Vuosi 2013 ylisanoja säästelemättä

Vuoden 2013 aikana näin 86 eri esitystä teatteria, tanssia, sirkusta, performanssia, esitystaidetta... 

Festivaaleillahan näitä tietysti eniten kertyi, liki puolet tuli nähtyä erilaisissa ryppäissä: oli Humorologie Belgiassa, Teatterikesä Tampereella, Fringe Edinburghissa ja Baltic Circle Helsingissä. Kaksi esitystä näin kaksi kertaa, lisäksi yksi esitys parin vuoden takaa piti nähdä uudestaan, kun mahdollisuus tuli eteen. Poikkeuksellisesti tänä vuonna en nähnyt mitään kategoriaan "kesäteatteri" kuuluvaa.

Onhan tuo ihan järjetön satsi. Vuonna 2010 luku nousi aika lailla samoihin, silloinkin määrää nostatti useampi festivaali. Voi toki miettiä, että jääkö tuollaisesta massasta mitään enää mieleen, koskettaako siellä enää mikään. Vastaus on: jää. Ja koskettaa. Aika monikin. Esimerkiksi nämä seuraavat (ensimmäistä lukuunottamatta olen näistä kaikista kirjoittanut blogiin jo jotain, joten säästän lukijan pidemmältä pohdinnalta, hakuloota tuossa oikealla avittaa, jos tarkempaa analyysia kaipaa):

Taide, Yasmina Rezan loistava teksti tyylikkään taitavasti toteutettuna Tampereen Teatterissa

Hamlet, yllättävä ja tuore tulkinta, samoin Tampereen Teatterissa

Rikos ja rangaistus, Markus Järvenpään huikea monologi toista kertaa nähtynä, vierailuesitys Telakalla

Macbeth, Jamie Lloydin vimmainen, iholle ja sen alle menevä ohjaus, lavalla järkyttävän taitava James McAvoy, nähty Lontoossa

Sans Objet, Aurélien Boryn luoma teollisuusrobotin ja kahden sirkustaitelijan henkeäsalpaavan kaunis ja itkettävä trio, nähty Belgiassa sirkusfestivaalilla

Mies Julie, Yael Farberin raaka ja eroottinen uudelleentulkinta Etelä-Afrikasta, nähty Teatterikesässä

Jeminan monta elämää, Jyrki Karttusen härski, törkeä ja todella koskettava performanssi, nähty Teatterikesässä

Dark Vanilla Jungle, Philip Ridleyn karmea teksti Gemma Whelanin pakahduttavasti tulkitsemana, nähty Edinburghissa

  

Credible Likeable Superstar Role Model, Bryony Kimmingsin ja 9-vuotiaan siskontyttönsä hillittömän hauska ja samalla itkettävä performanssi roolimalleista, nähty Edinburghissa

The Epicene Butcher and Other Stories for Concenting Adults, kamishibai-tarinankerrontaa kontissa, ehkä epätodennäköisin esitys, mikä vuoden aikana vastaan tuli ja ehdottomasti parhaita, nähty Edinburghissa

A Simple Space, huikein sirkusesitys, jonka olen koskaan nähnyt, yksinkertainen ja vaikuttava, nähty Edinburghissa

Ihmisellinen mies, Sirkku Peltola tekemässä TTT:n Kellariteatterissa juuri sitä, missä on niin mahdottoman taitava

Executed Stories, Juho Valkeapään hypnoottinen luentoperformanssi kuolemaantuomituista ja teloittajista, nähty Baltic Circlessä

Triumfi, Ari Nummisen koreografia Tanssiteatteri MD:n pitkäaikaisille tanssijoille, kesti kaksi katsomiskertaa, joista molemmat olivat täysin erilaisia

Valtava yksiö, Ville Kurjen teatteria, tanssia ja sirkusta yhdistävä vaatimaton ja koskettava esitys erosta Teatterikahvila Kivessä

Ei tämä 15 esityksen lista tarkoita, että loput 71 olisivat olleet kuraa ja ajanhukkaa (vaikka jotkut olivat kyllä sitäkin), mutta nämä ovat nyt ne, joiden veikkaan jäävän mieleen vielä pidemmäksi aikaa kasvattamaan sitä materiaalia, johon tulevat esitykset peilaantuvat.

EDIT: huomaan, että mieleen putkahtelee koko ajan lisää nähtyjä esityksiä, siksi tuo määrä muuttuu näköjään vielä...

Erosta, lempeästi

Vastaan tuli viikon sisään jo toinen esitys, joka osui ja upposi, mutta jota ei oikeastaan tee mieli sen isommin analysoida (eikä tarvitse edes puristaa, kun ei ole palkkiota luvassa). Näin Teatterikahvila Kivessä Ville Kurjen ohjaaman Valtavan yksiön. Esitys erosta ei asetu mihinkään tiettyyn lajiin, se on fyysistä teatteria, tanssia, vähän puhetta ja sirkustakin. 

Janna Haaviston ja Kalle Suomisen aivan mahdottoman upea läsnäolo värisytti, samaan aikaan julma, surullinen ja lempeä esitys nauratti paljon ja itkettikin vähän. Jotkut visuaaliset vertauskuvat ihmissuhteesta ja sen loppumisesta menivät lujaa ohi, jotkut taas tuntuivat melkein liian tutuilta. Monet olivat kovin kauniita.

Käsiohjelman virkaa toimittavassa arkissa ohjaaja toteaa kaivanneensa erorituaalia, mistä tarpeesta esitys on tehty. Mutta ei lopputulos mitään terapiateatteria ole, onneksi. Semmoisesta seuraisi todennäköisesti melkoista kiusaantuneisuutta katsomon puolella. Tästä sen sijaan jäi monella tapaa lämmin olo.

****

Grus Grus Teatteri & Tampereen Teatteri: Valtava yksiö

Esitys 27.11.2013

Not really worth the ride

I’m on a bus. An attractive stewardess is whispering in my ear: ”Do you have a boyfriend? Do you like porn?” Setting the mood, I guess. We’re going to an abandoned movie theatre in Porvoo to see Porn of Pure Reason by Pekko Koskinen and Markus Öhrn.

First we’re introduced to some samples of porn imagery, starting from basic intercourse and leading to bondage. Öhrn is narrating the situation in a very theatrical way, I’m not quite sure if we should take it seriously or not. A guy in the audience starts to laugh hysterically and the laughter spreads fast. Maybe it’s a defence against the images or maybe it’s a protest: ”I don’t give a sh*t about whatever it is you’re trying to do here”.

The second scene, in another hall, is purely an attempt of provocation. Some of the audience members leave. I’m waiting to feel something, as I know, based on a discussion about the work earlier the same day, that the show's creators want us to have an instinctive response: whether it be arousal, disgust or shame. Just to be sure that we get the point, the ugly scene is repeated in slow motion. I find myself watching other people instead, but can’t really tell what their feelings are.

The third scene takes us to soft mattresses and beanbag chairs to listen to the sounds of coitus in darkness. Lying there I realize that I’m rather thirsty. A woman in the audience is humming a tune by herself.

In between the scenes we’re left in the darkness for a while. Perhaps that’s the moment we’re supposed to look inside and really reflect upon our emotions. I’m just waiting for something to actually happen.

Afterwards we’re given some wine with the words: ”We’re not going to torture you anymore”. So is this what the whole thing was about? Torturing us? Why would you want to do that?

Since I’ve invested four hours of my time, including the bus ride to Porvoo, I would have wanted to be provoked, disgusted, amused, aroused or shamed. I would have wanted to get a glimpse of a statement from the show's creators.

