Helsingin Juhlaviikot 2019: Atlas, The Green ja Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen

Tänä vuonna poimin Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmasta nykysirkusta.

Ilmatila-ryhmän Atlas on koko perheen ilma-akrobatiaesitys. Ilona Jäntin esityksistä olen pitänyt aina, viimeksi näin Aino Vennan kanssa yhteistyössä tehdyn Aramid-esityksen kauppakeskus REDIn Bryga-puistokannella.

Jäntti on vähäeleinen esiintyjä, jota on kuitenkin pakko jäädä suu ammollaan tuijottamaan. Hänen roolinsa ei ole supertaipuisa sirkusprinsessa, vaan hyvin samastuttava, jossain määrin sisäänpäinkääntynytkin ja syvästi inhimillinen. Renkaassa voi roikkua myös rumasti ja köysiin romahtaa.

Tuula Jekerin projisoinnit luovat näyttämölle piirrettyjä maailmoja, joissa perspektiivit muuttuvat herkullisesti. Naivistiset eläimet hurmaavat ja tarkasti ajoitettu projisointi elää esiintyjän kanssa. Avaruudesta sukelletaan meren syvyyksiin, jossa Jäntti roikkuu köysissä kuin norppa verkossa. Assosiaatio on karu, mutta esitys on muuten kovin lempeä.


Kalle Nion The Green ei oikein saa minua mukaansa ja oloni on välillä hieman samanlainen kuin yhdellä aivan liian nuorella katsojalla, joka huokailee äänekkäästi. On esityksessä toki hetkensä, erityisesti minua viihdyttävät projisointien ja valojen avulla tehdyt illuusiot, joissa esiintyjän keho tuntuu muuttuvan digitaaliseksi animaatioksi.

Mutta sitten taas jotkut pitkät pätkät pitkästyttävät, videomäpätty verho tempoilee loputtomiin todellisissa ja virtuaalisissa käsissä. Siinä missä Jäntin vähäeleisyys on kiehtovaa, Nion ilmeettömyys pitää käsivarren mitan päässä.


Sivuhenkilöt-ryhmän Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen on teatteria ja nykysirkusta yhdistävä esitys, jossa ihmiset ovat tukevasti epämukavuusalueillaan. Tai ihmiset ja ihmiset, lintuina nämä toimiston arkkityypit meille esittäytyvä ja kuorivat esiin ihmisyytensä vasta pikkuhiljaa.

Eira Virekosken käsikirjoittamassa ja Alma Lehmuskallion ohjaamassa esityksessä on konttorin jännitteet pingollaan joka suuntaan. Erilaisia huoneentaulumukeja tuottavassa firmassa ei ole ihan niin autuaat tunnelmat. Yksi on burnoutin partaalla, toinen piiloutuu paperikasoihin, kolmas pätee aina kun voi ja pomo koettaa piilotella omaa heikkoa itsetuntoaan. Kaikkien konseptit menevät sekaisin, kun it-tuki saapuu sekoittamaan arkea.

Kohtaamiset toimistossa ovat kipeän hilpeitä. Kun sisäiset solmut näkyvät ulos asti kehossa, on kipupisteet pakko käsitellä, vaikka miten epäsopivissa tilanteissa. Esitys on hirmuisen tarkkanäköinen ja samalla armollinen. Kun lopussa tulee elämän tarkoituskin todettua ääneen, itkettää.

*****

Ilmatila: Atlas
Esitys Stoassa 25.8.2019

Kalle Nio: The Green
Esitys Cirkossa 27.8.2019

Sivuhenkilöt: Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen
Esitys Cirkossa 28.8.2019

Teatterikesä 2019: La Reprise ja Hot Brown Honey

Milo Raun käsikirjoittama ja ohjaama La Reprise. Histoire(s) du théâtre (I) on dokumenttiteatteria monella tasolla. Se käsittelee belgialaisessa Liegen kaupungissa vuonna 2012 tapahtunutta Ihsane Jarfin brutaalia murhaa. Samalla se kertaa esityksen tekovaiheita.

