Ihan hirveän hilpeää pornomiimiä

Kaikki on omien korvien välissä. No, on se jossain kohtaa ollut myös Marc Gassot'n, Akse Pettersonin, Karl Sinkkosen ja Teemu Nurmelinin korvien välissä. Dark Side of the Mime on harvinaisen hilpeä ja samalla ihan hirveä esitys. Jotakin varsin odottamatonta. Toki hehkutus oli kiirinyt puolessa vuodessa korviin, joten ihan puskista eivät pornomiimi ja paloittelusurmat tulleet. 

Jacques Lecoqin legendaarisessa koulussa miimitaitonsa hionut Gassot pyörittää yleisön mukaan sellaiseen huutonaurun ja kauhun solmuun, että paatuneenakin katsojana välillä pelottaa. Hyvällä tavalla toki, mutta silti olen iloinen, että miimikon huomion saa vieressäni istuvan miehen nahkahousut enkä esimerkiksi minä.

Miimikoihin liittyy minulla parikin eri assosiaatiota: toisaalta on lapsenkaltainen, viaton valkonaamainen klovni ja toisaalta ärsyttävyyteen asti (erityisesti amerikkalaisessa populaarikulttuurikuvastossa) ohikulkijoita rassaava häirikkö katutaiteilija. Gassot on molempia, toki vieden sen rassaamisen huomattavan paljon pidemmälle.

Marcel Marceaun klassikkoliikkeet kävelystä tikapuiden nousun kautta lasiseiniin saavat rinnalleen armotonta suuseksiä, konetuliaseita ja ruumiiseen sekaantumista. Muun muassa. Ja ihan hirveästi naurattaa ja puistattaa ja naurattaa. Karl Sinkkosen musiikki ja äänet yhdessä Gassot'n itsetuottaman äänimateriaalin kanssa kerrostavat miimin päälle kuvia toisensa jälkeen. Koko ajan taiteillaan söpön ja sairaan rajalla.

Taitavaa on myös se, miten lempeästi Gassot lavalle raahaamiaan ihmisiä lopulta johdattelee. Viimeisen kohtauksen avustaja oppii autoon kumartumisen yhdellä toistolla. Mikä suggestion voima! 

Sukulainenhan tämä on Red Nose Clubin Juoksuhaudantielle, tosin semmoinen sukulainen, jota ei välttämättä haluta sukujuhliin (paitsi, että ehkä vähän kuitenkin halutaan, kun tekeehän se siitä kahvittelusta kiinnostavampaa).

Pornomiimin kulttuurivientiä Edinburghin Fringeen voi muuten myös mesenoida.

*****

Teatteri Takomo & Circus Maximus: Dark Side of the Mime

Esitys Tampereen Teatterissa 21.11.2014

Lumoavan kaunista kallistuman korjaamista

Kriitikkokollega Pertti Julkunen totesi aikanaan erään Tanssiteatteri MD:n teoksen kritiikissä, että ”tanssi on niin kaunista, että itkettää”. Tuo ilmaisu on jäänyt kummittelemaan, olen sitä miettinyt usein. 

Tänään tajusin, mitä se tarkoittaa. Tommi Kitin koreografiassa Hyppy liike on välillä niin kaunista, että itkettää. Esityksen aikana vähäsen, sen loppuessa paljon. Vieläkin pikkuisen.

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä inspiroitunut esitys on täynnä hukassa olevia, muutosta kaipaavia ihmisiä. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän hämmentyneitä - itsestään, toisistaan, tilasta, joka ei ole tila vaan välitila. He ovat samaan aikaan yhdessä, lauma, mutta myös ihan hirveän yksin.

Liikkeestä tulee minulle jatkuvasti mieleen Hesarin taannoin uutisoima tutkimus, jossa todettiin: "Jokainen askelemme on pieni kaatuminen, jonka jalkamme estää [...] Näin jokainen askel on eräänlaista kallistuman korjaamista." Ei yhtään runollista, ennen kuin sen näkee näyttämöllä jalostettuna. 

