Tragedian uusi tulkinta toimii - tekstin tasolla

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että on hienoa, että Shakespearen näytelmiä tehdään uusiksi ja nimenomaan nuorille. 

Marika Vapaavuoren Ahaa Teatterille tekemä sovitus Otellopeli poimii tragediasta olennaisimman ja siirtää sen nokkelasti uuteen ympäristöönsä. Otello on sotapäällikön sijasta urheilusankari, maurin sijasta romani. Paikka ja aika on määrittämätön tulevaisuus, nuorten kieli vahvasti tätä päivää. 

Itämaisen taistelulajin maajoukkueen kapteeni Otello (Jukka Väinölä) seurustelee valmentajan tyttären Desden (Suvi Leppänen) kanssa. Jago (Pekka Hänninen) uskoo nousevansa Otellon kakkosmieheksi, mutta pesti meneekin Cassiolle. Jago päättää kostaa ja punoo kiemuraisen juonen käyttäen hyväkseen niin Desdeen rakastunutta Rodrigoa kuin tyttöystäväänsä Emiliaa (Ilona Chevakova). 

Jago manipuloi Otellon vähä vähältä syvemmälle mustasukkaisuuteen, jolla on lopulta peruuttamattomat seuraukset.

Juoni juoksee puhelimitse 

Koska näyttelijöitä on neljä, tapahtuu valtaosa juonenpunonnasta puhelimen ja Facebookin välityksellä. Perusteltu päivitys, ilman muuta. 

Aika paljon kehnommin toimii niin dramaturgisesti kuin toteutuksenkin tasolla videolta tuleva median osuus. Karoliina Blackburnin ja Lari Halmeen tähdittämät uutispätkät tuntuvat huolimattomasti ja kiireessä tehdyiltä, eikä median kritiikkikään ihan terävimmäksi ole hioutunut. Rasismia sivutaan, koska niin kuuluu tämän klassikon kohdalla tehdä, erityisen syvälle ei aiheeseen kuitenkaan päästä.

Jos sovitus toimiikin pääpiirteittäin hyvin, on Vapaavuoren ohjaus ihan mahdottoman raskasta. Tragediaa tässä on toki lähdetty tekemäänkin, mutta synkkyys ja painostavuus on kovin pakotettua ja välillä jopa korostetun teennäistä. Otellon tunteiden myrskyä alleviivataan äänitehostein. Loppua kohti tyylilaji alkaa kääntyä jo itseään vastaan ja klimaattinen huipennus menee överiksi.

Väinölän Otello on ylevän sijasta jäyhä, eikä tumma ja tulinen veri pääse kuohumaan kuin aivan loppumetreillä. Hännisen Jago taas on alusta pitäen niin ilmiselvästi psykoottinen liero, että hänen pelaamisensa ilman paljastumista tuntuu jo epäuskottavalta. Naisten tehtävä on olla miestensä peileinä, omaa toimijuutta ei päivityskään ole heille tuonut.

Visuaalisesti esitys on skarppi, Tiina Hauta-ahon lavastamalla näyttämöllä ei ole mitään ylimääräistä. Synkeää maailmaa säestää Jonna Lindströmin mustanpuhuva puvustus. Hannu Hauta-ahon säveltämistä lauluista pari toimii mukavasti tarinaa eteenpäin vievinä elementteinä.

******

Ahaa Teatteri: Otellopeli

Kantaesitys 5.2.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 13.2.2014, otsikot toimituksen

Ympyrä sulkeutuu yllätyksettömästi

Jatkuvaa kasvua on kolmas osa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän työelämän muutosta ja globaalia taloutta kuvaavasta trilogiasta. Mikko Kanninen on ohjannut Tampereen Teatterille aikaisemmatkin osat, Päällystakin vuonna 2010 ja Euroopan taivaan alla vuonna 2011.

Yhteistä näytelmille ovat absurdit juonenkäänteet, lavea henkilögalleria, vaatimaton, mutta sinnikäs päähenkilö sekä runsas kertojan käyttö. Kolmannella kerralla tämä alkaa tuntua jo vanhan toistolta.

Kuten Päällystakin pankkitoimihenkilö Akaki Akakijevits ja Euroopan taivaan alla -näytelmän paperiton työmies Andrei, on tämänkertainenkin päähenkilö, insinööri Antero Alapylpyrä samasta puusta vuoltu. Hänellä on konkreettiset unelmat: perheelle valmistalo, terassi ja terassille mahtigrilli tirisemään. 

Osoittaakseen innovatiivisuutensa työpaikallaan, Antero keksii rahtausjärjestelmän, joka ei tarvitse lainkaan ihmisiä. Ei olisi kannattanut. Firman osake singahtaa korkeuksiin, omistajat käärivät voitot, mutta Antero jää tyhjän päälle.

Ahkera ja työtäpelkäämätön mies perustaa startup-grillin, mutta globaali kilpailu johtaa konkurssiin. Pohjamudan kautta mies kuitenkin nousee vielä yllättävän suureksi tekijäksi länsimaisen yhteiskunnan radikaalissa muutoksessa, jossa ihminen tehdään lopulta tarpeettomaksi.

Näyttelijäntyössä ei valittamista

Jollain tapaa näytelmää vaivaa yllätyksettömyys, mikä tuntuu nurinkuriselta ottaen huomioon Anteron elämän yllättävät käänteet. Mutta kun minkälaisia käänteitä tahansa osaa jo odottaa, mikään ei enää hätkäytä. 