In the beginning we are told that the performance will happen in our heads, no other performance will be given. So why are we brought here in the first place? I could just have watched porn at home.

****

Pekko Koskinen & Markus Ohrn, Volksbühne Berlin: Porn of Pure Reason

Performance in Baltic Circle Festival on November 16th 2013

The review is published on Liikekieli.com on November 25th as a part of Critics' Seminar in English.

Triumfi on kiehtova uni

Kävin katsomassa Tanssiteatteri MD:n Triumfin. Ari Nummisen koreografia Jouni Kaipaisen musiikkiin MD:n ydinryhmän tanssittavaksi on varsin vaikuttava teos. 

Esitys on kuin surrealistinen uni, sellainen, josta ei ole ihan varma, että onko se hyvä vai paha uni. Eroottinen, väkivaltainen, huvittava, ahdistava. Sellainen, jota on vaikea analysoida jälkeenpäin, mutta joka palailee mieleen vielä pitkään. Tervetuloa Twin Peaksiin, punainen samettiverhokin löytyy. Tätä triumfia ei vedä nelivaljakko vaan jousikvartetti.

Nummisen teoksista olen useimmiten pitänyt. MD:lle vuonna 1998 tehdystä Hääkeikasta näin uusintaversion 2007 ja tykästyin sen samaan aikaan jotenkin hurmaavan suorasukaiseen ja absurdiin maailmaan. Telakan Kama Sutra ja etydejä olemisesta vuonna 2009 oli ihan mahdottoman ihana. Tänä vuonna nähdyistä Meren yllä monenvärinen pilvi kolahti, Petroskoi sen sijaan ei ihan täysillä.

Triumfi kyllä osui ja upposi. Kaipaisen musiikki – kuten nykyklasari muutenkin – on minulle kovasti vierasta ja niissä kohdissa, joissa musiikki oli keskiössä, huomasin oman keskittymiseni herpaantuvan. Tanssi sen sijaan kosketti kovasti. 

Aikoinaan MD:llä työskennellessä tutustuin perinpohjin Anniina Kumpuniemen, Mari Rosendahlin, Elina Jakowlevan ja Samuli Roinisen tapoihin olla näyttämöllä. Numminen on upeasti poiminut nuo ominaislaadut ja pyöräyttänyt niistä oman, yhtälailla vahvasti tunnistettavan liikemaailmansa kautta muljauttaen jotain uutta ja mielenkiintoista.

Kumpuniemi, Rosendahl ja Jakowleva ovat tanssineet yhdessä MD:n alusta saakka eli vuodesta 1997, Rosendahl ja Jakowleva jo Danscossa 80-luvun lopulla, eikä Roinenkaan enää mikään uusi kiinnitys ole, kymmenen vuotta talossa tuli jo täyteen. Tuo yhdessä tanssimisen tuttuus välittyy erityisesti tässä esityksessä vahvasti, mutta ei missään nimessä tylsästi tai turvallisesti. Toki varmasti itse katson entisten työkavereiden menoa toisenlaiset lasit päässä kuin jos näyttämöllä olisi vähän tuntemattomampaa väkeä.

Niin tai näin, Triumfi on kyllä tänä syksynä näkemistäni esityksistä ehdottomasti kiinnostavimmasta päästä.  

****

Tanssiteatteri MD: Triumfi

Ensi-ilta 21.11.2013

Muutama ajatus kirjoittamisesta (sekä Baltic Circlestä) - also in English

(English part at the end)

Jos joku ihmetteli, miksi blogiin on yhtäkkiä ilmestynyt englanninkielistä sisältöä, syy on siinä, että osallistuin marraskuun puolivälissä Baltic Circle -festivaalin aikaan  Suomen arvostelijain liiton järjestämään englanninkieliseen kritiikkiseminaariin. Luonnollisesti seminaarin tuotoksetkin ovat englanniksi.

Seminaari oli monella tapaa opettavainen. Itselleni esitystaide ja performanssi, jota Baltic Circlen nykyinen ohjelmisto käsittääkseni lähinnä edustaa, on varsin vierasta. Miten purkaa esitys ja kokemus, kun pakissa kaikki työkalut ovat valtavirtateatterin alalta? Omaksi näkökulmakseni valikoitui henkilökohtaisuus; esitykset oli otettava sellaisinaan ja annettava niiden vaikuttaa. Tai olla vaikuttamatta.

Seminaaria veti skotlantilainen kriitikko Mark Brown, jonka essee 21 Asides on Theatre Criticism on julkaistu Critical Stages -verkkolehdessä (muokkaus: nykyään löytyy Markin omasta blogista). Toivottavasti en tee Markille ihan kamalaa vääryyttä kääntämällä tähän muutamia hänen teeseistään, jotka erityisesti puhuttelevat minua. (Teesi itsessään on jo huono käännös: aside tarkoittaa näytelmähenkilön suoraan katsojalle, toisten henkilöiden kuulematta esittämää lyhyttä kommenttia.)

The critic’s pen is a wand, a quill and a dagger. 

Kriitikon kynä on taikasauva, sulkakynä ja tikari.

Criticism exists in the discrete space between journalism and art. 

Kritiikki sijaitsee journalismin ja taiteen hienovaraisessa välitilassa.

The only true critical agenda is the pursuit of quality, and so the critic is a radical elitist. 

Ainoa oikea kriittinen agenda on laadun tavoittelu, joten kriitikko on radikaali elitisti.

Without mercy or malice: the motto of the true critic. 

Ilman armoa tai pahantahtoisuutta: todellisen kriitikon motto.

The critic is subjective. She does not deny her subjectivity. Her only responsibility is to be worthy of it. 

Kriitikko on subjektiivinen. Hän ei kiellä subjektiivisuuttaan. Hänen ainoa velvollisuutensa on olla sen arvoinen.

(Mark tosiaan viittaa usein kriitikkoon tahallaan feminiinisellä she-pronominilla)

The demand that the critic “reflect the collective view of the audience” nauseates. 

Vaatimus siitä, että kriitikko ”heijastaisi yleisön kollektiivista näkökulmaa” kuvottaa.

The true critic: suspicious of consensus, prepared to be in a minority, even of one. 

Oikea kriitikko: epäilee yksimielisyyttä, on valmistautunut olemaan vähemmistössä, vaikka yksinään.

The critic has to be a pugilist, prepared to give and take blows. 

Kriitikon pitää olla nyrkkeilijä, valmis niin antamaan kuin ottamaan vastaan iskuja.

The critic must suffer like everyone else.

Kriitikon pitää kärsiä yhtä lailla kuin muidenkin.

Mielenkiintoisia ajatuksia herätti myös Liikekieli.comin Writing Movement -hankkeen seminaarissa puhunut virolainen Ott Karulin, joka on tavallisen kriitikontyön lisäksi tehnyt yhteistyötä taiteilijoiden kanssa. Hän käytti ilmaisua co-operating criticism, ymmärrän tämän tavallaan valistuneina apusilminä olemisena eli kritiikin antamisena prosessin vielä ollessa kesken, ennen ensi-iltaa. Lisäksi hän on pyynnöstä antanut yksityistä kritiikkiä (individual criticism) valmiista teoksesta suoraan taiteilijalle. Nämä ovat tietenkin sellaista työtä, joka näkyy vain kyseiselle taiteilijalle, eikä ole julkisesti esim. luettavissa.

