Taisin puhua liian aikaisin, kun sanoin, ettei syksy ole juuri teatterielämyksiä tarjonnut. Perjantaina nähty Tampereen Ylioppilasteatterin Väkivaltamusikaali oli hieno, kokonaisvaltainen esitys. Jonni Panzarin kirjoittama ja Juhani Valkaman säveltämä ja ohjaama teos tarttuu raskaaseen aiheeseensa etäännyttämällä sen musikaalimuodolla. Toimiva ratkaisu, joka vaikuttaa salakavalasti katsojaan välttäen kuitenkin sentimentaalisuuden, väkivallalla mässäilyn tai saarnaavuuden.
Erityisen iloinen olin siitä, miten hyvin YT:läiset lauloivat, välittämättä liikaa teknisestä osaamisesta. Vaikuttavimmat numerot toimivat enemmän tulkinnan kuin varsinaisen laulutaidon osoituksina. Musiikista pidin paljon, vaikkakin säveltäjän esikuvat olivat melko selvästi kuultavissa. Vaan saahan sitä varastaa, kunhan varastaa vain hyviltä.
Esitys oli täynnä painostavaa energiaa ja väkivalta oli enemmänkin läsnä asenteissa kuin teoissa. Näinhän se onkin, ei väkivallan näyttäminen ole niin ahdistavaa, kuin se, että sitä ei näytetä tai että sen uhka leijuu ilmassa.
Komea juttu ja iso panostus koko porukalta.
Kirjoituksia esittävästä taiteesta
08 joulukuuta, 2008
10 elokuuta, 2008
Teatteri-oodee
On nimittäin semmoiset silmäpussit, että pitää päätä kääntää, jos meinaa suoraan nähdä. Vaan onpa ollut lystiäkin. Jaa miksi vai? No Teatterikesässä tietysti. Vaan voin sanoa ihan omasta kokemuksesta, että on huomattavan paljon vaikeampaa olla töissä median edustajana teatterifestareilla silloin, kun on kokopäiväduunia sen lisäksi, kuin silloin kun on opiskelijana tai työttömänä. Ensin kun vetäisee normaalin työpäivän pääkustannuspaikassa ja sitten vielä huitaisee katsoen kolme esitystä, niin saattaa hyvinkin olla illansuussa pikkuisen tööt-olo (nukahdin viikon aikana teatterissa kolmesti, enkä kertaakaan siksi, että esitys olisi ollut huono tai tylsä). En melkein ollenkaan jaksanut edes baariin tapaamaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavataan vain Teatterikesässä. No pari kertaa kyllä, ihan vähän aikaa kerrallaan.
Mutta olipa hyviä esityksiäkin*. Paras tietysti Alvis Hermanis ja Riian Uusi Teatteri. Aika huikeaa, että kolmen tunnin sanattomassa esityksessä tulee sanottua silti kaikki tarvittava. Olin tämän esityksen jälkeen niin tärinöissä, että oli pakko napata jallupaukku, että pystyi kirjoittamaan aiheesta lehteen. Joku sanoi esityksen jälkeen vieressäni, että "tästä en toivu ikinä" ja kallistun pikkuhiljaa samaan päätelmään itsekin.
Kuumat virolaiset kundit oli mahtava esitys, jossa - kuten Hermaniksellakin- hauska ja vakava ja koskettava olivat hyvässä tasapainossa.
Oli siellä heikkoakin esitystä. Sekä yhteispohjoismainen Subfrau että islantilainen Sokkabandid luottivat kabaree-muotoon, joka ei vaan iske minulle. Subfraulla oli jonkinnäköinen feministiaate taustalla, mutta sukupuolen problematisointia voisi tehdä vähän kekseliäämminkin. Se, että naiset ovat karvaisia ja hikisiä ja käyttävät miehisiä iskurepliikkejä, ei oikein kuitenkaan riitä.
