.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Suomen kantaesitys 2.9.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 7.9.2014, väliotsikko toimituksen.

Mahtipontista, mutta kylmää

Evita ei ole lempimusikaalejani. Juoni on luvattoman köykäinen ja hukkaa mahdollisuutensa draamaan tai henkilön kehitykseen. Tapahtumat seuraavat toisiaan ilman motivointia ja asiat, joista jännitettä henkilöihin voisi löytyä (esim. Evan lapsettomuus tai vallanhimon syyt) ohitetaan sivulauseissa. En myöskään erityisemmin pidä skitsofreenisesta musiikista, jossa teemat vaihtuvat parin tahdin jälkeen, Webberin läpisävellettyjen teosten perustyyliin. Tämä on ilman muuta makuasia.

Tästäpä syystä en ihan hirveästi innostunut TTT:nkään Evitasta, vaikka siinä on toki paljon hyvääkin. Laura Alajääski laulaa haastavan materiaalin Evitana hienosti, vaikka korkeimmat sävelet menevätkin taidon äärirajoille. Juha-Matti Koskelan kertoja-Che on karismaattinen veto ja laulajana Koskela on tosi monipuolinen. 

Esityksen ainoat väreet sain kuitenkin Emmi Kaislakarin Rakastajattaresta, joka on samalla niitä ärsyttäviä dramaturgisia ongelmia: teoksen upein kappale laitetaan laulettavaksi nimettömälle henkilölle, jota ei ole esitelty mitenkään ja joka poistuu tarinasta biisin jälkeen, hirveää tuhlaamista minusta. Kaislakari on kuitenkin aivan huikea!

Tiina Puumalaisen ohjaus maalaa isoja linjoja, mutta yksityiskohdat tai rosot, joista saisi emotionaalisesti kiinni, puuttuvat. Kuoro toimii, joukkokohtaukset toimivat, Osku Heiskasen koreografiat ovat yhtä siveitä kuin ennenkin. Kaikesta huokuu taito, mutta pelkkä suuruus ja mahtipontisuus ei oikein riitä. Ainakaan minulle. Menen musikaaleihin aina nessut tanassa, nyt jäi kuitenkin silmäkulma kuivaksi.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Evita

Ensi-ilta 3.9.2014