Karulin sisällyttää omaan kriitikon työhönsä myös mm. festivaalikuratoinnin sekä erilaisten raatien ja juryjen jäsenyydet. Olin itsekin parina vuonna päättämässä Suomen Harrastajateatteriliiton Kantaesityspalkinnosta ja koin sen kyllä nimenomaan teatterikriitikon työksi, vaikka arvioitavana olikin näytelmätekstejä eikä esityksiä. 

Karulin muuten oli eri mieltä Mark Brownin kanssa siitä, että onko kritiikki taidetta itsessään vai ei. Markin mielipide oli, että ei ole, Karulinin taas, että on. Itse en oikein osaa päättää. Tottahan mietin kirjoittaessani paljon kokonaisuutta ja pyrin vastaamaan tekstillä näkemääni esitykseen, saamaan niiden välille jonkinlaisen dialogin. Mutta että onko kritiikkini itsenäinen taideteos? Entä onko tämä blogikirjoitus itsenäinen taideteos?

Karulin mainitsi myös asian, joka erityisesti tänä syksynä on varmasti heijastunut myös omaan kirjoittamiseeni: kun näkee paljon esityksiä, vähenee niiden määrä, jotka todella koskettavat ja kun joku todella koskettaa, sellaista toivoo lisää, mikä puolestaan johtaa oman arvosteluasteikon kiristymiseen. Näin on ainakin minulle käynyt; sekä Teatterikesässä että Edinburgh Fringessä näin muutaman esityksen, jotka todella menivät ihon alle ja joiden jälkeen rima on noussut. Laaduntavoittelu agendana siis toteutuu.

Tärkeintä antia seminaarissa olivat tietenkin kollegojen kanssa käydyt keskustelut nähdyistä esityksistä. Yleinen mielipide ihastuttavan heterogeenisessä kriitikkojoukkiossa tuntui olevan, että festivaalin ohjelmisto oli kauttaaltaan varsin heikkoa. Mielipide jakautui täysin Oblivian Super B -esityksen suhteen, mutta muuten tunnelma oli aika nihkeä.

Itse en innostunut oikeastaan kuin vasta viimeisenä päivänä näkemästäni Juha Valkeapään teoksesta Executed Stories. Kuolemantuomiosta, kuolemaantuomituista sekä teloittajista kertova esitys osallisti katsojiakin, mutta ei alistamalla heitä, kuten joissakin muissa festivaalin esityksissä, vaan täysin vapaaehtoisuuteen perustuen. Hirttämiseen, ampumiseen, jopa kappaleiksi repimiseen saatiin melko helposti vapaaehtoisia apureita, mutta kun Valkeapää demonstroi islamilaisen lain mukaista kivitysteloitusta, ja pyysi katsojia osallistumaan kivien heittämiseen, kukaan ei hievahtanutkaan. Raja meni siinä, tunnelma oli viiltävä.

Valkeapään sympaattinen ja yrittämättä karismaattinen tapa olla katsottavana ja toisaalta katsoa suoraan katsojaan oli erittäin aseistariisuva, savolaisella aksentilla puhuttu englanti ihanan kotoisaa. Menetin yli kaksituntisessa esityksessä ajantajuni täysin, onneksi Mark huomasi, että ollaan jo yliajalla, ja minun täytyy ehtiä junaan. Ihan viimeiset hetket esityksestä jäivät siis valitettavasti näkemättä.

Toinen esitys, josta pidin, oli kanadalaisen Jacob Wrenin Every Song I’ve Ever Written, joka oli lähinnä bändikeikka, jossa suomalaiset artistit ja yhtyeet esittivät Wrenin 58 laulusta koostuvasta repertuaarista itsevalitsemiaan kappaleita omalla tyylillään. Esitysten jälkeen Wren jutusteli heidän kanssaan mm. siitä, mistä hyvä laulu syntyy ja miten internet on muuttanut asennetta musiikin kuunteluun.

Laulut itsessään eivät ole kovin hyviä, mutta esitykset sen sijaan olivat mielenkiintoisia. Vaikka en osannutkaan katsoa tätä varsinaisesti teatteriesityksenä, huomasin tarkkailevani artistien lavaolemista ihan toisella tasolla; heidän lavapersoonansa tuntuivat jotenkin terävöityvän. Illan – ja Valkeapään esitystä lukuunottamatta koko festivaalin – kohokohta oli Samuli Putron esitys. Laulamisen sijaan hän lausui suomeksi yhdestä Wrenin säkeestä inspiroituneen runon.

Näitä kahta poikkeusta lukuunottamatta suurin osa festivaalilla näkemistäni esityksistä oli epämääräisiä, huonosti ajateltuja ja laiskasti esitettyjä. Osa oli silkkaa taiteilijan masturbointia, kuten venäläisen Post Theatren I Am Free, lähes hiljaisuudessa esitetty valokuvakollaasi, joka ei kertonut yhtään mistään. Kuvat pyörivät kankaalla ja ohjaaja (kuulemma hirmu palkittu ja kaikkea) tuijotti intensiivisesti läppärinsä uumeniin ja sulostutti meitä muutaman kerran tunnin aikana lausumalla jonkun mihinkään kiinnittymättömän lauseen. Tämä esitys itse asiassa fyysisti juuri sen ennakko(kauhu)kuvan, joka minulla performanssitaiteesta on. Olin niin turhautunut ja kiukkuinen esityksen jälkeen, että en muista koska viimeksi! 

Seminaarin tuotoksena syntyi omalta näppäimistöltäni kolme tekstiä, arviot Kviss Búmm Bangin teoksesta Gala - A Celebration of Minority Groups (lue blogista tai Liikekielestä) sekä Pekko Koskisen ja Markus Öhrnin teoksesta Porn of Pure Reason (lue blogista tai Liikekielestä), lopuksi myös koko festivaalista kirjoitettu lyhyt koostejuttu (tulee ensin Liikekieleen, sit tänne. EDIT: ei se koskaan tullut ulos Liikekielessä, löytyy tämän tekstin lopusta).

Itselleni avartavaa oli tietenkin myös englanniksi kirjoittaminen. Oma englannintaitoni on keskimääräistä parempi, mutta kun mennään sellaisen kirjoittamisen alueelle, jossa nyansseilla on merkitystä, iskee monesti turhautuminen, juuri täydellistä vivahdetta kun on mahdotonta vieraalla kielellä saavuttaa. Mielenkiintoista oli kokeilla kirjoittamista suoraan englanniksi. En siis kirjoittanut ensin suomeksi ja kääntänyt tekstiä englanniksi, sillä kielillä on erilaiset virtaukset. Niinpä suoraan englanniksi vaan, ilman turhia pelkoja (tai häpeää). 

Seminaarin jäljiltä suhde omaan kirjoittamiseen tuntuu olevan taas hieman pidemmälle mietitty. Onneksi minulla oli mahdollisuus osallistua seminaariin lomalla; jos heti maanantaiaamuna olisi pitänyt mennä töihin, olisi ajatusten kokoaminen ollut mahdotonta ja iso osa annista jäänyt oivaltamatta. Tosin ehkä se olisi tullut oivallettua sitten joskus myöhemmin. 

******

A lot of fluff and one solid piece

If there hadn’t been for Juha Valkeapää’s Executed Stories, I would have been so depressed and frustrated after the Baltic Circle Festival. For me this was the first visit to this festival and also the first time I really dove into live art and performance at this extent. Well, to be precise, Baltic Circle is still called a theatre festival, but I didn’t really see any theatre.

What I saw though was a lot of vague, ill-thought and lazy stuff that made me question if this genre really has anything to give. Kviss Búmm Bang’s Gala - A Celebration of Minority Groups was slightly entertaining but easily forgotten (read the review). Civilization and its Discontents by Poste Restante was utterly straight-laced pseudo-Freudian seminar lead by passive-aggressive performers. 