Lukuisat henkilöhahmot ovat jälleen korneine peruukkeineen hauskoja ja hengästyttävästi tehtyjä, mutta eivät kehity mihinkään suuntaan, ei edes päähenkilö. Kertojaosuudet käyvät pidemmän päälle puuduttaviksi.

Kannisen ohjauksesta tai näyttelijöiden - Lindholmin lisäksi Ville Majamaa, Tuija Ernamo, Esa Latva-Äijö ja Mari Turunen - työstä ei ole moitteen sanaa, ongelma taitaa olla siinä, ettei aiheen venytys trilogiaksi oikein kanna. 

Päällystakki oli briljantti mukaelma Gogolin novellista, Euroopan taivaan alla hukkasi fokuksensa ja levisi käsiin. Jatkuvaa kasvua ei löydä sitä lopullista väittämää, joka sitoisi nämä kolme, toki itsenäistä, mutta trilogiana meille myytyä näytelmää riittävän vahvasti lopulliseksi paketiksi. 

Tai ehkä vaadin liikaa. Ehkä koko jutun juju onkin siinä, ettei yhtenäistä väittämää ole edes mahdollista saavuttaa.

*****

Tampereen Teatteri: Jatkuvaa kasvua

Ensi-ilta 6.2.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 11.2.2014, väliotsikko toimituksen

Opin tänään uuden sanan: ekphrasis

Opiskelen parhaillaan Teatterikorkeakoulun Avoimessa yliopistossa, kurssilla nimeltään "Kritiikin mestarikurssi". (Heh.)

On ollut mielenkiintoista katsoa omaa kirjoittamista vähän eri kulmasta, pakottaa itsensä kirjoittamaan jotakin muutakin kuin 2000 - 2500 merkin päivälehtikritiikkiä. Kurssille osallistuminen liittyy samaan jatkumoon kuin sirkuskirjoitusresidenssi kesällä 2013 ja englanninkielinen kritiikkikurssi syksyllä 2013. Tai tämän blogin uudelleen herättäminen keväällä 2013.

Erilaisten tekstilajien harjoittelemisen lisäksi seuraamme kukin jotakin Teakin opinnäyteprosessia ja kirjoitamme siitä useampia tekstejä. Kiinnostavaa sekin. Ensin ajattelin, että no onpas mielenkiintoista seurata teatteriesityksen valmistumisprosessia, ihan kuin en niitä olisi itsekin kymmeniä kokenut. Mutta. En ole koskaan seurannut jonkun toisen prosessia olematta itse mukana, ainakaan tässä mittakaavassa. Tästä ehkä myöhemmin, jos teksteistä tulee julkaisukelpoisia ja julkaisu on työryhmän mielestä ookoo. 

Tänään teimme kirjoitusharjoituksen Petri Tervon esseen Esitys ja Ekphrasis: eli kuinka kuvata esiin luuranko esityksen kaapista pohjalta. Ekphrasis-termi tarkoittaaa tekstiä, joka kuvailee ilman analysoimista.

Iski flow. En ehkä aamutuimaan edes ymmärtänyt esseetä täysin, mutta se kirvoitti pienen tekstin, joka kestää ehkä blogijulkisuuden. (Kaikki harjoitustekstit eivät kestä, kerrankin yritin kirjoittaa ylevän esseen, tuli koominen pakina).

Tilassa on kuuma. Tukahduttavan kuuma, mikään hienovarainen käsiohjelman leyhytys ei auta, se vain siirtää kuumaa ilmaa edestakaisin. Näyttelijän hiki roiskuu, katsojan hiki valuu selkää pitkin muovituolin pohjalle. Sydän hakkaa, silmien edessä on aggressiivista, vimmaista miehenroolia toisensa perään. Sitten, yhtäkkiä. Vain liitupiirroksena nähty Sonja muuttuu lihaksi silmien edessä. Näyttelijä, mies, muuttuu Sonjaksi vain hieman ryhtiään muuttamalla, sulkemalla kädet suojaavasti vartalon eteen, keventämällä ääntään ja ottamalla katseeseensa pälyilevän asenteen. Sonja ei katso silmiin, vaikka vaatii kaiken huomion. Hän ei ole tottunut puhumaan julkisesti. Häntä tekee mieli halata.

On Marmeladovin hautajaiset. Sonja jakaa katsojille teetä ja keksejä. Hän avaa oven ulos esitystilasta. Antaa raikkaan ilman tulla saliin, leyhyttää ovella. Ei siitä ole apua, mutta yritys on kunnioitettava, liikuttava. Näennäisesti juuri mitään ei tapahdu ja samalla tapahtuu kovin paljon.

Tuntuu siltä, kuin esitys olisi yhtäkkiä keskeytetty, kuin olisimme unohtaneet, että leikimme ja uskomme sen, minkä näemme ja koemme, olevan totta. Hetki tuntuu kestävän ikuisesti, se on lempeä, se on yhteisöllinen, kohtaamme toisemme, kun siirrämme keksilautasen tai teekupin eteenpäin rivissä. Katsomme naapuria silmiin, hymyilemme, ehkä nyökkäämme kiitokseksi.

Sitten jatkuu aggressio. Tämän jälkeen se sattuu enemmän.

Tästä esityksestähän on kirvonnut tekstiä ennenkin.