Esityksen aluksi ajattelen, miten lempeästi minut siihen vedetään mukaan, vaikka aihe on kamala. Lopussa ei ole ollenkaan lempeästi käsitelty olo. Viharikos rekonstruoidaan vähän turhankin yksityiskohtaisesti ja vaikka teatteriväkivallan tekniikka on selitetty esityksessä aiemmin, se on kamalaa katsottavaa.

Monet kohtauksista tapahtuvat samaan aikaan näyttämöllä ja valkokankaalla, mutta usein hieman erilaisina versioina. Lähikuvassa näyttelijöiden työ nousee esiin.

La Reprisen jälkeen minulla oli alle tunti aikaa toipua ennen kuin seuraava alkoi. Siksi aluksi otti tovin, ennen kuin pääsin henkisesti mukaan australialaisen Briefs Factoryn räyhäkkääseen kabareeseen Hot Brown Honey.

Esitys on hävytön herätyskokous, oodi äideille ja rinnoille, ruskeiden naisten manifesti, megalomaaniset bileet.

"Tarkista etuoikeutesi", muistuttavat nämä erilaisia alkuperäiskansoja edustavat naiset ja ottavat oman tilansa. "Musta nainen sanoi teille juuri shhh, huomasitteko?" sanoo seremoniamestarina toimiva Busty Beatz aka The Queen Bee, "Paras tottua siihen."

Keskisormet ovat tukevasti tanassa, toinen kohti patriarkaattia, toinen kohti kolonialismia. Ja jos luulit, että esitys puhuu vain jostakin kaukaisesta maasta toisella puolella maapalloa, mieti uudelleen. Ei suomalaisillakaan ei ole sen puhtaammat paperit, kun puhutaan alkuperäiskansan kokemasta sorrosta.

Esityksestä omiksi huippukohdikseen nousevat Crystal Staceyn aka The Peace Makerin huikea ilma-akrobatia sekä Hope Haamin aka Hope Onen beatboxaus.

Lopuksi jonkin sortin vastuuvapauslauseke: Hot Brown Honey nähdään tällä viikolla myös Espoon Kaupunginteatterissa, jossa itse tänään aloitin työt tuottajana. Niinpä en ole täysin vailla sidonnaisuuksia suhteessa tähän esitykseen.

*****

IIPM & Création Studio Théâtre National Wallonie-Bruxelles: La Reprise. Histoire(s) du théâtre (I)
Briefs Factory: Hot Brown Honey
Esitykset Tampereen Teatterikesässä 11.8.2019

Teatterikesä 2019: Kissani Jugoslavia, Medea ja Marat/Sade

Olin aikanaan varsin vaikuttunut Pajtim Statovcin romaanista Kissani Jugoslavia. Kosovosta lapsena Suomeen tulleen Bekimin ja hänen äitinsä Eminen tarinoita rinta rinnan kuljettava kirja on karu, mutta kiehtova. En ehtinyt katsomaan Kansallisteatteriin tehtyä näyttämösovitusta, mutta Teatterikesässä onneksi onnistui.

Eva Buchwald on dramatisoinut useassa aikatasossa ja monessa maassa tapahtuvan romaanin näyttämölle tyylikkäästi. Harmillista kyllä, Johanna Freundlichin ohjaama esitys hieman kärsii siirrosta pikkuruisesta Willensaunasta Sorin Sirkuksen hehtaarihalliin. Kun rivejä onkin viiden sijasta viisitoista, täytyy näyttelijöiden ilmaisu kalibroida uusiksi. Paljon menetetään intiimiydessä (Oletan, sillä enhän nähnyt esitystä alkuperäisessä tilassa).

