Kulkuri on täynnä toimintaa ilman sisältöä

Riku Suokas ja Heikki Syrjä ovat tarttuneet  yhteisen sankarinsa Charlie Chaplinin tarinaan ja työstäneet siitä Tampereen Työväen Teatterin Suurelle näyttämölle Kulkuri-näytelmän. Teos keskittyy Chaplinin uran alkuvaiheisiin vaudevillen lavoilla ja Keystone-studioiden elokuvissa, vaikka aasinsillat näihin tapahtumiin haetaankin tunnetumpien elokuvien luomisprosessien kautta. 

Käsikirjoitus keskittyy esittelemään nimenomaan urakehitystä, itse Chaplinin persoonaan tai hänen motiiveihinsa ei juuri päästä käsiksi. Mikäli katsojalla ei ole Chaplinin elämäkerta hallussa, voi olla hyvinkin haastavaa seurata sirpalemaista ja ajassa edestakaisin poukkoilevaan juonta, jossa nimekkäitä henkilöitä juoksutetaan kohtauksiin sisään ilman sen kummempaa esittelyä. 

Sekavuutta lisää myös se, että samat näyttelijät tekevät samankaltaisia rooleja: Markku Toikka on sekä varieteeajan pomo Fred Karno että Chaplinia Keystone-elokuvissa ohjannut Henry Lehrman, Suvi-Sini Peltola taas lähes kaikki Chaplinin elämän naiset äitiä lukuun ottamatta.

Keskeisessä roolissa on elokuvakamera. Näyttämöllisenä ratkaisuna elokuvallisuus on ihan mielenkiintoinen ja toki perusteltukin, mutta toteutusta ei ole mietitty ihan loppuun saakka. Välillä jää hämäräksi, pitäisikö seurata valkokankaalla näkyvää lähikuvaa vai toisella puolella näyttämöä tapahtuvaa kohtausta. 

Katsojaa kosiskellaan Chaplinin elokuvista tutuilla gägeillä, joita ripotellaan poimittavaksi pitkin matkaa. Valitettavan usein temput jäävät kuitenkin huolimattomiksi huitaisuiksi. Näyttämöä täytetään lisäksi kaikenlaisella muulla päälleliimatulla toiminnalla, kuten nuorallakävelyllä ja muilla sirkustempuilla, jotka eivät vie tarinaa mihinkään suuntaan. Rekonstruoidut vaudeville- ja elokuvakohtaukset eivät ole hauskoja, vaan piinallisen pitkitettyjä. 

Eppu Salmisen tulkinta Chaplinista on määrittelemättömän ahdistunut ja etäinen. Yhtä pinnalliseksi jäävät muutkin henkilöt. Teksti on täynnä näennäisen syvällisiä irtolausahduksia tyyliin: ”Niille, jotka ajattelevat, maailma on komediaa. Niille, jotka tuntevat, se on tragediaa.”

Esitystä vaivaa tyylilajittomuus, ei ole osattu päättää, halutaanko tehdä massiivisen näyttävää vai pientä ja syvällistä, joten tarjolla on epämääräinen nippu irrallisia kohtauksia, joista ei löydy sanomaa. Onkin mahdotonta sanoa, mikä on se kirkas ajatus tai väittämä, joka Charlie Chaplinista olisi tämän esityksen myötä tarkoitus välittyä.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Kulkuri

Esitys 28.9.2013

Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 30.9.2013

Ihmisellisyys lähikuvassa

Vaikka Sirkku Peltola on ohjannut viime vuosina pääosin TTT:n Suurelle näyttämölle, tuntuu hän kuitenkin olevan eniten kotonaan Kellariteatterissa. Peltolan uusin, Ihmisellinen mies, on läheistä sukua vuonna 2009 kantaesitetylle Pieni raha -näytelmälle. Molemmat poimivat kaupungin ihmisvilinästä muutaman yksilön, jotka vaikuttavat ensisilmäyksellä kovin tavallisilta ja merkityksettömiltä, mutta joiden säteilyvaikutus ympäristöönsä onkin odotettua suurempaa.

Kuusikymppiseltä Raine Kukkialta on mennyt alta kunta ja sen myötä virka, sitten vaimo ja sen myötä talo. Poika on ollut etäinen jo vuosia - ehkä aina, pojantytär kasvaa vaarin ulottumattomissa. Vielä ei kuitenkaan olla elämän ehtoopuolella, vielä Rainella on annettavaa, vaikkei työelämä tai perhe ihan nikottelematta olekaan sitä valmis vastaanottamaan.