Super B by Oblivia started as a hilarious piece about the need for attention and trying too hard, but never really got to the point. I did appreciate the stage presence of the performers, their physical contact and individual charms. However, while the balance of the performance started to shift from comical to grotesque, the red thread got lost.

I Am Free by Post Theatre was an hour of self-conceit as was Porn of Pure Reason by Pekko Koskinen and Markus Öhrn (read the review), only difference was that the latter took four hours. 

On the other hand, Jacob Wren’s Every Song I’ve Ever Written was truly charming in its homely and a little awkward vibe. Even though I had a hard time considering this band night a performance per se, I did make more observations about performing on the stage than I would have on a normal Friday night gig.  Samuli Putro’s performance - not singing Wren’s song but reciting an original poem inspired by it - was the most rewarding thing on the festival apart from Valkeapää’s show.

Executed Stories had everything the other pieces didn’t have: clear idea, statement, well-thought structure and excellent execution (pun intended). Valkeapää’s calm, yet intense way to present different sides of legal killing business as well as the stories of both the executees and executors was captivating, his attention to detail spot on. 

If there wasn’t this piece (and I thank the god of coincidence that I saw this one last!), I would easily think that the contemporary live art and performance is nothing but a sluggish ”look how smart I am, I’ve decided your reaction in advance so I won’t bother to think it through”. Thank you Juha, for proving me wrong.

Don't worry, you're not alone!

Icelandic Kviss Búmm Bang call themselves the extended life performance group. Their mission is to see beyond the social structures and normality. The Finnish edition of their Gala – A Celebration of Minority Groups, seen in Baltic Circle Festival, is my first time with them.

Kviss Búmm Bang take us methaphorically by the hand and invite us to explore our own identities as parts of different groups. At the same time we get to see how some of the groups we Finns take for granted are seen from the outside.

This cavalcade of minorities starts with something rather unexpected, a Roma woman in full ethnic costume singing, not the traditional music, not even tango, but some sort of death metal, with smoke and strobe effects. I’m intrigued. Later we meet some other not so obvious minorities, like sexually active heterosexual single women hiding their identities with paper bags. This one irritates me: we’re allowed to ask questions, but don’t really get any answers.

The humorous vibe of the show is entertaining; the minorities are portrayed with an ironic smirk and a playful attitude. But it’s the discussions, the little chores given by the performers, that I find most interesting. In small groups of strangers, we’re asked to find out what is the group we all belong to, no matter how small or specific. I would have liked to learn a bit more about this.

Suddenly the tone gets darker. We’re shown a picture of Jasmin, who we’re supposed to define. That’s hard and later we find out that it’s actually very hard for others as well, not being able to label this person’s gender. And just when we’re finally thinking we’ve found that one individual that doesn’t belong to any group, one is given.

The performance is very accepting: it’s okay to feel different, but there’s probably someone like you somewhere anyway. I find its non-provocative attitude gentle and welcoming. However, I find myself asking: And then? What am I supposed to do with this experience? Not every show has to haunt you, but the next morning this one’s almost already gone.

****

Kviss Búmm Bang: Gala - A Celebration of Minority Groups 
Performance in Baltic Circle Festival on November 14th 2013
The review is published on Liikekieli.com on November 15th 2013 as a part of Critics' Seminar in English.

Kesäresidenssin loputkin artikkelit luettavissa

Viime kesän sirkuskirjoitusresidenssin artikkelit on viimein saatu verkkojulkaisuksi, löytyvät Unpack the Arts -hankkeen sivuilta. Kortrijkin artikkelit sivulla (toistaiseksi) alimpana.

Don't dream it, be it!

Viikonloppuna pyörähdin Turun Kaupunginteatterissa, kohteena oli Rocky Horror Show. Katsomaan menin ihan puhtaasti fanina, en kriitikkona. Odotukset olivat korkealla. En ole aiemmin nähnyt Richard O'Brienin scifi-horror-ja mitä vielä-musikaalia näyttämöllä, mutta elokuvaversio Rocky Horror Picture Show on erittäin tuttu. Siksipä odotukseen sekoittui myös hieman pelkoa. 

Show'ssahan kyse ei ole pelkästään musikaalista vaan happeningistä, jossa yleisöä kannustetaan ja ohjeistetaan osallistumaan sekä erilaisilla toiminnoilla kuten vessapaperin heittämisellä että välihuuteluilla. Katsomossa oli myös liuta esihuutelijoita, asiaankuuluvasti pukeutuneina. Ensi-iltayleisöstä ei ihan irronnut niin reipasta karnevaalimeininkiä, kuin olisin toivonut, mutta todennäköisesti meno yltyy jatkossa, kun aiheeseen vihkiytyneet katsojat vyöryvät paikalle. Vyöryntää toivon, sillä esityshän on varsin mainio!

Monella tapaa ihanan epäkorrekti, mauton ja törkeä esitys on täynnä tarttuvia rockmusikaalisävelmiä (ainakin omasta korvamatosoittolistasta löytyy useampikin). Kaiken sekoilun alla on kuitenkin hitusen verran asiaakin, vaikka itse juonihan nyt on Transsexual-planeetalta kotoisin olevine hahmoineen, ristiinpukeutuvine professoreineen ja täydellisen miehen luomiskertomuksineen vähintäänkin viisto. (Tarkkasilmäinen lukija on toki jo tähän mennessä huomannut, että viistot jutut osuvat kirjoittajan makuun.) Pohjalla hyrisee kuitenkin ajatus kaikenlaisten olentojen oikeudesta olla olemassa. Ja unelmista: "Don't dream it, be it!".

Marika Vapaavuoren ohjaus pitää show'n hienosti kasassa ja onnistuu välttämään tekstin ei-niin-toimivien kohtien sudenkuopat taitavasti. Harmillista on, että ilmeisesti väliaika on kaupunginteatterissa vaan pakko pitää, että saadaan sumpit ja skumpat myytyä. Esitys olisi mielestäni kuitenkin toiminut paremmin ilman sitä, nyt piti toisen näytöksen alussa hieman herätellä, että päästiin taas vauhtiin.

Sami Saikkosen Frank-n-Furter oli kyllä näyttävä ilmestys, tanssi herralla on tietysti verissä ja klaarasi laulullisestikin ihan kelvosti, mutta replikointi meni kyllä niin vähäisellä intensiteetillä, että se pomppasi ikävästi muusta porukasta. Mieluusti näkisin myös Lari Halmeen Frankin, mutta siihen ei nyt taida olla mahdollisuutta. Halme kyllä piti tässä kakkosensi-illassa kiitettävästi ääntä myös katsomon puolella.

Kirsi Tarvaisen Magenta oli kertakaikkiaan upea, samoin fanitin täysillä Miska Kaukosen Riff-Raffia. Reeta Vestman ja Stefan Karlsson olivat Janetina ("Hutsu!") ja Bradina ("Urpo!") mahdottoman söpöjä ja pöhköjä. 

Ja lopuksi: rrrrrakastin Tuomas Lampisen puvustusta (tsekkaa blogi)! Miten nerokkaita yksityiskohtia ja mielikuvituksellisia muunnelmia! 

****

Turun Kaupunginteatteri: Rocky Horror Show

2. ensi-ilta 26.10.2013

Prekaarin arki on armoton

Epätyypilliset työsuhteet, sijaisuudet, pätkät, silput, freelancerius, permalancerius. Armon varassa oleminen. Miten on mahdollista, ettei palkka riitä elämiseen, vaikka töitä tehdään koko ajan, silloinkin kun muut lomailevat? Mihin prekaari voi valittaa? Ketä kiinnostaa, jos pätkätyöläinen menee lakkoon?