Toni Harjajärvi tekee rakkaudenkaipuun ja itsevihan välissä tempoilevana Bekiminä herkkää työtä. Sari Puumalaisen Emine tahtoo välillä lipsahtaa ilmaisun toiseen ääripäähän. Kiinnostavaa niin kirjassa kuin esityksessäkin on maaginen realismi, ihmisten kanssa rinnakkain elävät sielukkaat eläimet. Petri Liskin salaperäinen käärme on Bekimin mielenpeili, Ville Tiihosen kissa puolestaan täyttymättömän rakkauden kohde, viettelevä julmuri ja rasistinen homofoobikko.

Kun vaikutuksen tehnyt romaani siirtyy näyttämölle, käy helposti niin, että jotakin juuri minun lukukokemukseni kannalta olennaista ja tärkeää jää saavuttamatta. Tällä kertaa kaipaamaan jään kirjan ahdistavaa, paikoin lohdutontakin tunnelmaa.



Euripideen Medeia kertoo miehensä hylkäämäksi tulevan naisen kostosta, jonka välikappaleiksi joutuvat lapset. Sveitsiläisen Theater Baselin toteuttamassa, australialaisten Anne-Louise Sarksin ja Kate Mulvanyn sovituksessa näytelmän tapahtumat on siirretty näyttämön ulkopuolelle ja koemmekin sen sijaan sen, mitä tapahtuu lastenhuoneessa.

Kun äiti ja isä selvittelevät välejään oven ulkopuolella, leikkivät pojat erilaisia tapoja kuolla, tuleepa samalla kerrottua äiti-Medeian ja isä-Iasonin tarinankin. Mutta nyt on isällä uusi ”ystävä” ja edessä muutto tämän kartanoon. Äiti käy välillä rauhoittelemassa poikia, mutta tunnelma ei kevene. Me tiedämme, mitä pojille tulee tapahtumaan. Ja se kylmää.

14- ja 11-vuotiaat Florian Guntrum ja Itamar Mangold näyttelevät mainiosti. Guntrumin teinillä lapsuus on jo kovaa vauhtia menossa ohi, Mangold on vielä pieni poika. Mutta vaikka pojat keskenään nahistelevatkin, vetävät he kuitenkin aina lopulta yhtä köyttä. Ja kun Barbara Horvathin esittämä äiti tuo pojilleen erikoismehua, he juovat napisematta. He ovat hyviä poikia.

Vaikka lapsensurma on aiheena järkyttävä, ottaa esitys siihen älyllisen, lähes steriilin näkökulman. Äidin teko on hirvittävä, mutta sillä ei ole tarvetta mässäillä. Koin esityksen pysäyttävänä, mutta tunnereaktio tuli vasta jälkipotkulla seuraavana päivänä.



Peter Weissin näytelmä ”Jean Paul Marat’n vaino ja murha Charentonin sairaalan näyttelijäryhmän esittämänä ja herra de Saden ohjaamana” eli tuttavallisemmin Marat/Sade on päässyt harvakseltaan suomalaisille näyttämöille. Juha Hurmeen ohjaama esitys Klockriketeaterin, Sirius Teaternin ja Teater Metsolan yhteistuotantona nähtiin ensin ruotsiksi Universumissa ja sitten suomeksi Espoon Kaupunginteatterissa. Tämäkin meni jostain syystä minulta alunperin ohi, mutta Teatterikesä korjasi tilanteen.

Kyseessä on siis näytelmä näytelmässä. Mielisairaalan potilaat esittävät de Saden version vallankumouksen sankarin Marat’n elämästä ja kuolemasta, mutta sekaan on sotkeutunut aimo annos de Saden omaa agendaa. Turhaan huutelee sairaalanjohtaja sensuurivaatimuksiaan, eikä päähoitajakaan saa ihan koko ajan pidettyä laumaansa kurissa. Vallankumous syö lopulta kaikki, ei vain omia lapsiaan.

