Outouden janalla on tilaa kaikille

Joskus muinoin minulla ja silloisella puolisolla oli keittiön seinällä kaavio, jossa kahden sukupuolen sijaan oli esitelty muistaakseni 19 eri suku'puolta'. Määrittelyn suureita olivat mm. erilaiset kromosomiyhdistelmät, sisäiset sukurauhaset, sukuhormonit, ulkoiset sukuelimet sekä muut ulkoiset sukupuolen merkit kuten esimerkiksi rinnat/ei rintoja.

Tähän yhtälöön kun lisätään vielä henkilön sukupuoli- sekä seksuaali-identiteetit, jotka nekin ovat toisistaan riippumattomia sekä sukupuolen sosiaalinen esittäminen, on aika selvää, ettei kyseessä ole ihan yksinkertainen joko-tai-asia. Minun ei cis-sukupuolisena heteronaisena ole juuri tarvinnut kaapista tulla, mutta eipä minun tarinastani tehtyä monologia myöskään kukaan jonottaisi katsomaan. Tylsää kuultavaa olisi se. 

Tässä esimerkkinä normatiivisen naisen kaavio, johon aika lailla itseni osuttaisin, tosin lyhyttukkaisena olen jo ulkoisen sukupuolen esittämisen suhteen hieman enemmän androgyyniin kallellani kuin keskiverto nainen. Mutta se minusta. 

Juuso Kekkosen identiteettitarina Outo homo alkaa sen sijaan ei enempää tai vähempää kuin alkuräjähdyksestä ja Higgsin bosonista. Kolmessa tunnissa sotkamolais-ylöjärveläisestä pojasta, joka päättää elää elämänsä hyvien puolella, kuoriutuu monensorttisten käänteiden kautta omaan itseensä, seksielämäänsä ja ihmissuhteisiinsa tyytyväinen pervo aikuinen.

Outo homo on niitä esityksiä, joita on pitänyt käydä katsomassa jo vaikka kuinka kauan, mutta aina olen onnistunut ohjelmoimaan itseni johonkin muualle, kun esitys olisi ollut jossain lähellä. Helsinki Priden ohjelmistosta poimin tämänkin. Outo homo avaa mm. näkökulmaa transsukupuolisuuteen kumppanin näkökulmasta.

Tosin tarina Kekkosen tyttöystävästä, joka korjasi sukupuolensa mieheksi, on vain yksi lonkero varsin moneen suuntaan kurottuvasta monologista. Kekkonen asettaa estoitta naurunalaiseksi niin itsensä kuin kenet tai minkä tahansa muunkin. Se on hänelle luonteva tapa käsitellä vaikeita ja ahdistavia asioita, samalla tietenkin mainio lähtökohta viihdyttävälle esitykselle. Mikään ei ole pyhää.

Peittelemättömän, joskus jopa kiusallisen avoimeen monologiinsa Kekkonen kietoo myös melkoisen luennon verran tietoa esimerkiksi eri aikakausien tai yhteisöjen käsityksistä seksuaalisuudesta ja avioliitosta. Kun suuntana on polyamorinen, homosuhteessa oleva heterohko mies ja dominoiva sadisti, löytyy Kekkosen biografiasta käänne tai selitys jokaiselle leimalle, joskus luolamiehistä saakka ponnistaen.

Monologin dramaturginen rakenne toimii, vaikka rönsyä riittää, eikä uskomattomista sattumista ole pulaa. Taitavasti Kekkonen kuitenkin aina löytää sivupoluilta takaisin päätielle. Ja onhan maisemareitti usein se kiinnostavampi, jos nyt ei välttämättä nopein. Spontaanit karkailut salliva stand up -henkisyys pitää esiintyjänkin alati valppaana.

Outo homo on myös suoran poliittinen, ja muistuttaa, että vaikka kuinka asiat etenevät, on Suomessakin vielä valtavasti tekemistä. Avioliittolaki etenee, mutta esimerkiksi translaista löytyy edelleen suoranaisia ihmisoikeusloukkauksia. (Lisää tietoa esim. Amnestyn sivuilta.)

Kekkonen kiertää monologin nuorille suunnatulla versiolla myös kouluja. Jos Oudon homon nähtyään joku HLBT-identiteettiään pohtiva nuori on enemmän sinut itsensä kanssa, hienoa. Jos heteronuori esityksen jälkeen ymmärtää, ettei se heterouskaan ihan niin mustavalkoista ole ja sekin on ihan ok, aivan mahtavaa. Kaikki voittavat. 

*****

Juuso Kekkonen: Outo homo

Esitys Helsingissä 26.6.2015

Muutama sana yksinäisyydestä

Muutama sana Ullasta sai ensi-iltansa tammikuussa Kansallisteatterin Lavaklubilla, mutta en ehtinyt sitä silloin näkemään. Harmitti. Sitten esitys meni ja voitti Pieksämäen tämänvuotisen monologikilpailun. Harmitti vielä enemmän, etten nähnyt. Vaan kas, Valtimonteatteriin osui sopiva vierailu näin kesemmällä osana Helsinki Pride -viikkoa. 