Radikaaleinta on arki on Teatteri 2.0:n ja Tampereen Teatterin, Joensuun Kaupunginteatterin sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto. Dokumentaariseksi arkikomediaksi määritellyn näytelmän on kirjoittanut Taija Helminen ja ohjannut Saana Lavaste.

Näytelmä koostuu sekä fiktiivisestä että dokumentaarisesta materiaalista. Jokaisella paikkakunnalla on muun muassa järjestetty aiheen tiimoilta työpajoja. Lisäksi valikoituja pätkätyöläisiä on seurattu kaikissa esityskaupungeissa. 

Sairastuminen kaataa korttitalon

Ja materiaaliahan löytyy, esimerkkejä nähdään niin hoiva-, kasvatus- kuin luovaltakin alalta. Nämä optimistiset pätkätyöläiset uskottelevat itselleen olevansa tilanteissaan omasta tahdostaan, mutta epävarmuus tulevasta ja arjen hallinnan valuminen käsistä jäytää. Oman tai läheisen sairastuminen kaataa huolella kasatun korttitalon.

Esitystä esitetään kulloisenkin teatterin ohjelmistossa olevan esityksen lavasteissa. Tällä kertaa Tampereen Teatterissa lavasteet olivat Lokin. Omat lavasteet ovat valkoista vaneria, joka taipuu moneen, mutta näyttää juuri niin ankealta kuin esityksen tarjoama kuva prekaarin arjestakin.

Keskiössä ovat Jussi, joka pitää unettomana videoblogia ja hallusinoi keskusteluja kuun kanssa, sekä Erika Niemi, joka on hukkunut pätkätyön virtaan niin, ettei häntä itseään enää edes hahmota. 

Kituuttamista ja rysäyksiä

Näytelmän sanoma on karu, prekaari voi huonosti eikä helpotusta ole näköpiirissä. Kaiken kaikkiaan aiheesta piirtyy kovin surullinen kuva. Esityksessä runsaasti vilahteleva huumorikin on synkkää ja sarkastista.

Marja Myllylä ja Johannes Korpijaakko, freelancereita tietenkin hekin, taipuvat notkeasti lukuisiin rooleihinsa. Herkullisia hetkiä tarjoutuu matkan varrella lukuisia ja taitavasti ne myös käytetään. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin yleisen alakuloisuuden lisäksi jonkinlainen hätäisyyden aura, välillä jäädään vähän niin kuin kuopimaan paikalleen, kunnes rysäytetään kerralla reilu loikka eteenpäin. Vaan niinhän se pätkätyöläisen elämäkin taitaa usein rakentua.

****

Teatteri 2.0, Tampereen Teatteri, Joensuun Kaupunginteatteri, Rovaniemen Teatteri: Radikaaleinta on arki

Kantaesitys 8.10.2013

Arvio ilmestynyt Hämeen Sanomissa 16.10.2013, väliotsikot toimituksen

Älyvapaa kauhumusikaali tärähtäneistä perheistä

Charles Addamsin alun perin sarjakuvaksi luotu Addamsin kauhuperhe siirtyi 60-luvulla televisioon, 90-luvulla elokuviin ja 2010-luvulla näyttämölle. Makaaberia huumoria viljelevä perhe ei - huolimatta viistosta viehtymyksestään kärsimykseen ja kuolemaan - ole paha, vaan päinvastoin, keskinäinen rakkaus on suurta.

Perheen Wednesday-tytär on kasvanut aikuiseksi ja rakastunut tavalliseen poikaan. Nyt edessä on suhteen pelottavin askel: vanhempien tapaaminen. Kumpikin toivoo, etteivät omat vanhemmat vain tekisi mitään noloa. Voi, kunpa ne käyttäytyisivät ihan normaalisti. 

Tiina Puumalaisen ohjaama esitys ei ensin tahdo päästä liikkeelle, alku on introa toisensa perään. Meno alkaa vasta ”normaalin” perheen myötä, kun kummallisuuksia päästään rinnastamaan. Tässä kohtaa ovat käsikirjoittajatkin selvästi saaneet inspiraatiostaan kiinni. Oudot yrittävät näytellä normaaleja, normaalit taas ovat outoja ihan luonnostaan. 

Laura Alajääski pääsee Wednesdayna viimein tekemään musikaaliroolin, jossa upea ääni pääsee esille. Juha-Matti Koskelalla on haastava paikka olla se tavallinen, sympaattinen kaveri, siitä kun on särmää melko turha yrittää kaivaa.

Eriikka Väliahteen Morticia on fysiikkaa ja ääntä myöten hiottu hahmo, josta ei pintaa syvemmälle liene tarkoituskaan päästä. Puntti Valtosen Gomez on pohjimmiltaan pehmo, tyttären aikuiseksi kasvaminen ja vävypoikaehdokkaan ilmaantuminen kirpaisee isän sydäntä katkeransuloisesti.

Jukka Nylundin esittämällä Pugsleyllä on esityksen riipaisevin soolo: siskon menettäminen on pikkuveljelle niin kova paikka, että se on estettävä keinolla millä hyvänsä. Sillä kuka häntä sitten kiduttaisi tai koettaisi murhata?

Normaalit sulhasen vanhemmat, Minna Hokkanen ja Mika Honkanen, ovat pohjimmiltaan ihan yhtä tärähtäneitä kuin Addamsitkin. Kohtaaminen epäkonventionaalisen perheen kanssa paljastaa patoutuneet tunteet.

Kunpa Marshall Brickmanin ja Rick Elicen käsikirjoituksessa olisi edes yksi koukku, joka ei olisi ennalta arvattava! Nyt on taidettu luottaa liikaa siihen, että itsessään herkulliset hahmot riittävät. Vino ja paikoin pikkutuhma huumori kukkii kyllä yksityiskohdissa, mutta tahtoo jäädä irtovitsien tasolle.

Jos on käsikirjoitus epätasainen, on sitä myös Andrew Lippan musiikki. Tango ja lattarirytmit vetävät mukaansa vastaanpanemattomasti, mutta perinteisemmät musikaalinumerot jäävät aika mitäänsanomattomiksi. The Addams Family musikaalina on kuitenkin kertakaikkiaan älyvapaa veto, joka toimii paremmin kuin ensisilmäykseltä uskoisi. 

****

Tampereen Työväen Teatteri: The Addams Family

Ensi-ilta 4.10.2013

Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 7.10.2013

Kyyneleitä vuosien varrella

Tanssista kirjoitan aina vähän eri positiosta kuin teatterista. Toimin aiemmin useamman vuoden tanssitiedottajana ja sen työn puitteissa toki tanssista tuli kirjoitettua paljonkin, mutta kriitikkomielessä en ole tanssista juuri kirjoittanut, eikä työkalupakkini sen suhteen ole kovin suuri. Tanssin suhteen kirjoittajapositioni on henkilökohtaisempi, kokemuksellisempi. 

Kävin eilen katsomassa Karttunen Kollektivin teoksen Lacrimae ja sitä katsoessa ja sen jälkeen mietin aika paljonkin sitä, miten oma tanssinkatsomiseni on muuttunut vuosien varrella ja kuinka monessa kohtaa olen törmännyt ja vaikuttunut nimenomaan Jyrki Karttusen teoksista. 