Ensemble on mainio ja sietää tulla kokonaisuudessaan kiitellyksi. Alkujaan monikymmenpäinen henkilögalleria on tiivistynyt yhteentoista. Karnevalistinen sekasorto pysyy kaikessa mielipuolisuudessaan loistavasti kasassa yhdeksän näyttelijän ja kahden muusikon voimin. Esityksen kruunaakin vinksahtaneen svengaava musiikki.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Kissani Jugoslavia

Theater Basel: Medea

Esitykset Tampereen Teatterikesässä 9.8.2019

Klockriketeater, Sirius Teatern, Teater Mestola: Marat/Sade

Esitys Tampereen Teatterikesässä 10.8.2019

Teatterikesä 2019: Slick ja Nassim

Tauon jälkeen palasin Teatterikesään ja blogin äärelle, jälkimmäiseen tosin jälleen vain hetkeksi, sillä siirryn pian uuden Thalian temppelin palvelijaksi. Mutta sitä ennen nautiskelen neljän päivän ja seitsemän esityksen kattauksen kaikenlaista teatteria.

Slick on ruotsalaisen näyttelijän ja tanssitaiteilijan Sofia Södergårdin drag king -esitys, jossa pullistelee hänen alter egonsa Qarl Qunt. Södergårdin drag on todella taitavaa, lisäksi hänen tanssiaan on ilo katsoa.

Qarl nähdään monessa miehen lokerossa. Aluksi hän psyykkaa itsensä maskuliiniin ja kääntää vaihteen täysille nahka-asuisena megamolomiehenä. Sitten Qarl herkistelee itsensä romanttiseksi pukumieheksi, joka rakkaudessa petyttyään palaa Magic Mike -henkisenä testosteronipakkauksena tanssimaan katsomosta napatun neidon syliin tukehtuen samalla omaan ahtaaseen miehenrooliinsa. Lopulta hän murtautuu ulos kuorestaan ja vapautuu sukupuolestaan.

Kaipaan esitykseltä tiukempaa väitettä, jotakin, joka tarttuisi mukaan. Siltä osin jään kuitenkin nälkäiseksi, vaikka esiintyjän taitavuutta ihailenkin.

Iranilaiselta näytelmäkirjailijalta Nassim Soleimanpourilta olen aiemmin nähnyt teoksen Valkoinen kani, punainen kani, jonka perusidea on samankaltainen kuin nyt nähtävässä esityksessä Nassim. Näyttelijä ei tiedä esityksen kulusta etukäteen mitään, vaan saa käsikirjoituksen ja näyttämöohjeet esityksen edetessä.

Uudessa esityksessä mukana on myös näytelmäkirjailija itse, mutta hän ohjeistaa edelleen näyttelijää pääosin tekstin kautta. Antti Laukkarinen on näkemäni näytöksen urhea esiintyjä.

Jälleen kerran on vaikea puhua esityksestä ilman, että paljastaa sen sisällöstä liikaa, mutta kyse on ainakin kielestä, koti-ikävästä ja äidistä. Opetellaan farsinkielisiä fraaseja ja nauretaan hyväntahtoisesti mokailevalle näyttelijälle.

Esitys ammentaa vahvasti kirjailijan omasta henkisestä kodittomuudesta. Edellisen esityksen aikaan hän oli kotiarestissa Iranissa, nykyään hän asuu Berliinissä ja suree, että hänen äitinsä ei voi hänen esityksiään nähdä. Äiti kun puhuu vain farsia, mutta se on yksi harvoista kielistä, joilla Soleimanpourin näytelmiä ei ole esitetty.

Soleimanpour kuljettaa esitystä koomisen kautta koskettavaan ja Laukkarisen oma empatia kirjailijaa kohtaan tihkuu läpi. Ja viimein lopuksi sydän murtuu katsojaltakin.

*****

Sofia Södergård: Slick
Nassim Soleimanpour: Nassim
Esitykset Tampereen Teatterikesässä 8.8.2019