Valto Kuuluvaisen ohjaaman monologin päähenkilön intohimon kohde on vastapäisessä talossa asuva ihana opiskelukaveri Ulla. Pakkomielteisesti Ullan elämää seuraava päähenkilö ei juuri omasta asunnostaan poistu ja kohtaamiset muiden ihmisten kanssa ovat pääasiassa mielikuvituksen tuotetta. Fantasiat pyörivät paitsi kaukorakkauden ympärillä, myös millä tahansa tai mieluiten kaikilla aloilla tunnustetuksi tulemisessa. Yksinäisyys tekee kuitenkin kouristavan kipeää.

Raja haaveilun ja harhakuvan välillä ei aina ole ihan selvää. On helppo olettaa, että päähenkilön mielenterveydessä on ehkä montakin asiaa mutkalla. Hänen transidentiteettinsä on kuitenkin ominaisuus, ei oire tai diagnoosi. Se on tuore lähestyminen, ainakaan itse en ole ihan vasta törmännyt teokseen, jossa henkilön transsukupuolisuus olisi näin luonnollinen ja epäproblemaattinen asia. "Sitten kun olen poika..." päähenkilö toteaa ja jatkaa eteenpäin.

Eeva Turusen runollisen runsas ja monikerroksinen teksti pelaa viehättävästi kielen erilaisilla ulottuvuuksilla ja löytää yllättäviä vertauskuvia. Näennäisesti toisiinsa liittymättömät asiat muovaavat päähenkilön mielikuvitusmaailmasta todella omanlaisensa.

Elisa Salo on päähenkilön hankalissa nahkoissa notkea, yhtäaikaa leikkivä pikkutyttö ja potentiaalinen kauppakeskuspommittaja. Vaikka henkilön sisäisen maailman kommervenkit naurattavatkin, on alla surullinen pohjavire. Jos kaikki ihmiskontaktit ovat kuviteltuja, ei ihme, jos ulkomaailma pelottaa.

Monologissa valo ja ääni ovat näyttelijän vastanäyttelijöitä. Tässä esityksessä Maura Korhosen äänisuunnittelu nousee keskeiseksi päähenkilön käyttäessä Roland-sämpleriään muistin tukena ja fantasioiden mausteena. Salo luuppaa ja muokkaa ääntään loputtomasti. Alkuun vieraannuttavalta tuntuva tekniikka perustelee itsensä esityksen edetessä ja muuttuu orgaaniseksi, melkein kuin toiseksi henkilöksi.

*****

Jalostamo-kollektiivi: Muutama sana Ullasta
Esitys Valtimonteatterissa 25.6.2015

Valheet ja viettelijät luottaa pintaan

Les Liaisons dangereuses, Pierre Choderlos de Laclos’n vuonna 1782 julkaistu romaani viettelystä, kostosta ja häpeästä, on kääntynyt niin valkokankaalle kuin näyttämöllekin lukuisia kertoja.

Romaani koostuu yksinomaan kirjeistä, joten sen useat näkökulmat ja subjektiiviset totuudet mahdollistavat erilaiset tulkinnat ja lähestymistavat. Valittavana on moraalikysymyksiä, naisen asemaa ja odottaapa Ranskan suuri vallankumouskin aivan nurkan takana. Aateliston ja kansan epätasa-arvo on räikeimmillään.

Ryhmäteatterin Valheet ja viettelijät on Juha Kukkosen ohjaamana kuitenkin pikkutuhmaa sänkykamarikomediaa, jossa toinen toistaan koomisempi aatelishahmo vaihtaa paikkaa lakanoiden välissä. Tottahan sen voi näinkin nähdä.

Puhtaasti komediallisena ja reippaasti ylinäyteltynä alkuteoksesta jää kuitenkin pois paljon nyansseja. Henkilöillä ei ole minkäänlaista psykologiaa eikä yhteiskunnallista näkökulmaa sivuta lukuun ottamatta paria todella väkinäisesti mukaan ympättyä yleisönkosiskeluheittoa kotimaisesta nykypolitiikasta. On totta, että Laclos’n jäljiltä henkilöt näyttäytyvät joko hyvinä tai pahoina, mutta teatterinäyttämöllä tämä mustavalkoisuus on aika tylsää.

Esityksen vauhti on hengästyttävä ja pinta on komeaa. Niina Pasasen puvut ja Ari Haapaniemen peruukit ovat yksityiskohtineen ihastuttavia, eivätkä sorru liikaan autenttisuuden tavoitteluun. Miehustat aukeavat näppärästi vetoketjuilla ja rokokoohameeseen yhdistetään raikkaasti tennarit ja nilkkasukat.