Oma tanssin katsomisen perustani rakentuu lapsuuden ja nuoruuden tanssiharrastukselle, jossa pääpaino oli klassisella baletilla, mutta sisälsi monia muitakin lajeja, katsojana taas Kuopio Tanssii ja soi -festivaalille, jossa tuli kouluikäisenä nähtyä monenlaisia esityksiä. Sitten meni reipas vuosikymmen, etten juurikaan ajatellut tanssia. Tanssin toki itse kausittain ja joitakin satunnaisia esityksiäkin näin, mutta olin niin perinjuurin kiinni teatterissa, ettei tanssi siihen yhtälöön oikein mahtunut. 

Syksyllä 2007 näin kaksi Karttusen koreografiaa, ensin Tanssiteatteri MD:n Pieniä pääosia Tampereen Teatterikesän OFF-ohjelmistossa ja sitten My Imaginary Friend is With Me -esityksen Liikkeellä Marraskuussa -festivaalilla. Ensimmäinen sai tuolloin innostuneen maininnan blogissa ja jälkimmäistä jo vähän ruodinkin. 

Sitten löysin itseni Tanssiteatteri MD:n tiedotushommista ja sain melkoisen intensiivikurssin kotimaiseen nykytanssiin, MD:n omien esitysten lisäksi kun oppimateriaalia tarjosivat paitsi jokakeväinen Tanssivirtaa Tampereella -nykytanssifestivaali, myös monet muut vierailuesitykset. 

Situation Room keväällä 2008 päätyi näköjään myös blogiin puitavaksi. Välissä näin Digital Duenden ja Keijun uudet tulemiset, ja viimeksi Teatterikesässä Jeminan monta elämää avasi jälleen sanaisen arkun. 

Karttunen aloitti tämän vuoden alussa Helsinki Dance Companyn taiteellisena johtajana, Karttunen Kollektiv taas ilmoitti kesällä pistävänsä pillit pussiin vuoden loppuun mennessä. Eilen nähty Lacrimae oli siis jäähyväisnäytös. 

Esityksen konsepti on odotuksia herättävä: säveltäjä Eero Hämeenniemi improvisoi barokkioopperoiden kuolinkohtausten musiikkia, Karttunen ja Sari Lakso kehollistavat noita kohtauksia yhtälailla improvisoiden. Ensimmäisen osan aikaan olin hieman skeptinen, Lakso ja Hämeenniemi tuntuivat toimivan melko lailla toisistaan erillisinä, Lakson tanssi oli myös varsin introverttiä, eikä tunne ihan tuntunut välittyvän rampin yli. 

Karttusen ja Hämeenniemen yhteispeli sen sijaan oli orgaanista ja tuntui aidosti toinen toistaan ruokkivalta. Kuten noissa aikaisemmissa ruodinnoissa on tullut todettua, nautin aivan mahdottoman paljon Karttusen huumorista, joka on koko ajan sillä terällä, että meneekö yli. Eikä koskaan mene. Se on samaan aikaan hysteerisen hauskaa ja viiltävän surumielistä. 

Kirjoitin Situation Roomin kohdalla aikanaan näin: "Jyrki Karttusen estetiikka on niin helposti lähestyttävää, ajatuksia herättävää ja kaunista, että itkin puolet esityksestä, puolet nauroin, vuoronperään molempia, välillä yhtäaikaa. Karttunen kuljettaa esitystä näennäisen kaaoksen kautta, ja onnistuu solmimaan siihen niin täydellisen dramaturgian, että ei voi kuin ihailla. Lisäksi Karttusen teosten taiteilu sentimentaalisuuden terällä menemättä imeläksi on tosi taitavaa." Saman pätkän voin tyynesti kopioida Lacrimaenkin kohdalle (helppoa, kun voi viitata itseensä eikä tarvitse keksiä uusia ilmaisuja!).

Aika aikaa kutakin, Karttunen Kollektiv lopettaa, mutta Karttunen jatkaa. Todennäköistä on, että käyn vielä monta kertaa vuodattamassa kyyneleitä katsomossa.

****

Karttunen Kollektiv: Lacrimae
Esitys 5.10.2013

Kulkuri on täynnä toimintaa ilman sisältöä

Riku Suokas ja Heikki Syrjä ovat tarttuneet  yhteisen sankarinsa Charlie Chaplinin tarinaan ja työstäneet siitä Tampereen Työväen Teatterin Suurelle näyttämölle Kulkuri-näytelmän. Teos keskittyy Chaplinin uran alkuvaiheisiin vaudevillen lavoilla ja Keystone-studioiden elokuvissa, vaikka aasinsillat näihin tapahtumiin haetaankin tunnetumpien elokuvien luomisprosessien kautta. 

Käsikirjoitus keskittyy esittelemään nimenomaan urakehitystä, itse Chaplinin persoonaan tai hänen motiiveihinsa ei juuri päästä käsiksi. Mikäli katsojalla ei ole Chaplinin elämäkerta hallussa, voi olla hyvinkin haastavaa seurata sirpalemaista ja ajassa edestakaisin poukkoilevaan juonta, jossa nimekkäitä henkilöitä juoksutetaan kohtauksiin sisään ilman sen kummempaa esittelyä. 

Sekavuutta lisää myös se, että samat näyttelijät tekevät samankaltaisia rooleja: Markku Toikka on sekä varieteeajan pomo Fred Karno että Chaplinia Keystone-elokuvissa ohjannut Henry Lehrman, Suvi-Sini Peltola taas lähes kaikki Chaplinin elämän naiset äitiä lukuun ottamatta.

Keskeisessä roolissa on elokuvakamera. Näyttämöllisenä ratkaisuna elokuvallisuus on ihan mielenkiintoinen ja toki perusteltukin, mutta toteutusta ei ole mietitty ihan loppuun saakka. Välillä jää hämäräksi, pitäisikö seurata valkokankaalla näkyvää lähikuvaa vai toisella puolella näyttämöä tapahtuvaa kohtausta. 

Katsojaa kosiskellaan Chaplinin elokuvista tutuilla gägeillä, joita ripotellaan poimittavaksi pitkin matkaa. Valitettavan usein temput jäävät kuitenkin huolimattomiksi huitaisuiksi. Näyttämöä täytetään lisäksi kaikenlaisella muulla päälleliimatulla toiminnalla, kuten nuorallakävelyllä ja muilla sirkustempuilla, jotka eivät vie tarinaa mihinkään suuntaan. Rekonstruoidut vaudeville- ja elokuvakohtaukset eivät ole hauskoja, vaan piinallisen pitkitettyjä. 

Eppu Salmisen tulkinta Chaplinista on määrittelemättömän ahdistunut ja etäinen. Yhtä pinnalliseksi jäävät muutkin henkilöt. Teksti on täynnä näennäisen syvällisiä irtolausahduksia tyyliin: ”Niille, jotka ajattelevat, maailma on komediaa. Niille, jotka tuntevat, se on tragediaa.”

Esitystä vaivaa tyylilajittomuus, ei ole osattu päättää, halutaanko tehdä massiivisen näyttävää vai pientä ja syvällistä, joten tarjolla on epämääräinen nippu irrallisia kohtauksia, joista ei löydy sanomaa. Onkin mahdotonta sanoa, mikä on se kirkas ajatus tai väittämä, joka Charlie Chaplinista olisi tämän esityksen myötä tarkoitus välittyä.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Kulkuri

Esitys 28.9.2013

Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 30.9.2013

Ihmisellisyys lähikuvassa

Vaikka Sirkku Peltola on ohjannut viime vuosina pääosin TTT:n Suurelle näyttämölle, tuntuu hän kuitenkin olevan eniten kotonaan Kellariteatterissa. Peltolan uusin, Ihmisellinen mies, on läheistä sukua vuonna 2009 kantaesitetylle Pieni raha -näytelmälle. Molemmat poimivat kaupungin ihmisvilinästä muutaman yksilön, jotka vaikuttavat ensisilmäyksellä kovin tavallisilta ja merkityksettömiltä, mutta joiden säteilyvaikutus ympäristöönsä onkin odotettua suurempaa.

