Manipuloitua todellisuutta

Q-teatterin uuden kantaesityksen Kevyttä mielihyvää näyttämökuva on kuin päivitetty versio keväällä nähdyn Tavallisuuden aaveen maailmasta. Jälleen kerran kehyksiin on rajattu niukasti sisustettu olohuone, jossa ruokapöytäkin on samassa kohdassa. 

Ankean beigen sijaan Jani-Matti Salon lavastus ja valot ovat kuitenkin korostetun tyylikkäät, valkoiset seinät ja lattia kiiltelevät rosottomina. Voimakkaat valopinnat piirtävät henkilöt kuin paperinuket taustaa vasten.

Visuaalinen maailma korostaa Antti Hietalan käsikirjoittaman ja ohjaaman esityksen kylmää sisäistä maailmaa. Jälleen yksi keski-ikäinen mies on kriisissä: keskushenkilö Alpo (Tommi Korpela) kokee, että todellisuus ympärillä onkin taitavasti manipuloitu illuusio.  

Alpo tuntee kyllä tunteita, kuten surua saattohoidossa olevasta äidistä, mutta ne muuttuvat surrealistisessa kierteessä epätodellisiksi. Tätä sisäistä ristiriitaa hän purkaa hypnoterapeutti Oonan (Pia Andersson) kanssa. 

Terapian myötä Alpon elämästä tulee sarja samanlaisina, mutta silti aina jotenkin muuntuen toistuvia kohtauksia, joihin sekoittuvat myös Gitta (Minna Haapkylä), Robert (Jussi Nikkilä) ja Tuomo (Jani Volanen), jota kukaan ei oikein tunne.  

Ylemmän keskiluokan kekkerit kiertävät samaa pinnallista kehää, variaatio toisensa jälkeen murenee palasiksi ja virittyy uuteen suuntaan. Tunteet kuohahtavat resetoituakseen jälleen hetken päästä neutraaliin alkutilanteeseen.

Tavallaan esityksessä on kaikki elementit kohdallaan: huoliteltu ohjaus, harkittu visuaalisuus ja äänimaailma. Näyttelijätkin tekevät varmaa perustyötä. 

Korpela ja Nikkilä löytävät etäisten veljesten välille pienen mahdollisuuden yhteisymmärrykseen. Volanen puolestaan tasapainottelee tutunoloisesti koomisen ja vaarallisen rajalla. Haapkylä ja Andersson tuntuvat sen sijaan valitettavasti jäävän yksiulotteisten rooliensa varjoon. 

Näytelmän lähtökohta ja toisteinen rakenne ovat jollain tasolla kiehtovia, mutta joku viimeinen silaus siitä jää puuttumaan. Esitys antaa odottaa syvempää oivallusta, mutta jättää kuitenkin ilman. Ehkä se tällä tavoin terävästi peilaa päähenkilönsä kokemusta todellisuudesta.

*****

Q-teatteri: Kevyttä mielihyvää

Kantaesitys 15.9.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 21.9.2016

Armollinen katse kohti itseä

Kansallisteatterin Willensaunassa nähtävä Sinuus hakee blogien, vlogien, instan ja vaikka sun minkä somen kautta maailmaa katsovien päähenkilöidensä elämään vertauskohtaa Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä. 

Mutta vain sitaattioikeuden verran, sillä Beckettin perikunta kieltää näytelmän naisroolituksen. Niinpä vieläkään, vuonna 2016 Godot’a odotellessaan ihminen ei voi olla nainen.  Beckettmäiseen mielentilaan sujahdetaan silti tunnistettavasti. 

Mystisen Herra Godot’n sijasta somesukupolven Didi ja Gogo, näytelmän käsikirjoittaneet ja ohjanneet Anna Paavilainen ja Marja Salo, odottavat seuraajia, liketyksiä, muiden ihmisten huomiota, mitä tahansa, mikä tekisi itsestä merkityksellisen. Blogin nimeä ja sisältöä veivataan loputtomiin, päätöksiä ei irtoa, vaikka tuntuu, että tänäänkin saatiin taas paljon aikaiseksi.

Median ja markkinavoimien luoma naiskuva on kapea, vain täydelliseksi muokattu kelpaa. Miten koskaan voi hyväksyä itseään, kun otsikot ja mainokset muistuttavat jatkuvasti omasta epätäydellisyydestä? 

Ja miten onnistuu näyttämään siltä, ettei yhtään ajattele ulkonäköään, vaikka ajattelee sitä ihan koko ajan? Ihoa pitää näyttää, mutta ei liikaa, muuten vaarana on slutsheimaus, vaikka samalla kuvastolla myydään ihan kaikkea mahdollista.

Kollaasimaisen alun jälkeen näytelmän toinen osa on katsomistyöpaja, mutta katsojaa ei osallisteta epämukavuusalueelle asti. Haastavia ajatuksia ja henkilökohtaisia tunteita työpaja saattaa kuitenkin aiheuttaa.