Jokainen liike tuntuu lähtevän juuri tuosta tasapainon rajalla olemisesta, melkein-kaatumisesta. Jokainen hyppy on arvaamaton ja saattaa päättyä rähmälleen maahan. Mutta silti riski on otettava, hyppy vain pitää hypätä, askel ottaa.

Tanssijat toistavat Kitin koreografiaa kukin omalla viehättävällä ja persoonallisella tavallaan, mutta erityisen kauniisti Kitin liike tuntuu sulautuvan Elina Jakowlevan ja Ville Oinosen kehoihin, ainakin huomaan, että silmäni hakee heitä ensemblekohtauksissa. 

Iiro Rantalan musiikki, jota Arto Piispanen näyttämön nurkalla soittaa, on välillä humoristista, välillä haikeaa, välillä ahdistavaa, niinkuin tanssikin. Pitkää strobo-kohtausta on fyysisesti työlästä, melkein kivuliasta katsoa, mutta se tuo kiehtovalla tavalla mieleen elokuvan alkuvaiheen väpättävät kuvat.

Hyppy on hieno teos, joka ansaitsikin saada uuden tulemisen. Teos on kantaesitetty vuonna 2005 Zodiakin ja Tommi Kitti & Co:n yhteistuotantona. 

*****

Tanssiteatteri MD: Hyppy
Ensi-ilta 5.11.2014

Huumori lämmittää Koneiden totista pintaa

Aiemmin näkemäni Mikko Bredenbergin ohjaukset Teatteri Siperiassa – Lempeä ihminen 2009 ja Meille jäävät salaisuudet 2010 – leikittelivät mielikuvittelemisen käsitteellä. Leikki ja mielikuvituksen voima ovat läsnä myös tuoreimmassa teoksessa Koneet! Tampereen nousu ja tuho.

Teatteri Siperialle tyypillisellä devising-työtavalla eli ryhmä- ja prosessilähtöisesti syntynyt esitys kietoo sisäänsä niin Tampereen kaupungin faktista historiaa kuin fiktiivistä tulevaisuuttakin, koneistettua nykyhetkeä unohtamatta. Montaako konetta itse olet tänään ehtinyt käyttää? Niinpä. Aika montaa minäkin jo.

Riikka Papusen lupsakan letkeästi esittämä pohjoiskarjalainen rouva Papunen yrittää tutustua lastensa kotikaupunkiin Tampereeseen kuuntelemalla tehtaiden ääniä ja kaupunkilaisten tarinoita. Pahvilaatikoista rakentuu kaupunki ja sen teollinen historia pala palalta, tehdas tehtaalta, innovaatio, sim-kortti ja sinko kerrallaan. Leikki ei aina ole hauskaa eikä onnellista loppua välttämättä löydykään.

Tulevaisuuden Tampereella kohdataan Marika Heiskasen äidin suojeluvaistoa uhkuva vastarintataistelija, vastassaan Tuukka Huttusen hilpeästi huristeleva tappaja-kyborgi. Langanpäät kietoutuvat toisiinsa, menevät solmuun ja sitten taas lipsahtavat irralleen liehumaan. Erityisen irrallisiksi jäävät Mira Haussin sinänsä eteerisen kaunis tanssi ja sanaton esineteatteri.

Totisella vaihteellaan esitys etenee jähmeästi. Koneiden ja ihmisten suhteeseen keskitytään melko pinnallisesti. Toinen keskeinen teema vanhemmuus taas mystifioidaan niin, ettei siitäkään tahdo saada otetta.

Parhaimmillaan esitys on sen sijaan lempeässä humoristisuudessaan ja hyväntuulisessa asenteessaan, joka pulpahtelee näyttämöllä pintaan tuon tuostakin. Mitäs tuosta, jos esiintyjä pudottaa itsensä roolista ja saa katsojankin kikattamaan? Vedet silmissä nauramista ei varmasti kenenkään arjessa ole liiaksi asti.

Koneet! Tampereen nousu ja tuho on luonnosmaisuudessaan kaksijakoinen esitys. Kovin syvälle ei mennä, mutta jotain varsin viehättävääkin siinä on. Päällimmäiseksi jää lämpö.

*****

Teatteri Siperia: Koneet! Tampereen nousu ja tuho

Kantaesitys 30.10.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 4.11.2014