Raine on liian kiltti, liian ihmisellinen, kuten vuokraisäntä Kale hänet määrittää. Hän auttaa muita oman hyvinvointinsa kustannuksella, on kohtelias ja hakee ratkaisuja muiden ongelmiin, vaikka ottaa itsekin osumaa. Aina löytyy joku, jolla menee vielä huonommin ja jonka elämää on mahdollista helpottaa.

Poika Petteri on lamaantunut omaan elämäänsä, hänen vaimonsa Iiris tuskailee liian kapean henkilökuvansa kanssa, tytär Raisa jää jatkuvasti ulkopuolelle. Teinitytön suusta tuleekin olennainen kysymys: ”Ollaanko me nyt onnellisia?”. Ehtiikö onnellisuutta tai sen puutetta edes miettiä, kun elämä laukkaa ohi?

Tavallisen ihmisen tarina kantaa

Peltola rakentaa henkilöistään kokonaisia pienillä yksityiskohdilla niin käsikirjoittajana kuin ohjaajanakin. Hengittävä näyttelijäntyö intiimissä tilassa nostaa jokaisen omaksi päähenkilökseen. Vähän raaputtamalla löytyvät niin humoristiset kuin traagisetkin pinnat.

Auvo Vihro tekee Rainesta tutun ja läheisen. Raine ei ole suurien eleiden mies, mutta paljon puhuvat pienetkin. Vastapuolella Mikko Nousiainen rakentaa Petteriä samanlaisella herkkyydellä. Isän ja pojan kykenemättömyys tunneasioissa yhdistää heitä. Emmi Kaislakarin Raisa väistää teinikliseitä ja löytää tasapainon haavoittuvuuden ja vahvuuden välillä. Aimo Räsäsen ärsyttävä lähipuhuja Kale on kaikessa mahdottomuudessaan samaan aikaan tavattoman hilpeä ja surullinen hahmo.

Ihmisellinen mies nyökkää kevyesti Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman suuntaan. Myös Hannu Lindholmin lavastuksessa olen näkevinäni heijastavaa pintaa samalla tavoin vertauskuvallisesti kuin Peltolan vuoden 2006 ohjauksessa. Se, miksi viittaan sekä Milleriin että Pieneen rahaan, tulee näiden teosten yhteisestä vahvasta pohjavireestä, joka puhuu tavallisen ja vaatimattoman ihmisen puolesta. Peltola näkee jokaisen ihmisen tarinan riittävän tärkeänä kerrottavaksi, tarkimmin hän näyttää sen meille pienellä näyttämöllä.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Ihmisellinen mies

Ensi-ilta 25.9.2013

Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 27.9.2013, väliotsikko toimituksen

Hip Cirq Europ' yhdistää sirkuksen ja tanssin

Pyörähdin tällä viikolla työmatkalla Brysselissä ja näin Hip Cirq Europ' -hankkeen esityksen l’Ecole de Cirque de Bruxelles'n vanhalla rautatieasemalla sijaitsevassa sirkusteltassa. EU:n Kulttuuri-ohjelman rahoittama projekti yhdistää sirkusta sekä katu- ja nykytanssia. Projektissa on mukana 12 nuorta artistia kuudesta maasta, yleensä yksi tanssija ja yksi sirkusartisti kustakin, tosin Suomesta mukana on kaksi Sorin Sirkuksen kasvattia, Seela Wanvik ja Petteri Savikorpi, Guadaloupesta taas kaksi tanssijaa.

Koreografien Eric Mezino ja Gaëtan Levêque johdolla rakennettu esitys kiertää kuudessa residenssissä, joihin osallistuu myös paikallisia nuoria sirkuksen ja/tai katutanssin harrastajia. Näiden paikallisten nuorten kanssa rakennetaan esitykseen oma osionsa, lisäksi he osallistuvat esityksen ryhmäkohtauksiin pitkin matkaa, niinpä jokaisen residenssin lopuksi esitettävä teos on joiltain osin erilainen. Kaikki versiot tulevat aikanaan projektin sivuille katsottavaksi, joten eroavaisuuksia voi tarkastella ihan itsekin. 

Näin esityksen ensimmäisen version tammikuussa Sorin Sirkuksella Tampereella Circus Ruska -festivaalin ohjelmistossa ja nyt vuorossa oli neljännen residenssin tulos. Vaikka esityksen ydin ja yksittäisten artistien numerot olivat melko samanlaisia kuin aiemmin, oli esitysten tunnelmissa varsin paljon eroavaisuuksia. Tällä kertaa paikallisten nuorten avausnumero oli painotukseltaan tanssillinen, Sorilla mukana ollut esiintyvän ryhmän osuus taas oli sirkustaidollisesti aivan eri luokkaa.