Ennen kuin Salo alkaa suorittaa itselleen asettamaansa tehtävää, hän sanoo: Onni alkaa siitä, mihin pelko loppuu. Tehtävää - itsensä yllättämistä - Paavilainen kehottaa katsomaan armollisesti. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa yrittää. Vaikeampaa on suunnata armollinen katse kohti itseä.

Paavilainen ja Salo kyseenalaistavat myös itsensä ja oman positionsa. Olisiko esityksen katsominen samalla tavalla kiinnostavaa, jos esiintyjät eivät olisikaan kauniita, laihoja, taitavia ja kykeneviä?

Sinuus ei toki ole ensimmäinen y-sukupolven naiskuvaa ja mediaa käsittelevä teos, mutta aihe on viimeaikoina tullut vastaan lähinnä teatterin vapaalla kentällä. 

Se, että nuoret naiset alkavat saada ääntään kuuluviin myös Kansallisteatterissa - jos kohta yhdellä sen pienimmistä näyttämöistä - osoittaa, että instituutiotkin voivat pysyä mukana muutoksessa. 

*****

Suomen Kansallisteatteri: Sinuus
Kantaesitys 16.9.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 20.9.2016

Mietitään sitä etiikkaa sitten myöhemmin

Ai että. Minä niin tykkään Juha Jokelan dialogista. Jokelalla on aivan erityinen taito rakentaa teksti yhtäaikaa johonkin yhteen aiheeseen syvälle porautuvaksi ja samalla luontevaksi ja suuhun sopivaksi. 

Näyttämöllä keskustellaan kiivaasti vaikka suprajohteista ja aivotutkimuksesta, mutta katsomossa ei tule tyhmä olo. Henkilöt puhuvat hengästyen itseään jatkuviin pusseihin, ja katsojana saa vain nauttia matkasta.

Sumu, alaotsikoltaan itsesensuurikomedia, pyörii lääketieteen, teknologian ja idänpolitiikan ympärillä. Tutkijoiden start-up on kehittänyt alaa mullistavan aivokuvannuslaitteen, joka pääsee mukaan ministeriön vientihankkeeseen. 

Kauppaa aletaan hieroa venäläisen ostajan kanssa ja sitten tapahtuu Krim. Pikkufirma onkin yhtäkkiä kansainvälisen selkkauksen ytimessä.

Idealistinen tutkija Taisto (Jani Karvinen) ja ruplaksi puhuva myyntimies Jone (Kari Ketonen) ovat pian törmäyskurssilla, välissä muina sveitseinä koettaa selviytyä opportunistinen toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen).

Olli koettaa hoitaa asiat parhain päin, mutta suusta pääse jatkuvasti sammakoita: "- Tehään tää projekti pois alta ja mietitään etiikkaa vasta sen jälkeen. - Mites toi nyt kuulostaa aika pahalta, kun sen noin sanoo." Miten paljon kompromisseja voi tehdä, ennen kuin sielu irtaantuu ruumiista?

Pakkaa sekoittaa simultaanitulkki Larissa (Elena Spirina), jonka minuuden olemassaoloa kyseenalaistavat filosofiset pohdinnat laajenevat lopulta tulkitsemaan koko Venäjän identiteettiä. 

Kukaan oivasti näytellyistä henkilöistä ei ole hyvä tai paha, jokaisella on perusteltu syy olla omaa mieltään. Mikään ei ole mustavalkoista, kaikki riippuu perspektiivistä.

Ja perspektiivi esityksessä on toden totta muuttuva. Teppo Järvisen näennäisen geneerinen toimistolavastus on salavihkaisen nokkela. Pyörönäyttämö on lähes jatkuvassa, hitaassa liikkeessä, joskus sulavasti, joskus köhien, kuin kommentoiden kutakin kohtausta.  

Samaan tapaan Timo Teräväisen projisoinnit tuovat näyttämökuvaan hieman huimausta aiheuttavaa epävakautta. Tommi Koskisen äänisuunnittelu rakentaa taustalle kaukaisuudesta kuuluvaa aseiden pauketta. 

Sumu nostaa eettisen dilemman rennosti tarjottimelle. Vientitulot - hyvä. Putinin hallinto - aijai... Suurvaltapolitiikka - auts! Kumarra yhteen suuntaan ja pyllistät toiseen.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Sumu - itsesensuurikomedia
Esitys 17.9.2016

Virkistävä Tšehov-tiiviste

Anton Tšehovin Lokki oli kirjailijan omasta mielestä komedia, vaikka kertookin keskinkertaisuuden pelosta ja onnettomista rakkauksista, ja päättyy itsemurhaan. 

Henri Tuulasjärven ohjaama, Ella Mettäsen ja Eero Ojalan näyttelemä kompakti versio - tunti ja 20 minuuttia väliaikoineen - ammentaa henkilöiden naurettavista oikuista, mutta ei pelkää pysähtyä traagisenkaan äärelle. 