Kuusikymppiseltä Raine Kukkialta on mennyt alta kunta ja sen myötä virka, sitten vaimo ja sen myötä talo. Poika on ollut etäinen jo vuosia - ehkä aina, pojantytär kasvaa vaarin ulottumattomissa. Vielä ei kuitenkaan olla elämän ehtoopuolella, vielä Rainella on annettavaa, vaikkei työelämä tai perhe ihan nikottelematta olekaan sitä valmis vastaanottamaan.

Raine on liian kiltti, liian ihmisellinen, kuten vuokraisäntä Kale hänet määrittää. Hän auttaa muita oman hyvinvointinsa kustannuksella, on kohtelias ja hakee ratkaisuja muiden ongelmiin, vaikka ottaa itsekin osumaa. Aina löytyy joku, jolla menee vielä huonommin ja jonka elämää on mahdollista helpottaa.

Poika Petteri on lamaantunut omaan elämäänsä, hänen vaimonsa Iiris tuskailee liian kapean henkilökuvansa kanssa, tytär Raisa jää jatkuvasti ulkopuolelle. Teinitytön suusta tuleekin olennainen kysymys: ”Ollaanko me nyt onnellisia?”. Ehtiikö onnellisuutta tai sen puutetta edes miettiä, kun elämä laukkaa ohi?

Tavallisen ihmisen tarina kantaa

Peltola rakentaa henkilöistään kokonaisia pienillä yksityiskohdilla niin käsikirjoittajana kuin ohjaajanakin. Hengittävä näyttelijäntyö intiimissä tilassa nostaa jokaisen omaksi päähenkilökseen. Vähän raaputtamalla löytyvät niin humoristiset kuin traagisetkin pinnat.

Auvo Vihro tekee Rainesta tutun ja läheisen. Raine ei ole suurien eleiden mies, mutta paljon puhuvat pienetkin. Vastapuolella Mikko Nousiainen rakentaa Petteriä samanlaisella herkkyydellä. Isän ja pojan kykenemättömyys tunneasioissa yhdistää heitä. Emmi Kaislakarin Raisa väistää teinikliseitä ja löytää tasapainon haavoittuvuuden ja vahvuuden välillä. Aimo Räsäsen ärsyttävä lähipuhuja Kale on kaikessa mahdottomuudessaan samaan aikaan tavattoman hilpeä ja surullinen hahmo.

Ihmisellinen mies nyökkää kevyesti Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman suuntaan. Myös Hannu Lindholmin lavastuksessa olen näkevinäni heijastavaa pintaa samalla tavoin vertauskuvallisesti kuin Peltolan vuoden 2006 ohjauksessa. Se, miksi viittaan sekä Milleriin että Pieneen rahaan, tulee näiden teosten yhteisestä vahvasta pohjavireestä, joka puhuu tavallisen ja vaatimattoman ihmisen puolesta. Peltola näkee jokaisen ihmisen tarinan riittävän tärkeänä kerrottavaksi, tarkimmin hän näyttää sen meille pienellä näyttämöllä.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Ihmisellinen mies

Ensi-ilta 25.9.2013

Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 27.9.2013, väliotsikko toimituksen

Hip Cirq Europ' yhdistää sirkuksen ja tanssin

Pyörähdin tällä viikolla työmatkalla Brysselissä ja näin Hip Cirq Europ' -hankkeen esityksen l’Ecole de Cirque de Bruxelles'n vanhalla rautatieasemalla sijaitsevassa sirkusteltassa. EU:n Kulttuuri-ohjelman rahoittama projekti yhdistää sirkusta sekä katu- ja nykytanssia. Projektissa on mukana 12 nuorta artistia kuudesta maasta, yleensä yksi tanssija ja yksi sirkusartisti kustakin, tosin Suomesta mukana on kaksi Sorin Sirkuksen kasvattia, Seela Wanvik ja Petteri Savikorpi, Guadaloupesta taas kaksi tanssijaa.

Koreografien Eric Mezino ja Gaëtan Levêque johdolla rakennettu esitys kiertää kuudessa residenssissä, joihin osallistuu myös paikallisia nuoria sirkuksen ja/tai katutanssin harrastajia. Näiden paikallisten nuorten kanssa rakennetaan esitykseen oma osionsa, lisäksi he osallistuvat esityksen ryhmäkohtauksiin pitkin matkaa, niinpä jokaisen residenssin lopuksi esitettävä teos on joiltain osin erilainen. Kaikki versiot tulevat aikanaan projektin sivuille katsottavaksi, joten eroavaisuuksia voi tarkastella ihan itsekin. 

Näin esityksen ensimmäisen version tammikuussa Sorin Sirkuksella Tampereella Circus Ruska -festivaalin ohjelmistossa ja nyt vuorossa oli neljännen residenssin tulos. Vaikka esityksen ydin ja yksittäisten artistien numerot olivat melko samanlaisia kuin aiemmin, oli esitysten tunnelmissa varsin paljon eroavaisuuksia. Tällä kertaa paikallisten nuorten avausnumero oli painotukseltaan tanssillinen, Sorilla mukana ollut esiintyvän ryhmän osuus taas oli sirkustaidollisesti aivan eri luokkaa.

Esityksen yleistunnelma on melko synkkä, kuvastossa on väkivaltaa ja alistamista. Musiikkivalinnat tuovat paikoin hyvinkin kieroutuneen lisäkierroksen. Tampereen esitys oli todella tummasävyinen, Brysselissä esityksessä oli paljon enemmän huumoria, mikä itselleni tuntui välillä vieraalta. Toki, jos olisin nähnyt esitykset toisinpäin, saattaisin myös ajatella aivan toisin.

Sorin Sirkuksella esitys nähtiin teatterimallisessa salissa, jossa näyttämö on yhdellä sivulla, katsomo toisella, Brysselissä taas sirkusteltassa, jossa katsomo on perinteisessä areenamuodossa. Lava Brysselissä oli huomattavasti pienempi kuin Sorin Sirkuksella. Telttamiljöö toi esitykseen vanhanajan sirkuksen tunnelmaa, kun Tampereella taas oltiin mielestäni kiistatta nykysirkuksen äärellä. Brysselissä katsojat lähtivät todella nopeasti rytmikkääseen taputukseen heti, kun musiikki suinkin siihen vihjasi, mikä loi varsin kieroutunutta tunnelmaa mm. kohtauksessa, jossa nuori mies riepottaa nuorta naista ja väkivallan uhka on käsinkosketeltava. Yleisön reaktio tavallaan kannusti naista jahtaavaa miestä. Karmivaa. Ehkä tahallistakin koreografien puolelta.

Vaikka erot esitysten välillä olivat selkeitä, nautin kyllä molemmista, mutta pidin enemmän synkemmästä Tampereen vedosta. Kaksi kohtausta vaikutti tuolloin minuun todella vahvasti, ensimmäinen oli Rebecka Nordin ja Jessy Baustier Duhamelin duetto Billie Hollidayn Strange Fruit -kappaleeseen (tämän klipin alussa). Jostain syystä tämä kohtaus itkettää minua vieläkin. Toinen taas oli pyramidinumero (tämän klipin kohdasta 5:30). Musiikissa on hyytävät lyriikat (kertokaa, kenen kappale, olen koettanut löytää toistaiseksi onnistumatta!). Väkivalta- ja raiskausteema iski vahvasti Tampereella, jossa numero esitettiin naisvoimin, Brysselissä siihen tuli aivan toinen tunnelma, kun mukana olikin yksi mies.