Islantilaisten nykyajan kuuluisuushakuisuutta kritisoinut juttu taas meni kyllä riittävän pitkälle, mutta kaiken sen rään ja oksennuksen takana oli mielestäni hukassa joku punainen lanka, joka olisi tehnyt esityksestä hyvän kaikessa ällöttävyydessään. Nyt sen jälkeen vaan enemmänkin harmitti.
Ranskalaisen Vivarium Studion L'Effet du Serge oli mielestäni tosi viehättävä esitys yksinäisestä ihmisestä, joka tekee kavereilleen kökköjä esityksiä. Jännää oli, miten eri tavalla esimerkiksi Hesarin Kirsikka Moring näki esityksen: siinä missä itse näin suloista ja haparoivaa lähestymistä toisiin ihmisiin, Moring näki helvetinkonetta yksinään rakentelevan nörtin. Hyvän esityksen merkki minusta tällainen.
Ihanaa oli myös nähdä uudestaan Jyrki Karttusen My Imaginary Friend is with Me, jonka katsoin marraskuussa ensi-illassa. Jonkin verran muuttunut juttu se oli, mutta yhtä kaikki ihastuttava.
Tämänvuotisesta Teatterikesästä toipumiseen ei ehkä riitä ihan yksi ilta. Ja muutamasta esityksestä en edes halua toipua.
* ja jo edellisenä vuonna alkaneen perinteen mukaan, en jaksa joka ikistä esitystä linkittää, tuolta ne löytyvät festivaalin pääohjelmistosta
Mutta olipa hyviä esityksiäkin*. Paras tietysti Alvis Hermanis ja Riian Uusi Teatteri. Aika huikeaa, että kolmen tunnin sanattomassa esityksessä tulee sanottua silti kaikki tarvittava. Olin tämän esityksen jälkeen niin tärinöissä, että oli pakko napata jallupaukku, että pystyi kirjoittamaan aiheesta lehteen. Joku sanoi esityksen jälkeen vieressäni, että "tästä en toivu ikinä" ja kallistun pikkuhiljaa samaan päätelmään itsekin.
Kuumat virolaiset kundit oli mahtava esitys, jossa - kuten Hermaniksellakin- hauska ja vakava ja koskettava olivat hyvässä tasapainossa.
Oli siellä heikkoakin esitystä. Sekä yhteispohjoismainen Subfrau että islantilainen Sokkabandid luottivat kabaree-muotoon, joka ei vaan iske minulle. Subfraulla oli jonkinnäköinen feministiaate taustalla, mutta sukupuolen problematisointia voisi tehdä vähän kekseliäämminkin. Se, että naiset ovat karvaisia ja hikisiä ja käyttävät miehisiä iskurepliikkejä, ei oikein kuitenkaan riitä.
Islantilaisten nykyajan kuuluisuushakuisuutta kritisoinut juttu taas meni kyllä riittävän pitkälle, mutta kaiken sen rään ja oksennuksen takana oli mielestäni hukassa joku punainen lanka, joka olisi tehnyt esityksestä hyvän kaikessa ällöttävyydessään. Nyt sen jälkeen vaan enemmänkin harmitti.
Ranskalaisen Vivarium Studion L'Effet du Serge oli mielestäni tosi viehättävä esitys yksinäisestä ihmisestä, joka tekee kavereilleen kökköjä esityksiä. Jännää oli, miten eri tavalla esimerkiksi Hesarin Kirsikka Moring näki esityksen: siinä missä itse näin suloista ja haparoivaa lähestymistä toisiin ihmisiin, Moring näki helvetinkonetta yksinään rakentelevan nörtin. Hyvän esityksen merkki minusta tällainen.
Ihanaa oli myös nähdä uudestaan Jyrki Karttusen My Imaginary Friend is with Me, jonka katsoin marraskuussa ensi-illassa. Jonkin verran muuttunut juttu se oli, mutta yhtä kaikki ihastuttava.
Tämänvuotisesta Teatterikesästä toipumiseen ei ehkä riitä ihan yksi ilta. Ja muutamasta esityksestä en edes halua toipua.