Antti Virmavirran kreivi de Valmont on glamrocktähti, hänen sisääntulonsa on täynnä mystiikkaa ja elkeensä raukean dandymäisiä. Minna Suuronen hänen taisteluparinaan markiisitar de Merteuil’nä pidättelee ilmaisuaan silmien tasolla.

Sonja Salminen ja Paavo Kinnunen ovat nuorina rakastavaisina Cécile de Volangena ja ritari Dancenynä kiihkeitä ja pöhköjä. Saija Lentonen pitää hyvin puolensa Merteuil’n ja Valmontin viettelypelin nappulana rouva de Tourvelina. Juha Pulli toistaa Valmontin palvelijana viimekesäisen jänisroolinsa, vain ilman korvia.

Kun henkilöiden todelliset tunteet ja motiivit pysyvät ylidramaattisen näyttelijäntyön alla piilossa, ei kukaan henkilöistä kutsu samastumaan, kenenkään kohtalo ei kosketa. Tunteen puutetta paikkaavat Panu Varstalan ja Eero Vesterisen koreografioimat tanssit, joiden tehtävänä on peilata esiin erityisesti Merteuil’n sisäiset pelot ja epäilykset.

Suomenlinnan Hyvän omatunnon linnakkeessa esitettävä Valheet ja viettelijät tarjoaa siis paljon silmäkarkkia ja muutamia irtonauruja, mutta draaman rippusia kaipaavalle se on pettymys.

*****

Ryhmäteatteri: Valheet ja viettelijät
Ensi-ilta Hyvän omantunnon linnakkeessa Suomenlinnassa 15.6.2015
Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 18.6.2015

Viihteellistä fadoa ja vesileikkejä

Tämänkertaisen Kuopio Tanssii ja Soi -settini viimeinen teos, Quorum Ballet'n Correr o Fado yhdistää portugalilaista fadoa nykytanssiin. Yhdistelmä toimii varsin vaihtelevasti. 

Daniel Cardoson koreografiassa tanssi on hirmuisen sähäkkää, liikettä on valtavasti ja joka suuntaan, mutta silti esitys tuntuu jotenkin ponnettomalta. Miehet näyttävät murjottavan, naisilla taas pysyy showhymy päällä joka mutkassa. Miesten tehtävänä tuntuu olevan lähinnä naisten heittely, nostelu ja riepotus, joka joissakin kohdissa alkaa näyttää jo aika väkivaltaiselta (mihin naisten leveät hymyt tuovat melko arveluttavaa kierrettä). 

Fado-laulaja Joana Melo on mainio, samoin kolme soittajaa, mutta koska en ymmärrä portugalia yhtään, en myöskään tiedä, mistä lauletaan. Välillä on haikeaa, välillä iloisempaa meininkiä. Laulaja laulaa molemmat tyylit kuitenkin aivan yhtä sisäänpäinkääntyneesti silmät kiinni, joten hänen ilmaisunsa ei avaa laulujen sisältöä tanssia enempää. 

Kun kerran laulu ei puhuttele minua, eikä tanssikaan oikein, minulle käy, kuten usein tällaisissa tilanteissa: alan poimia näkemästäni kaikenlaista kyseenalaista ja mahdollisesti myös epäolennaista. Miksi naisten hamoset eivät edes yritä peittää pakaroita, vaikka miehet on sen sijaan puettu liehuviin housuhameisiin? Oliko oikeasti tarkoitus näyttää siltä, että kundi vetää mimmiä pataan ja sen jälkeen upottaa hänet vesialtaaseen? 

Niin se vesi, tosiaan. Esityksen yksi inspiraation lähde on aikanaan valtameriä hallinneiden portugalilaisten suhde mereen ja näyttämöllä onkin viisi vedellä täytettyä läpinäkyvää kuutiota kuin odottamassa kunnon räiskytystä. Sitä saadaan odottaa väliajan jälkeiseen osioon ja koko esityksen viimeinen sessio onkin hetken aikaan ihan näyttävä kokonaisuus veden ja valojen kanssa. 

Pääasiassa veden kanssa läträäminen tuntuu kuitenkin tekemällä tehdyltä. Sama vaiva on koreografiassa. Aivan kuten taitoluistelussa välillä voi nähdä jo kaukaa, että hetken päästä tulee nosto tai hyppy, on teoksessa paljon varmistelua ja valmistautumista, mikä rikkoo intensiteettiä ja liikkeen sujuvuutta. 

Mittaansa pidemmältä tuntuva esitys sijoittuu johonkin taiteen ja viihteen välimaastoon, vaikuttaa ikävällä tavalla laskelmoidulta eikä onnistu pitämään ainakaan minun valppauttani yllä. 