Rönsyt on todellakin tiivistetty. Neljästä näytöksestä on poimittu ydinsisältö, mutta vaikka vauhti on reipas, pokkaa riittää koomisilla hetkillä herkutteluunkin. 

Ei haittaa, jos alkuteos on jollain tasolla hallussa, sen verran mutkat suoriksi -asenteella mennään. Samalla mm. melankolinen Maša ja opettaja Medvedenko ovat saaneet jäädä tulkinnan ulkopuolelle. 

Vaan riittää jäljelle jääneissäkin näyteltävää. Mettänen on niin itsekeskeinen teatteridiiva Irina Arkadina kuin näyttelijän uralle haikaileva Nina, mutta myös puhevikainen tohtori Dorn ja heiveröinen, mutta hyväntahtoinen Sorin. 

Ojala puolestaan hoitelee hamletmaisesti äidin uudesta miehestä mustasukkaisen Treplevin, peittelemättömän pelimiehen Trigorinin sekä yli-innokkaan tilanhoitaja Samrajevin. 

Näyttelijät rakentavat roolihenkilöt vahvojen ele- ja puhemaneerien varaan, jotta ne erottuvat lennossa tapahtuvissa vaihdoissa. Groteskien hahmojen silmien takana näkyy kuitenkin myös ajateltua tunnetta.

Nautin paitsi Mettäsen ja Ojalan taitavuudesta, myös heidän suorasta ja pelottomasta yleisösuhteestaan. Esitys antaa katsojan oivaltaa itse. Ainakin minä tunsin etukäteen kauhua, kun pillimehutetran innovatiivinen käyttö alkoi näyttää väistämättömältä.

Viehättävä, raikas ja virkistävä tämä Tšehov-tiiviste.

*****

Anton Tšehov: Lokki

Esitys Teatteri Jurkassa 14.9.2016

Myös tämä esitys on kohteena Teatteri Jurkassa vetämälläni #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssilla.

Terveiset sieltä, missä mieluummin olisit

Alkuun hieman jääviysasioita (tai oikeastaan ei-): Vedän taas parhaillaan Teatteri Jurkassa #kotikriitikot-kurssia, jossa katsotaan ja kirjoitetaan arvio Bonnie & Clyde -näytelmästä, myöhemmin Lokista. Teatterilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista sananvaltaa minun tai kurssilaisten arvioihin. Sitä saa, mitä sattuu tulemaan.

*****

Greetings from where you'd rather be. Niin lukee Clyden paidassa. 

Sinne jonnekin Bonnie ja Clyde ovat matkalla, jonnekin parempaan, siistimpään, upeampaan paikkaan. Johonkin, jossa on mitä tahansa muuta paitsi tämä ympäröivä, väritön arki. Duuni, joka ei anna mitään. Duuni, jota ei edes ole. Rapistuvat lähiöt, ankea maisema, josta voi vain paeta kohti unelmien horisonttia.

Iida Hämeen-Anttilan yhdessä Essi Räisäsen kanssa kirjoittama ja jälkimmäisen ohjaama esitys ammentaa todellisten, 1930-luvun lama-Amerikassa lööppijulkkiksiksi nousseiden pankkiryöstäjien Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow'n tarinasta, mutta ei jää sen vangiksi, vaan kasvaa itsenäiseksi, hyvin ajatelluksi kommentiksi elämän risteyskohdista.

Jurkan postikortin kokoiselle näyttämölle on saatu ahdettua auton puolikas. Tuossa rajatussa tilassa Essi Hellén ja Markus Järvenpää elävät läpi Bonnien ja Clyden tuhoon tuomittua taivalta. Rakkaus roihahtaa silmänräpäyksessä, palaa kuumana läpi ryöstöhuuman ja polttaa lopulta karrelle kaiken ympäriltään.

Ahtaus törmäyttää näyttelijät toisiinsa ja katsojiin, kaipaus ja kiihko tulevat lähelle. Bonnie ja Clyde juopuvat kerta toisensa jälkeen rikoksen kihelmöivästä adrenaliiniryöpystä, toisistaan ja toteutumattomista unelmista.

Sekä Hellén että Järvenpää ovat taitavia ja kiinnostavalla karismalla varustettuja heittäytyjiä. Heidän yhteennäyttelemistään on nautinto seurata, vähän pelottavaakin.

Alussa katselen Hellénin maskeeraamatta mustelmaisia sääriä, ne luovat esityksen luonteesta odotukset, jotka eivät vain täyty vaan ylittyvät. Esityksen intensiteetti kärsii tosin hitusen väliajasta, soisin vauhtiin päästyä syöksykierteen jatkuvan kiihtyvällä voimalla loppuun saakka. 

"Pitääkö mun itse päättää, kumpaan suuntaan mennään?" Hyvä kysymys, Clyde. Ehkä sun pitää, vaikka se oliskin vaikeaa.

*****

Teatteri Jurkka & Turun Kaupunginteatteri & Circus Maximus: Bonnie & Clyde
Ennakkonäytös Teatteri Jurkassa 9.9.2016