13 marraskuuta, 2016

Epämukavuusalueen juhlaa

Vuonna 2008 olin kriitikkokeikalla Leea Klemolan Kohti kylmempää -näytelmän ensi-illassa, jossa sain yhden epäammattimaisimmista naurukohtauksistani koskaan. Tapaukseen liittyi Markku Eskelisen huskykoiran tulkitsema Hectorin Yksinäinen tinasotamies.

Vaimoni, Casanova -esityksessä olen aika lähellä samanlaista kyyneleitä tirsuttavaa hysteriaa, tällä kertaa syypäänä ruotsalainen person av granne -naamioteatteriperinne ja sen hahmo knussliga granne. Perinnettä avataan käsiohjelmassa laajemminkin, kuten myös roolihenkilöiden biografiaa. Harvoin kikatuttaa jo ennen esitystä.

Ilkeän tässä kohtaa käyttää erisnimeä yleisnimenä: näytelmä on klemolaa parhaimmillaan, sen sisäinen maailma on rikas ja yksityiskohtainen, absurdismissaan täysin looginen. 

Näyttelijä Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) palaa kahden vuoden sairauslomalta näyttämölle, taustalla varjostaa teatterinjohtajana harjoitettu seksuaalinen häirintä. Näytön paikka on myös kahden hengen Casanova-näytelmän käsikirjoittajalla, ohjaajalla ja toisella näyttelijällä, narikkavahdin päivätöistä ponnistavalla Antero Jokisella (Miko Kivinen) sekä alalta jalansijaa etsivällä, naamioteatterista ja hoivataiteesta lopputyötään tekevällä Maaria Saariketulla (Meri-Maija Näykki). 

Tilannetta eivät varsinaisesti rauhoita ne entiset häirityt, koreografi Ari Vierelä (Antti Lahti) sekä tekniikan jätkät Manu ja Timo (Aki Pirskanen ja Jussi Konttinen). Mutta turvallisilla vesillä ollaan niin kauan, kuin pidetään kaikki musiikki pois harjoitustilanteesta, Kyllikillä kun on musiikin soidessa taipumus alkaa hieman liian tunteelliseksi ja siitä ei seuraa kuin ongelmia.

Kyllikin selkä on kipeä, lääkäripuoliso Jukka Merenmies (Annukka Blomberg) epäilee, että selkäkipu peittää tunteet, joita Kyllikki ei ole valmis tuntemaan. Ja niitä tunteitahan riittää. Kelpaanko näyttelijänä, naisena, ihmisenä? Kun vielä olisi halua astua edes kerran elämän virtaan, mutta menikö mahdollisuus jo?

Klemola vie roolihenkilöt jatkuvalle epämukavuusalueelle. Ja tämä epämukavuusalue ei ole se, joka johtaa itsensä ylittämiseen, ei, tämä päinvastoin aiheuttaa vain yhä enemmän sitä epämukavuutta. Kaikki on ihan hirveän kiusallista, nolottavaa ja siksi kouriintuntuvan inhimillistä. 

Naurattaa ja samalla vähän itkettääkin poloisten puolesta. Esityksessä olisi tiivistämisen varaa, mutta toisaalta tilanteiden hieman liian pitkälle meneminen tuottaa myös katsojassa samaa kiusaantuneisuutta kuin henkilöissään. 

Näyttelijät ovat sisäistäneet Klemolan luoman maailman- ja ihmiskuvan, mutta erityisesti esitys on keski-ikäisen naisnäyttelijän juhlaa. Seija Pitkäsen ja Annukka Blombergin roolityöt ovat ylitsepursuavan övereitä ja samalla kipeän inhimillisiä. 

Blomberg tekee housuroolinsa niin pienillä miesviitteillä kuin mahdollista, Jukan refluksiyskä on henkilön määrittämiseen riittävä. Pitkänen on puolestaan klemolalaisen näyttelijäntyön ruumiillistuma, rosoinen ja herkkä, niin estynyt, että myötähävettää ja toisaalta niin auki, että kaikki tulee läpi.

Vaimoni, Casanova nousee Kokkolan ja Jessikan pennun rinnalle lempiklemolakseni. Siinä kirkastuu kaikki olennainen, syvä myötätuntoinen ymmärrys ihmisyydestä ja kyky nähdä minkä tahansa aiheen absurdit mahdollisuudet.

*****

Esitys 12.11.2016

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...