*****

Quorum Ballet: Correr o Fado

Esitys Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla 14.6.2015

Tanssibuffa ja nautinnollista liikettä

Gaala on Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin vuosittain toistuva tapahtuma, joka antaa aiheeseen syvällisemmin vihkiytymättömälle katsojalle helposti lähestyttävän tavan tutustua erilaisiin taidetanssin lajeihin. Jos yksi numero ei miellytä, tulee seuraava jo vartin tai viimeistään puolen tunnin sisään. 

Toisaalta tämä 'jokaiselle jotain' -periaate tekee illasta sillisalaatin, mikä ainakin minua vierastuttaa katsojana melkoisesti. Mitään punaista lankaa ei numeroiden välille ole punottu.

Ohjelmassa on niin Dennis 'Ätä' Nylundin mykkäelokuville kumartava kapellimestarihupailu Eine Kleine WhatMusik, viiltävän elektromusiikin minimalistisesti värisevään tutuun yhdistävä Andrea Miltnerován Dance of the Magnetic Ballerina -soolo kuin Will Funk For Food -ryhmän ylipirteää ja pikkutuhmaa lockingiakin. 

Tauon jälkeen nähdään Kaari Martinin rujon anarkistinen flamencosoolo Korppi ja kello, lisää Ätää söpöstelevässä breakdancesoolossa The Date ja lopulta Kansallisbaletille Jacopo Godanin koreografioima dramaattinen nykybalettiteos Spazio-Tempo, joka on minulle kaikessa kummallisuudessaan kimaran kiintoisinta antia. Nautin kyllä myös Martinin keskisormea heiluttelevasta korpista. 

Tämän 'kaikkea ja sitten vielä vähän lisää' sisältävän gaalan jälkeen Dansk Dansteaterin Black Diamond -teos on aika heviä settiä. Voisi kyllä olla muutenkin. 

Viime aikoina näkemäni nykytanssiteokset ovat olleet varsin konseptivetoisia ja itse tanssia niissä ollut loppujen lopuksi aika vähän. Black Diamondin koreografi Tim Rushton sen sijaan tarjoaa vahvaa liikettä, joka kertoo kaiken olennaisen. Tosin, koska olen pohjimmiltani draamaorientoitunut, en malta olla etsimättä teoksesta tarinaakin.

Minulle kyse on jokseenkin määrittelemättömästä yhteisöstä, joka kontrolloi jäseniään, kuten yhteisöt tuppaavat tekemään. Keskushenkilö, yksi miehistä, erottuu usein kasvottomana näyttäytyvästä joukosta. Teos on jaettu kahteen näytökseen, musta- ja vaaleasävyiseen niin visuaalisesti kuin tanssillisestikin.

Tanssi on kulmikasta ja abstraktia, aggressiivista ja sensuellia. Ryhmäkohtauksissa on ajoittain totalitaristista tunnelmaa. Huomaan välillä vertaavani liikettä gaalassa juuri aikaisemmin näkemääni Godanin balettikoreografiaan. Myös Rushtonin tausta ja liikeen pohja on syvällä klassisessa baletissa, mutta se on käynyt läpi monimutkaisen evoluution. 

Esityksen visuaalisuus ruokkii mielikuvitusta. Lattialle pudonneet kiiltävät konfetit pyyhkiytyvät tanssin mukana kuin kuivat lehdet. Taustafondi heijastaa ja monistaa tanssijat kuin timantin monet särmät. Myös Charlotte Østergaardin pukusuunnittelu on täynnä punottuja merkityksiä, liehuvahelmaiset vaatteet piilottavat välillä tanssijat ja häivyttävät rajaa sukupuolten välillä. Joskus tanssijat typistyvät täysin anonyymeiksi kehoiksi. Lopulta yhdestä kuoritaan esiin toinen ihminen.

Nautinnollinen, jos kohta haastava, ajoittain työläskin teos ei yhdellä katsomiskerralla paljasta mysteereitään.

*****

Dennis "Ätä" Nylund: Eine Kleine WhatMusik / The Date; Andrea Miltenrová: Dance of the Magnetic Ballerina; Will Funk For Food: Good Life; Compañía Kaari & Roni Martin: Korppi ja kello; Suomen Kansallisbaletti; Spazio-Tempo
Danske Dansteater: Black Diamond
Esitykset Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla 13.6.2015

Muotoon puristetut kehot sätkivät vastaan

Panoptikon on 1700-luvun lopulla kehitetty vankilamalli, jonka pyöreä muoto mahdollistaa jokaisen sellin ja sellissä olevan vangin jatkuvan valvomisen yhtäaikaa keskellä sijaitsevasta tornista. Vaikka vartijat eivät käytännössä pystykään näkemään jokaista vankia yhtäaikaa, tämä jatkuvan tarkkailun mahdollisuus vaikuttaa vangin toimintaan. 

Käytännössä panoptikon-mallisia vankiloita ei juuri koskaan rakennettu, mutta metaforan tasolla se ympäröi ihmistä aina vaan useammalla tavalla. Jatkuva katseen alla oleminen on omiaan vaikuttamaan yksilön kokemukseen itsestään.