Esityksen yleistunnelma on melko synkkä, kuvastossa on väkivaltaa ja alistamista. Musiikkivalinnat tuovat paikoin hyvinkin kieroutuneen lisäkierroksen. Tampereen esitys oli todella tummasävyinen, Brysselissä esityksessä oli paljon enemmän huumoria, mikä itselleni tuntui välillä vieraalta. Toki, jos olisin nähnyt esitykset toisinpäin, saattaisin myös ajatella aivan toisin.

Sorin Sirkuksella esitys nähtiin teatterimallisessa salissa, jossa näyttämö on yhdellä sivulla, katsomo toisella, Brysselissä taas sirkusteltassa, jossa katsomo on perinteisessä areenamuodossa. Lava Brysselissä oli huomattavasti pienempi kuin Sorin Sirkuksella. Telttamiljöö toi esitykseen vanhanajan sirkuksen tunnelmaa, kun Tampereella taas oltiin mielestäni kiistatta nykysirkuksen äärellä. Brysselissä katsojat lähtivät todella nopeasti rytmikkääseen taputukseen heti, kun musiikki suinkin siihen vihjasi, mikä loi varsin kieroutunutta tunnelmaa mm. kohtauksessa, jossa nuori mies riepottaa nuorta naista ja väkivallan uhka on käsinkosketeltava. Yleisön reaktio tavallaan kannusti naista jahtaavaa miestä. Karmivaa. Ehkä tahallistakin koreografien puolelta.

Vaikka erot esitysten välillä olivat selkeitä, nautin kyllä molemmista, mutta pidin enemmän synkemmästä Tampereen vedosta. Kaksi kohtausta vaikutti tuolloin minuun todella vahvasti, ensimmäinen oli Rebecka Nordin ja Jessy Baustier Duhamelin duetto Billie Hollidayn Strange Fruit -kappaleeseen (tämän klipin alussa). Jostain syystä tämä kohtaus itkettää minua vieläkin. Toinen taas oli pyramidinumero (tämän klipin kohdasta 5:30). Musiikissa on hyytävät lyriikat (kertokaa, kenen kappale, olen koettanut löytää toistaiseksi onnistumatta!). Väkivalta- ja raiskausteema iski vahvasti Tampereella, jossa numero esitettiin naisvoimin, Brysselissä siihen tuli aivan toinen tunnelma, kun mukana olikin yksi mies.

Huomaan muuten, että minun on vaikea päättää oma sanastoni, puhunko numeroista vai kohtauksista, tanssi- vai sirkustermeillä. Se on mielestäni varsin hyvä merkki, esitys sulauttaa molemmat lajit hienosti yhteen, tanssi ja sirkus ovat tasaveroisia eikä kumpikaan ole toisen mausteena. Hieno projekti kaikenkaikkiaan!

****

Hip Cirq Europ'

Esitykset Tampereella 26.1.2013 ja Brysselissä 20.9.2013

Les Misérables on turvallinen tuote

Victor Hugon Kurjat-romaaniin perustuva Les Misérables on kiistatta yksi maailman menestyneimmistä musikaaleista. Tampereen Teatteri esitti sen tuoreeltaan vuonna 1984 ja nyt on uuden kierroksen vuoro. Massiivinen tuotanto lienee teatterille paitsi valtava ponnistus,  myös taloudellinen riski, onhan niin taiteellinen työryhmä kuin koko ensemblekin paria poikkeusta lukuunottamatta vierailijoita. Ehkä siksi koko esitystä vaivaa hyvin laskelmoitu varovaisuus.

Neljättä kertaa esitystä ohjaavan Georg Malviuksen valitsema tyylilaji on melodraama, joka on vähän niin kuin homejuusto, se joko maistuu tai ei maistu. Ellen Cairnsin jylhän lavastuksen dominoivin elementti on valtava taulunkehys, johon Malviuksen rakentamat kuvat uppoavat. Esityksen läpäisevä tosikkomaisuus tekee joistakin ylipitkistä kuvista jo niin kiusaannuttavan teennäisiä, että ollaan koomisen rajalla.