Huomaan muuten, että minun on vaikea päättää oma sanastoni, puhunko numeroista vai kohtauksista, tanssi- vai sirkustermeillä. Se on mielestäni varsin hyvä merkki, esitys sulauttaa molemmat lajit hienosti yhteen, tanssi ja sirkus ovat tasaveroisia eikä kumpikaan ole toisen mausteena. Hieno projekti kaikenkaikkiaan!

****

Hip Cirq Europ'

Esitykset Tampereella 26.1.2013 ja Brysselissä 20.9.2013

Les Misérables on turvallinen tuote

Victor Hugon Kurjat-romaaniin perustuva Les Misérables on kiistatta yksi maailman menestyneimmistä musikaaleista. Tampereen Teatteri esitti sen tuoreeltaan vuonna 1984 ja nyt on uuden kierroksen vuoro. Massiivinen tuotanto lienee teatterille paitsi valtava ponnistus,  myös taloudellinen riski, onhan niin taiteellinen työryhmä kuin koko ensemblekin paria poikkeusta lukuunottamatta vierailijoita. Ehkä siksi koko esitystä vaivaa hyvin laskelmoitu varovaisuus.

Neljättä kertaa esitystä ohjaavan Georg Malviuksen valitsema tyylilaji on melodraama, joka on vähän niin kuin homejuusto, se joko maistuu tai ei maistu. Ellen Cairnsin jylhän lavastuksen dominoivin elementti on valtava taulunkehys, johon Malviuksen rakentamat kuvat uppoavat. Esityksen läpäisevä tosikkomaisuus tekee joistakin ylipitkistä kuvista jo niin kiusaannuttavan teennäisiä, että ollaan koomisen rajalla.

Koko teoksen suurin ongelma on siinä, että melkeinpä jokainen sen henkilö on pyhimys. Kaikki ovat oikeudenmukaisia ja jumalaa pelkääviä marttyyrejä, jotka haluavat toisilleen vain hyvää. Hyvästä on kuitenkin haastavaa repiä jännitettä. Ilkeät Thérnardierit ovatkin tässä joukossa mahdottoman virkistäviä, eikä vähiten Ritva Jalosen ja Ville Majamaan ihastuttavan irrottelun vuoksi.

Tero Harjunniemi laulaa Jean Valjeanin musiikillisesti haastavan roolin valtavan komeasti. Valjeanin arkkivihollisen Javertin roolissa ensi-illassa nähtiin Söder Lillkungin sairastuttua teatterikorkeakoulussa opiskeleva Jonas Saari. Mistään ei näkynyt, että saappaat olisivat olleet liian suuret, päinvastoin, todella varma ja karismaatinen suoritus nuorelta näyttelijältä. Mariusta esittävä Tomi Metsäketo puolestaan on rooliinsa jo himpun liian vanha, mikä tekee kirkasotsaisesta nuorukaisesta tahattoman koomisen ja lipevänkin. 

Virolaisen Ele Millistferin Fantine on kovin vaisu ja hänen aksenttinsa puskee laulusta häiritsevästi läpi. Sarah Nedergårdillakaan ei ole Cosettena juuri mahdollisuuksia syventää enkelinkiharaista ingenue-rooliaan. Saara Lehtosen Éponine sen sijaan on yksi esityksen valopilkuista. Sen lisäksi, että Lehtosen laulu on moitteetonta, tulkitsee hän onnettomasti rakastuneen naisen ilman kliseisyyttä.

Laulutaidosta ei monikymmenpäisessä ensemblessä ole pulaa, päähenkilöiden lisäksi joukosta nousevat Samuel Harjanteen Enjolras sekä Topi Lehtomäen piispa.

Esitys on kuin hyvin rasvattu kone, jonka jokainen ratas pyörii juuri niin kuin pitääkin. Kaikesta näkee, että nyt on tehty loppuun saakka hiottu tuote, joka menee takuuvarmasti yleisöönsä. Mutta silti kaipaamaan jää jotakin rosoa, mihin tarttua, sitä hiekanjyvää, joka helmeksi lopulta hioutuisi. 

****

Tampereen Teatteri: Les Misérables

Ensi-ilta 13.9.2013

Arvio julkaistu 15.9.2013 Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa

Yksi ainoa laulu pelastaa Prinsessan

Kolmen vuoden takainen Prinsessa on dokumenttiohjaajana tunnetun Arto Halosen tuotannossa melko harvinainen draamaelokuva, tosin sekin perustuu todelliseen henkilöön, Kellokosken mielisairaalan pitkäaikaiseen potilaaseen Anna Lappalaiseen. Nyt Halonen on siirtänyt Prinsessan Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle Tuomas Kantelisen säveltämänä musikaalina.

Perustelematta jää, miksi Lappalaisen tarina on haluttu muokata nimenomaan suuren mittakaavan musikaaliksi. Draamana, pienemmällä näyttämöllä sillä voisi olla paremmat mahdollisuudet koskettaa, nyt ydin jää suuren näyttämön koneiston alle. Ytimessähän on kuitenkin inhimillinen ajatus siitä, ettei kukaan ole vähäpätöinen: myös heillä, jotka eivät mahdu terveille asetettuihin, usein keinotekoisiin rajoihin, on arvonsa ja heillä voi olla valtava vaikutus muihin ihmisiin. Siksi on niin kovin surullista, että esityksessä henkilöt, päähenkilöä myöten piirretään kovin köykäisesti. 

Syy ei ole näyttelijöissä, käsikirjoitus vain ei anna heille juuri näyteltävää, kun lyhyestä kohtauksesta toiseen kiiruhdetaan ja pyörönäyttämö pyörii vinhasti. Sen sijaan, että henkilöitä ja heidän välistä dynamiikkaansa olisi syvennetty, keskitytään viihdyttämään ja shokeeraamaan yleisöä erilaisten enemmän tai vähemmän barbaaristen psykiatristen hoitokeinojen esittelyllä. Tulee tunne valistuksen kohteena olemisesta.

Armi Toivanen rakentaa Anna Lappalaista kyllä oikein somasti, mutta ei hänenkään henkilöönsä päästä syvemmälle. Ohjaaja tuo lopulta myös Annan sisäisen äänen esiin, mutta siinä vaiheessa peli on jo menetetty. Prinsessa jää etäiseksi karikatyyriksi, on vaikea ymmärtää, mikä hänessä niin suuren vaikutuksen ympäröiviin ihmisiin tekee, kun nämä tärkeät tarinat ohitetaan sivulauseissa.

Ehkä elokuvaohjaajalle suuri näyttämö on vieras väline. Ohutta käsikirjoitusta korostavat banaalit laulujen sanoitukset. Kantelisen musiikki on koukeroista ja mahtipontista, mutta kovin hygieenistä. Reija Wäreen koreografioissa sen sijaan on jujua ja erityisesti lobotomia-tanssinumero hyytää selkäpiitä.

Ilman Paula Vesalan ja Mariskan sanoittamaa Prinsessalle-kehtolaulua, jonka Eriikka Väliahde järjettömän upeasti tulkitsee, jäisi koko esityksestä todella mitäänsanomaton olo.

****

Tampereen Työväen Teatteri: Prinsessa

Ensi-ilta 5.9.2013

Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 8.9.2013