Pirjo Yli-Maunulan ja Johanna Tuukkasen Panopticon-teos kulkee tanssi- ja esitystaiteen rajamaastossa ja kommentoi naisen kehoon kohdistuvia odotuksia. Tanssijat tulevat näkyviin pala palalta. Ensin nähdään ornamentinomaiset peilin kautta monistetut jalat, sitten alastomat vartalot vääristävien peilien edessä.

Kehonkuva, sen mukautuminen katseen alla ja vääristyminen korvien välissä näkyy esityksessä raadollisen suoraan. Keski-ikäiset kehot puserretaan kinesioteippien ja kompressiosukkien avulla juoksukuosiin. Ja sitten juostaan, koko vartti. Ensi kerralla ehkä pidempäänkin, kohti ikuista nuoruutta.  

"It's hard out there for a bitch" laulaa Lily Allen ja jatkaa "You should probably fix your face or you'll end up on your own." Juostava on, koska vain siten voi tulla täydelliseksi. "Vittu! Sattuu!" huutaa Yli-Maunula kipeää polveaan, mutta jatkaa juoksuaan. Kroppa pettää ja estää olemasta ihanteen kaltainen. Kenen ihanteen?

Juostuaan Tuukkanen ja Yli-Maunula tuottavat näyttämön täyteen häiritseviä, erotisoidun väkivallan kyllästämiä naiskuvia. Aina malli ei osu omaan valokeilaansa. Taustalla animoitu naiskeho muuttaa jatkuvasti muotoaan ja mittasuhteitaan. Lopulta naiset makaavat silvottuina stiletoissaan. 

Viimeinen kuva muovaa naisista hyönteisiä pukusuunnitelija Heidi Kestin nerokkaan yksinkertaisesti sukkahousuista ja ilmapalloista virittämissä fantasiapuvuissa. Surumielinen tanssi puhuu minulle kaipauksesta olla kaunis omilla ehdoillaan, ilman ulkopuolisia määrittelyjä. 

Salakavalasti Ainu Palmun valojen myötä katse kääntyykin pikkuhiljaa kohti katsojaa. Meitähän tässä katsotaan. Jokainen kohtaus kestää hieman pidempään kuin tuntuisi miellyttävältä ja pakottaa todella uppoutumaan esitykseen. 

*****

Johanna Tuukkanen & Pirjo Yli-Maunula: Panopticon
Esitys Paikallisliike-tapahtumassa 12.6.2015

Kaunista kamppailua ja viileää rakkautta

Olen edellisen kerran käynyt Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla melkein 20 vuotta sitten. Aika tehokkaasti on siis mennyt ohi, ottaen huomioon, että pyörin kaupungissa muuten varsin säännöllisesti. No, nytpä sitten ihan uusin silmin. Ensimmäinen teospari oli ranskalainen Boxe Boxe ja turkulainen Ennen viimeisiä ajatuksia.

Nyrkkeilijän liikkeessä kehässä on paljon tanssillisia elementtejä. Breakdanceen puolestaan kuuluvat olennaisena osana battlet, ringin sisällä käytävät kaksintaistelut. Capoeira yhdistää tanssin ja kamppailulajin. Ranskalaisen Companie Käfigin Boxe Boxen lähtökohta ei siis ole ollenkaan kaukaa haettu. 

Parhaimmillaan Mourad Merzoukin koreografia on yhdistäessään breakdancea ja hip hopia nykytanssiin, mikä antaa taitavan ensemblen tanssijoille mahdollisuuden loistaa sekä yhdessä että erikseen. Kököimmillään esitys on slapstick-pätkissä, joissa pelleillään erilaisten harjoituspallojen ja nyrkkeilysäkkien kanssa. 

Vähän pöljä on myös visuaalinen ratkaisu rullailla esityksen klassisen musiikin livenä soittavaa Debussy Quartetia ylisuurilla tuoleilla pitkin näyttämöä. Haukotuttavimmillaan taas ollaan geneeriseksi kamppalulajinäytökseksi typistyvissä osioissa, jotka eivät millään nouse tanssiosioiden taiteelliselle ja taidolliselle tasolle. 

Mutta keskitytään siihen parhaimpaan osuuteen. Teddy Varardo. Aivan järjetön kehonhallinta ja huikea breakdancen ja nykytanssin sulautuma. 

Varardo saa - oikeutetusti - paljon tilaa ja katarttisen loppusoolon. Hän tuntuu välillä painottomalta, aivan kuin leijuisi lattiasta irti muutaman sormen varassa, koko muun kehon vain roikkuessa siinä yläpuolella painovoimaa uhmaten. Eikä kyse ole vain teknisestä taidosta vaan myös herkästä ilmaisusta. Huh.