Koko teoksen suurin ongelma on siinä, että melkeinpä jokainen sen henkilö on pyhimys. Kaikki ovat oikeudenmukaisia ja jumalaa pelkääviä marttyyrejä, jotka haluavat toisilleen vain hyvää. Hyvästä on kuitenkin haastavaa repiä jännitettä. Ilkeät Thérnardierit ovatkin tässä joukossa mahdottoman virkistäviä, eikä vähiten Ritva Jalosen ja Ville Majamaan ihastuttavan irrottelun vuoksi.

Tero Harjunniemi laulaa Jean Valjeanin musiikillisesti haastavan roolin valtavan komeasti. Valjeanin arkkivihollisen Javertin roolissa ensi-illassa nähtiin Söder Lillkungin sairastuttua teatterikorkeakoulussa opiskeleva Jonas Saari. Mistään ei näkynyt, että saappaat olisivat olleet liian suuret, päinvastoin, todella varma ja karismaatinen suoritus nuorelta näyttelijältä. Mariusta esittävä Tomi Metsäketo puolestaan on rooliinsa jo himpun liian vanha, mikä tekee kirkasotsaisesta nuorukaisesta tahattoman koomisen ja lipevänkin. 

Virolaisen Ele Millistferin Fantine on kovin vaisu ja hänen aksenttinsa puskee laulusta häiritsevästi läpi. Sarah Nedergårdillakaan ei ole Cosettena juuri mahdollisuuksia syventää enkelinkiharaista ingenue-rooliaan. Saara Lehtosen Éponine sen sijaan on yksi esityksen valopilkuista. Sen lisäksi, että Lehtosen laulu on moitteetonta, tulkitsee hän onnettomasti rakastuneen naisen ilman kliseisyyttä.

Laulutaidosta ei monikymmenpäisessä ensemblessä ole pulaa, päähenkilöiden lisäksi joukosta nousevat Samuel Harjanteen Enjolras sekä Topi Lehtomäen piispa.

Esitys on kuin hyvin rasvattu kone, jonka jokainen ratas pyörii juuri niin kuin pitääkin. Kaikesta näkee, että nyt on tehty loppuun saakka hiottu tuote, joka menee takuuvarmasti yleisöönsä. Mutta silti kaipaamaan jää jotakin rosoa, mihin tarttua, sitä hiekanjyvää, joka helmeksi lopulta hioutuisi. 

****

Tampereen Teatteri: Les Misérables

Ensi-ilta 13.9.2013

Arvio julkaistu 15.9.2013 Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa

Yksi ainoa laulu pelastaa Prinsessan

Kolmen vuoden takainen Prinsessa on dokumenttiohjaajana tunnetun Arto Halosen tuotannossa melko harvinainen draamaelokuva, tosin sekin perustuu todelliseen henkilöön, Kellokosken mielisairaalan pitkäaikaiseen potilaaseen Anna Lappalaiseen. Nyt Halonen on siirtänyt Prinsessan Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle Tuomas Kantelisen säveltämänä musikaalina.

Perustelematta jää, miksi Lappalaisen tarina on haluttu muokata nimenomaan suuren mittakaavan musikaaliksi. Draamana, pienemmällä näyttämöllä sillä voisi olla paremmat mahdollisuudet koskettaa, nyt ydin jää suuren näyttämön koneiston alle. Ytimessähän on kuitenkin inhimillinen ajatus siitä, ettei kukaan ole vähäpätöinen: myös heillä, jotka eivät mahdu terveille asetettuihin, usein keinotekoisiin rajoihin, on arvonsa ja heillä voi olla valtava vaikutus muihin ihmisiin. Siksi on niin kovin surullista, että esityksessä henkilöt, päähenkilöä myöten piirretään kovin köykäisesti. 

Syy ei ole näyttelijöissä, käsikirjoitus vain ei anna heille juuri näyteltävää, kun lyhyestä kohtauksesta toiseen kiiruhdetaan ja pyörönäyttämö pyörii vinhasti. Sen sijaan, että henkilöitä ja heidän välistä dynamiikkaansa olisi syvennetty, keskitytään viihdyttämään ja shokeeraamaan yleisöä erilaisten enemmän tai vähemmän barbaaristen psykiatristen hoitokeinojen esittelyllä. Tulee tunne valistuksen kohteena olemisesta.

Armi Toivanen rakentaa Anna Lappalaista kyllä oikein somasti, mutta ei hänenkään henkilöönsä päästä syvemmälle. Ohjaaja tuo lopulta myös Annan sisäisen äänen esiin, mutta siinä vaiheessa peli on jo menetetty. Prinsessa jää etäiseksi karikatyyriksi, on vaikea ymmärtää, mikä hänessä niin suuren vaikutuksen ympäröiviin ihmisiin tekee, kun nämä tärkeät tarinat ohitetaan sivulauseissa.