* ja jo edellisenä vuonna alkaneen perinteen mukaan, en jaksa joka ikistä esitystä linkittää, tuolta ne löytyvät festivaalin pääohjelmistosta
03 toukokuuta, 2008
Hämärän rajamailla kohtaa mielenkiintoisia tuttavuuksia.
/.../ parin viikon työpläjäys tanssifestareilla. /.../ Vaan en valita: vaikka olikin raskasta, tuli nähtyä tosi paljon tanssia. Nyky-sellaista. /.../
En suinkaan kaikesta näkemästäni pitänyt, päinvastoin, taisi listalla olla loppuviimeksi vähemmän niitä, joista pidin. Pitäminen toisaalta on niin kauhean subjektiivista. Teatterikriitikkona yritän sitä välttää, mutta tanssinkatsojana en voi, kun en vielä osaa kielestä kuin alkeet. Koskettavimmat jutut koskettivat kyllä ihan jollain muulla kuin teknisen laadun tasolla.
Tämä kosketti (edit. Linkki poistettu, kyseessä Zodiakin Tänään. Täällä. Me. Paikka auringossa). En osaa tätä edes esityksenä pitää, koska kokemus oli niin henkilökohtainen. Annoin itsestäni tuntemattomalle ihmiselle ja hän antoi itsestään takaisin. Näki tekstistäni tai sen rivien välistä asioita, joita en ollut sinne laittanut, mutta jotka olivat oikeita. Toi ne sitten oman ruumiinsa kautta näkyviin. Kuin olisin avannut päiväkirjan ja katsellut sen lukemista.
Tämä kosketti myös (vaikka ei ollutkaan festareiden ohjelmistossa, vaan pari päivää myöhemmin). Jyrki Karttusen estetiikka on niin helposti lähestyttävää, ajatuksia herättävää ja kaunista, että itkin puolet esityksestä, puolet nauroin, vuoronperään molempia, välillä yhtäaikaa. Karttunen kuljettaa esitystä näennäisen kaaoksen kautta, ja onnistuu solmimaan siihen niin täydellisen dramaturgian, että ei voi kuin ihailla. Lisäksi Karttusen teosten taiteilu sentimentaalisuuden terällä menemättä imeläksi on tosi taitavaa. Ihmisen asialla.
Näin muuten eilen uudestaan myös tämän (edit. Linkki poistettu, kyseessä TTT:n Seitsemän veljestä). Harvoin tulee mentyä uudestaan, jos on kerran nähnyt, vaikka kannattaisi. Näen liian monet esitykset ensi-illassaan, mikä ei ole paras mahdollinen aika. Veljekset olivat rentoutuneet kolmessa kuukaudessa, silti intensiteetti ei kärsinyt yhtään. Ensi-iltaan verrattuna nyt puuttui turha ylilataus, jännittämisestä johtuva (ehkä? mikä minä olen kenenkään jännitystä tai jännittämättömyyttä analysoimaan) puskeminen, kuitenkaan esitys ei ollut väsynyt tai löysä. Hieno teos.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
En suinkaan kaikesta näkemästäni pitänyt, päinvastoin, taisi listalla olla loppuviimeksi vähemmän niitä, joista pidin. Pitäminen toisaalta on niin kauhean subjektiivista. Teatterikriitikkona yritän sitä välttää, mutta tanssinkatsojana en voi, kun en vielä osaa kielestä kuin alkeet. Koskettavimmat jutut koskettivat kyllä ihan jollain muulla kuin teknisen laadun tasolla.
Tämä kosketti (edit. Linkki poistettu, kyseessä Zodiakin Tänään. Täällä. Me. Paikka auringossa). En osaa tätä edes esityksenä pitää, koska kokemus oli niin henkilökohtainen. Annoin itsestäni tuntemattomalle ihmiselle ja hän antoi itsestään takaisin. Näki tekstistäni tai sen rivien välistä asioita, joita en ollut sinne laittanut, mutta jotka olivat oikeita. Toi ne sitten oman ruumiinsa kautta näkyviin. Kuin olisin avannut päiväkirjan ja katsellut sen lukemista.