Varardon lisäksi ensemblestä nousevat Rémi Autechaud sekä Aurélien Chareyron, joiden popping battle (vai oliko se sittenkin lockingia, nyt en kyllä ihan tiedä?) on esityksen nautittavimpien hetkien joukossa.

Aurinkobaletin Ennen viimeisiä ajatuksia on festivaalin taiteellisen johtajan Jorma Uotisen koreografia. Räjähtävän Boxe Boxen rinnalla teos on viileän tyylikäs, mutta myös vähätunteinen tutkielma rakkaudesta. 

Kolmen parin liike sinänsä on kaunista, haastavaa ja kiinnostavaa, mutta se ei silti oikein puhu minulle mistään. Tiedän, että teoksen on tarkoitus kertoa rakkaudesta, mutta mitä siitä? Onko se ihanaa, kaunista, rumaa, ahdistavaa, raastavaa vai mitä? 

Kaikki teoksessa on tyylikästä, musiikki on tarkoituksellisen pateettista chansonia tai viileää jazzia ja kuuluu välillä kuin kaukaisuudesta. Valkoinen näyttämö, design-tuolit, mustavalkoinen puvustus, joka merkkaa miehet miehiksi ja naiset naisiksi, kaikki sointuu yhteen täydellisesti. Tanssissa on paljon kontaktia, nostoja ja suurta liikettä, mutta yhteys näiden ihmisten välillä ei välity.  

Yllättävä lämmin hetki tulee, kun musiikki muuttuu lattariksi, tanssijoiden lantiot lähtevät liikkeelle ja hymy nousee kasvoille. Yhtäkkiä näyttämöllä on elämää, tunnetta, hieman hikistä ruumiillisuutta. Sitten hetki katoaa.

Lopuksi miehet kaatavat näyttämölle riisiä (tai raesokeria tai jotakin vastaavaa), mikä on ovela käänne. Se tuo tanssiin vaaran tuntua, mutta on samalla visuaalinen ja äänellinen elementti. Huomaan kuitenkin miettiväni jo ihan jotakin epäolennaisuuksia. Harmillista. Kaikki laadukkaat ainekset on kasassa, mutta jotenkin tämä keitos jää ilman erityistä makua.

*****

CCN de Créteil et du Val-de-Marne - Compagnie Käfig: Boxe Boxe
Aurinkobaletti: Ennen viimeisiä ajatuksia
Esitykset Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla 11.6.2015

Runsasta ja niukkaa tanssia

Kaktus-festivaalin toinen katsomissettini oli vähintäänkin yhtä hämmentävä kuin ensimmäinen. Hyvällä tavalla toki tämäkin. 

Ensimmäinen esitys oli Sonya Lindforsin Gruppen Fyralle tekemä koreografia GR8R XXXPEKT8IONZ (helpommin tavattuna GREAT(ER) EXPECTATIONS). Charles Dickensin Loistavasta tulevaisuudesta siis lähdetään, mutta päädytään kyllä ihan johonkin muualle. Ihan hirveän syvällisesti ei ole tarvis lähtötekstiä tuntea, esitys lähtee omille urilleen varsin nopeasti. 

Teos luotaa paitsi Pipin, Estellan ja Miss Havishamin suuria odotuksia, myös Gruppen Fyran omia odotuksia ja historiaa. Kovasti esitys myös kommentoi itseään, tekijöitään, nykytanssia, tanssiteatteria ja vaikka sun mitä. Jo pelkästään käsiohjelma (jonka luin kerrankin etukäteen, koska koreografi moneen kertaan siitä ennen esitystä muistutti) antaa esitykselle neljä erilaista mahdollista luentaa, joten kovin tyhjentävästi sitä en tähänkään oikein pysty purkamaan.

Hurjan hilpeä se on, ajoittain ihan älytön, välillä salaviisas, joskus aika koskettavakin. Erityisesti Virpi Juntti hääpukuisena Miss Havishamina riipaisee, hänen tanssiaan seuraan joukkokohtauksissakin.

Esityksen aikana alan miettiä, että tämä on vähän niinkuin vaahtokarkkia, pikkuisen liian makeaa, että tulee vähän huono olo, mutta kuitenkin on pakko vetää niin kauan, kuin sitä piisaa, koska tulee himo. Hupaisasti esityksen jälkeen selviää, että aulan popcorn-astioissa on tarjolla myös vaahtokarkkeja. Hahaa! Tajusinpa sentään jotakin! 

Tämän superrunsaan esityksen parina Andrea Gunnlaugsdóttirin ja Lotta Halisen Veggur/Seinä pysäyttää yksinkertaisella ja tarkkaan mietityllä ajatuksellaan sekä tinkimättömällä toteutuksellaan.

