On painokasta, että Anna Paavilaisen PLAY RAPE nähdään nimenomaan Kansallisteatterin päänäyttämöllä. Siinä nuori näyttelijä makaa eri näytelmissä illasta toiseen simuloimassa raiskatuksi tulemista ja katselee salin katon freskoja. Kunnes saa burn outin ja lopettaa näyttelemisen.
PLAY RAPE on peittelemättömän omakohtainen, esimerkit oletettavasti todellisia. Ainakin yhden niistä olen itsekin nähnyt ja miettinyt esitystä katsoessani, että miksi tässä on tämä raiskaus? Mitä tämän olisi tarkoitus kertoa? Mitä lisää raiskaus tuo tarinaan, teemaan, henkilöön? Ja miksi tämä upea sävellys on käytetty juuri tähän tarkoitukseen? Raiskausaariaksi?
Paavilainen pukee vihaisen ja häpeää täynnä olevan manifestinsa perverssillä tavalla viihdyttävään kaapuun. Naurattaa, vaikka on ihan hirveää.
Näyttelijä Paavilainen on avoimessa konfliktissa käsikirjoittaja Paavilaisen kanssa. Että pitikin kirjoittaa itselle tällainen kamala kohtaus ja nyt hävettää. Ei tämä nuorten miesnäyttelijäopiskelijoiden kostoksi raiskailukaan helpota oloa yhtään.
Osan muistoistaan Paavilainen pistää vuoden 1938 Me näyttelijät -teoksesta arpomansa Verna Piponiuksen suuhun. Yhtä lailla yhteistä omaisuutta on Piponiuksen, Paavilaisen kuin kenen tahansa naisnäyttelijän keho.
"Perusraiskaus" tulee vastaan jo teatterikoulun pääsykokeissa. Muistan itsekin jokusen teatterialan oppitunnin, jossa toiset raiskaavat ja toiset ovat raiskattavana, sitten toiset silittävät ja toiset ovat silitettävänä. Raiskaus on siis vain yksi tapa olla kontaktissa, asiaa täysin problematisoimatta. Ymmärtääkseni nykyään sukupuolisensitiivisyys on sentään osa opetussuunnitelmaa.
Paavilaisen tähtäimessä ovat teatterin valtarakenteet, mutta osansa saa teatterin ulkopuolinen todellisuuskin, se, jossa feminismi on jo olemassa. Todellisuuskaan ei tosin ole kaikille ihan sama.
En tiedä, miten miehet valitsevat reittinsä, mutta minussa resonoi, kun Paavilainen toteaa ironisesti, miten näyttämön muka-raiskausten jälkeen pesee roolin pois suihkussa ja kävelee turvallisin mielin Kaisaniemen puiston läpi kotiin. Keho ei unohda, vaikka mieli kuinka siihen pyrkisikin.
Fiktion nainen on uhri, hänet murhataan dekkareissa tai poliisisarjoissa aina hieman näyttävämmin kuin mies. Ja joka kerta kuin nainen fiktiossa raiskataan siksi, että se tuo lisää syvyyttä miespäähenkilön rooliin, poistan varmistimen.
Todellisen elämän raiskausfantasiat ovat sitten vielä asia erikseen. Naisia pelotellaan maahanmuuttajien raiskauksilla, ja samaan aikaan toivotaan, että suvaitsevaiset naiset tulevatkin raiskatuiksi. "Meidän naistemme" turvallisuuden nimissä kierrellään katupartioina. Anteeksi sanavalintani, mutta vittu mitä paskaa.
PLAY RAPE on tärkeä esitys, pakollista katsottavaa ei pelkästään teatterialan omalle väelle vaan ihan kenelle tahansa.
Ja ei. En nyt tällä kirjoituksella väitä, että raiskaus olisi yhtäkkiä kielletty aihe näyttämöllä. Ei tietenkään ole, mikään aihe ei ole näyttämöllä tabu. Mutta ennen raiskauskohtauksen kirjoittamista ja ohjaamista se saisi olla ihan todella hyvin perusteltu, niin tekijöilleen kuin katsojillekin.
Klockriketeatern: PLAY RAPE
Esitys Kansallisteatterissa 12.5.2016
Hyvä palata tähän teokseen tekstisi kautta. Näin sen Baltic Circlessä, nauroin ja sisäisesti huusin ja nyökytin sitä sanomaa ja asiaa. Kansallisteatterissa tällä oma erikoisuutensa, tosiaan, freskot ja kaikki. Ehdottoman suositeltavaa katsottavaa kaikille.
VastaaPoista