Ehkä elokuvaohjaajalle suuri näyttämö on vieras väline. Ohutta käsikirjoitusta korostavat banaalit laulujen sanoitukset. Kantelisen musiikki on koukeroista ja mahtipontista, mutta kovin hygieenistä. Reija Wäreen koreografioissa sen sijaan on jujua ja erityisesti lobotomia-tanssinumero hyytää selkäpiitä.

Ilman Paula Vesalan ja Mariskan sanoittamaa Prinsessalle-kehtolaulua, jonka Eriikka Väliahde järjettömän upeasti tulkitsee, jäisi koko esityksestä todella mitäänsanomaton olo.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Prinsessa

Ensi-ilta 5.9.2013

Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 8.9.2013

Petroskoin sirpaleet hakevat muotoaan

Tamperelainen Teatteri Telakka, lahtelainen Teatteri Vanha Juko sekä virolainen Rakveren Teatteri toteuttavat parhaillaan yhteistyöhanketta, jossa valmistuu kolme esitystä. Työryhmissä on jäseniä kaikista kolmesta teatterista, ensi-iltaan ne saadaan kotiteattereissaan sekä nähdään vuoden 2014 aikana kahden muun teatterin ohjelmistossa.

Kesällä ensi-iltansa sai Rakveren Teatterissa Andres Noormetsin kirjoittama ja ohjaama Köök (suom. Kyökki). Tällä viikolla vuorossa olivat Teatteri Vanhassa Jukossa Aleksis Kiven Kullervo, jonka on ohjannut ja sovittanut Lauri Maijala sekä Teatteri Telakalla Ari Nummisen Petroskoi. Esitykset muodostavat teemallisen kokonaisuuden, mutta kahta muuta näkemättä puhutaan nyt vain Petroskoista.

Esityksen alussa näyttelijät rakentavat kynttilän valossa alttaria pullonkorkeista, tyhjistä pulloista ja muusta rojusta. Tai ehkä he rakentavatkin Petroskoita, karjalaisten myyttistä kaupunkia. Joka tapauksessa tuo rakennelma pyyhkäistään pois alta kuin buddhalaismunkkien hiekanjyvä kerrallaan piirtämä mandala. Vain maatuska, äiti jää valvomaan.

Tarina alkaa vuoden 1941 Äänislinnasta, jossa hilpeästi rakennetaan keskitysleiriä venäläisille. Tai ei sentään tarina, sitä ei tässä nyt kaivata. Nummisen - ja apulaisohjaajana toimineen Jussi Sorjasen­­­ - ­Petroskoi on kollaasi karjalaista perinnettä, menneisyyden haamuja ja häiritseviä unia, joista ei tiedä, ovatko ne hyviä vai painajaisia.

Sirpaleet risteilevät menneessä ja nykyajassa, suomalaisissa, karjalaisissa ja venäläisissä mielenmaisemissa. Ylhäinen ja alhainen, kaunis ja ruma, hauska ja hirveä näyttäytyvät jatkuvasti rinnakkain. Kaiken yllä tuntuu leijuvan jokin suuri kaipaus pyhyyden kokemiseen, viitteet ortodoksisiin rituaaleihin toistuvat.

Esiintyjät puhkeavat tuon tuostakin lauluun ja tanssiin. Antti Raekallion musiikkidramaturgia yhdistää taitavasti karjalaisia kansanlauluja työryhmän tuottamiin uusiin lauluihin. Rupisilla itsetehdyillä soittimilla esitettynä musiikissa on rutkasti enemmän punkkia kuin pirtanauhan heiluntaa. Erityisesti Jukon Minja Koski vakuuttaa, vaikka taitavia ovat muutkin, Telakan Kaisa Sarkkinen ja Petri Mäkipää, Nätyn opiskelija Jussi-Pekka Parviainen sekä Rakvere Teatterin Mait Joorits.

Petroskoi kuljettaa tarinanpalasiaan ja punaisen langan pätkiään menneestä kohti tulevaa, mutta kaipaisi hieman aiheensa kirkastamista. Nyt ilmaan jää nippu kieltämättä vahvoja kuvia, kuitenkin ilman varsinaista väittämää.

****

Teatteri Telakka: Petroskoi

Ensi-ilta 4.9.2013

Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 8.9.2013