Kaksi tanssijaa ei koskaan paljasta kasvojaan yleisölle. Sen sijaan he tanssivat selin ja suurimman osan ajasta pää alaspäin. Ilman kasvoja selät, joissa kaikki nikamat ja lihakset erottuvat liikeen myötä, muuttuvat epäinhimillisiksi, jollain tavalla hyönteismäisiksi. Peter Wetzelsbergerin ja Miikka Rekolan musiikki korostaa varsin kauhuelokuvamaisia tunnelmia. 

Teoksesta tulee minulle vahva flashback joskus 90-luvun puolivälissä Kuopio Tanssii ja Soissa näkemääni Anzu Furukawan The Insect -butoteokseen. Silloinkin olin samaan aikaan todella viehättynyt ja kauhistunut siitä, miten ihmiskeho voi liikkua. Hienoja teoksia molemmat.

******

Gruppen Fyra: GR8R XXXPEKT8IONZ
Andrea Gunnlaugsdóttir & Lotta Halinen: Veggur/Seinä
Esitykset Kaktus-tanssifestivaalilla Kaapelitehtaan Turbiinisalissa 7.6.2015

Yllättäviä nykytanssikohtauksia

Pääkaupunki tuntuu olevan täynnänsä erilaisia tanssifestivaaleja, nyt käynnissä on Gruppen Fyran joka toinen vuosi järjestämä Kaktus-festivaali. Vapaan teoshaun kautta muotoutunut ohjelmisto sisältää varsin erilaisia esityksiä, eilen näin niistä kolme. Katsomaan menin todella puhtaalta pöydältä, valitsin teokset aikataulun, en ennalta tiedossa olevan sisällön vuoksi. Yllättävää tuli.

Koska olen niin nihkeä lukemaan käsiohjelmia ennen esityksiä, en tiennyt illan ensimmäistä esitystä katsoessani, että Valtteri Raekallion ja Auri Aholan duetto oli ote Mihin valo katoaa? -teoksesta eli isommasta kokonaisuudesta. Ilmankos pätkä tuntui alkavan ei mistään ja loppuvan ei mihinkään.

Hurja duetto puhuu minulle parisuhdeväkivallasta nimenomaan naisen aggression kautta. Partoineen korostetun maskuliininen, naista isompi raamikas mies on se, joka pelkää. Naisen aggressio ja väkivaltaisuus on sen verran tabu, että näin päin käännetty asetelma pysäyttää. Raaka, katutanssista ammentava ja odottamattomiin suuntiin tempova liike on kiinnostavaa ja vaikuttavaa. Tanssijoiden kehot vääntyvät ahdistavien tunteiden myötä.

Kysymys kuuluu - kuten parissuhdeväkivallan kohdalla yleensäkin - mikä on se syy, mikä kuitenkin vetää kohti pahoinpitelevää puolisoa? Mikä estää lähtemästä? Viimeinen, ilmaan jäävä kuva antaa ymmärtää, että syy on seksuaalinen vetovoima, alistaminen ja alistuminen kuitenkin jollain tasolla kiihottaa. Se on tavallaan vähän tylsä ratkaisu ja jotenkin pienentää itse asiaa. Jos siis pätkästä nyt jotakin pamflettia ylipäätään haluaa kuoria.

Onneksi kuitenkin selailin käsiohjelmaa aikani kuluksi teknisen tauon aikana, koska ilman siellä ollutta pohjustusta olisi DropPing vol 2 voinut mennä vielä kovempaa ohi. Jaakko Niemisen, Pekka Louhion ja Jouni Majaniemen kalsareissa ja urheilusukissa esiintyvä äijätrio ilmoitti pohtivansa hyvän ja huonon eri muotoja. Että voiko taide olla huonoa? Onko tahallaan tehty huono hyvää? Tai moraalitonta? Jaa-a.

Esitys on kyllä alkuun oikein viihdyttävä, kolme miestä jäystää purkkaa ja notkahtee jotakin sinne päin, toki välillä näyttäen, että kyllä tässä ihan oikeasti osataan. Kollegat katsomossa nauravat kovimmin, itsekin tunnistan seasta tietynlaisia perusnykäriliikeaihioita ja kehollisia tehtäviä.

Esityksen arveluttava kliimaksi tulee aika aikaisessa vaiheessa, kun pojat alkavat puskea pierua. Tottahan se naurattaa, mutta mitä ihmettä sen jälkeen enää voi tehdä? Toki taidetanssin parodia jatkuu, mutta vitsi tavallaan kului jo loppuun. Taidepoliittista manifestia tästä ei ihan irtoa, komiikaksi tämä on liian tylsää.  

Illan viimeinen teos CLOS on Sartren Suljetuista ovista ammentava trio. Nuoret tanssijat ovat taitavia ja Iiro Näkin koreografia hakee tematiikkansa "helvetti on toiset ihmiset" -ajatuksesta. Tanssijat riepottavat toisiaan ja toisaalta tukeutuvat toisiinsa, jatkuvasti painopistettä ja puolta vaihtaen.

Vaikuttava visuaalinen elementti, näyttämön kauttaaltaan peittävä multa, paitsi tuoksuu, myös pöllyää vimmaisen tanssin myötä. Kuitenkin tuntuu, että mullassa oikeastaan on koko teoksen kiinnostavin ratkaisu, se menee suuhun ja silmiin, se peittää pikkuhiljaa vaaleat vaatteet.

Sartren teos minulle aika tärkeä, joten en pysty katsomaan esitystä ilman, että haen yhtymäkohtia tekstiin. Kun näytelmässä toisten piinaaminen ja valtapelit käydään psykologisella ja kielen tasolla, on väkivalta tanssiteoksessa luonnollisesti siirretty kehojen ilmaisemaksi. Tästä seuraa teokseen kuitenkin tietty dramaturginen tasapaksuus, lopulta kaikki on samanarvoista, henkilöiden väliset jännitteet anonyymejä. Minun ajatukseni pääsee karkaamaan esityksestä johonkin aivan muualle.

*****

Valtteri Raekallio: Duetto teoksesta Mihin valo katoaa?
Jaakko Nieminen: DropPing vol 2 
Iiro Näkki: CLOS (ensi-ilta)
Esitykset Kaktus-festivaalilla Kaapelitehtaan Turbiinisalissa 6.6.2015

Arkisia räjähdyspisteitä

Kun yleisö saapuu sisään, seisoo näyttämöllä keski-ikäinen nainen. Kasvoilla on hämmentynyt hymy, jalkojen välissä on lammikko. Hän havahtuu häpeillen tilanteeseen ja peilaa kasvojaan virtsalätäköstä. Aika kaamea kuva heti alkuun antaa odottaa jotakin kaameaa jatkossakin.

Salla Viikan kirjoittama ja Piia Peltolan ohjaama Aukko on osa Teatteri Takomon ja Teatterikorkeakoulun yhteistyötä, jossa opetusteatteri jalkautuu kentälle. Aukon työryhmässä on sekä ammattilaisia että eriasteisia opinnäytetöitä tekeviä opiskelijoita. Viikalle sekä näyttelijä Julia Lappalaiselle kyseessä on maisterin tutkinnon taiteellinen lopputyö. 

Teksti tarttuu oivaltavasti tilanteisiin, joissa näytelmän keskeiset naiset tulevat työelämässä jyrätyiksi. Ensin Henna Hakkarainen tulkitsee kulttuuriarkiston kellarissa yhden runoilijan elämäntyötä 30 vuotta järjestellyttä työmyyrää. Julia Lappalaisen esittämä innokas yliopistoharjoittelija pyyhkäisee metaforiset pölyt ummehtuneesta toimistosta ja muuttuu heti uhkaksi.

Toinen näytös varioi tilanteen toisin päin. Tässä rinnakkaistodellisuudessa Lappalainen onkin se harmaa muurahainen, jonka asemaa kansanedustajan vaalikampanjan työrukkasena horjuttaa Hakkaraisen menopaussista viisveisaava naiseuttaan juhliva markkinointihirmu. Jouko Puolanto on kummankin toimiston pomo, joka ei tajua oman vallankäyttöään eikä sitä, miten johdateltavissa hän on.

Päähenkilöiden psykologisen paineen kasvaminen ja vääjäämättä lähestyvät räjähdyspisteet tulevat esiin pienillä ja nopeilla värähdyksillä näytelmän tavallisuutta alleviivaamassa maailmassa. Aalto ARTSin opiskelija Tinja Salmen katsomon ja näyttämön rajaa häivyttävä lavastus sekä Tellervo Syrjäkarin puvustus leikkivät korostetun arkisilla ja tunnistettavilla yksityiskohdilla.

Esityksessä minua viehättää absurdin komiikan keinoin pelaava taitava näyttelijäntyö. Karjakkokatseet (okei, tätä ei tajua kukaan 80-luvulla tai myöhemmin syntynyt, otetaan tuoreempi esimerkki) ja Konttori-henkinen merkitsevä vilkuilu katsojaan päin sekä niskaakyyristyttävä epämukavuus ja häpeä, joka henkilöistä tihkuu, on herkullista. 

Sekä tekstissä että ohjauksessa näkyy kuitenkin aika klassinen nuorten ja innokkaiden tekijöiden helmasynti: tavaraa on vaan ihan liikaa. Mukaan on haluttu punoa niin paljon kaikkea, että teemojen runsaus kääntyy jo vähän esitystä vastaan. Ei ehkä ihan luoteta, että vähemmälläkin korostamisella katsoja keskeiset symbolit kyllä poimisi itsekin. Äiti-tytär-suhteeseen vielä lopuksi tarttuva epilogi jää jo ilmaan leijumaan.

*****

Teatteri Takomo & Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu: Aukko
Esitys Takomossa 4.6.2015