Tämä kosketti myös (vaikka ei ollutkaan festareiden ohjelmistossa, vaan pari päivää myöhemmin). Jyrki Karttusen estetiikka on niin helposti lähestyttävää, ajatuksia herättävää ja kaunista, että itkin puolet esityksestä, puolet nauroin, vuoronperään molempia, välillä yhtäaikaa. Karttunen kuljettaa esitystä näennäisen kaaoksen kautta, ja onnistuu solmimaan siihen niin täydellisen dramaturgian, että ei voi kuin ihailla. Lisäksi Karttusen teosten taiteilu sentimentaalisuuden terällä menemättä imeläksi on tosi taitavaa. Ihmisen asialla.
Näin muuten eilen uudestaan myös tämän (edit. Linkki poistettu, kyseessä TTT:n Seitsemän veljestä). Harvoin tulee mentyä uudestaan, jos on kerran nähnyt, vaikka kannattaisi. Näen liian monet esitykset ensi-illassaan, mikä ei ole paras mahdollinen aika. Veljekset olivat rentoutuneet kolmessa kuukaudessa, silti intensiteetti ei kärsinyt yhtään. Ensi-iltaan verrattuna nyt puuttui turha ylilataus, jännittämisestä johtuva (ehkä? mikä minä olen kenenkään jännitystä tai jännittämättömyyttä analysoimaan) puskeminen, kuitenkaan esitys ei ollut väsynyt tai löysä. Hieno teos.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
16 maaliskuuta, 2008
Hyviä ja huonoja kokemuksia katsomossa
En ole viime aikoina kauheasti jaksanut kirjoitella tänne näkemistäni esityksistä, lähinnä siksi, että suurimmasta osasta olen tehnyt kritiikit eri lehtiin. Kahteen kertaan saman jutun analysointi on tuntunut turhalta. /.../
Muutama esitys ansaitsee kuitenkin jonkinlaisen maininnan täälläkin. Hyvyyttään tai huonouttaan, sillä molempia on tullut vastaan. Yksi kauheimpia kokemuksia tuli heti tammikuun alussa. TTT:n ja TT:n yhteisproduktio Lukkosulaa ja lumpeenkukkia oli jo asetelmaltaan niin törkeän laskelmoitu, että en kovin suurin odotuksin sitä mennyt katsomaan. Hittikirjailija ja hittinäyttelijät eivät tosiaan yksinään riitä tekemään hyvää näytelmää. Esitys oli sekä tekstiltään että toteutukseltaan jotain ahdistavaa seuranäyttämötoimintaa, joka seuranäyttämöllä olisi ollut sympaattista, mutta Suomen suurimpiin kuuluvan taidelaitoksen näyttämöllä hirveää.
Seitsemän veljestä nyt oli omanlaisensa tapaus, Tampereen vastaus Tuntemattomalle, ehkä? Mikko Roiha on mielestäni siitä hieno ohjaaja, että hän tekee rohkeasti omannäköistään teatteria, välittämättä siitä, pidetäänkö siitä vai ei. Tämänkin yhteydessä olen törmännyt mielipiteisiin sekä puolesta tai vastaan ja nimenomaan aika äärimmäisinä molempiin. Itse pidin näytelmästä paljon, vaikkakaan kaikki ratkaisut eivät minua miellyttäneet. Jälkikäteen ajatellen esimerkiksi punkhenkiset musiikkipläjäykset tuntuivat liiallisilta, kerran nähtyä teho alkoi mennä. Samoin en erityisemmin välittänyt Rajamäen rykmentin muuntamisesta nykypäivän maahanmuuttajiksi. Sen sijaan pidin erittäin paljon siitä, että veljesten sopeutumattomuus ja väkivalta oli viety niin äärimmilleen. Uskottava ja tehokas väkivalta näyttämöllä on vaikea tavoittaa, tässä se toimi. Roihan anteeksipyytelemätön asenne on mainio. Ja Aku Hirviniemi on näyttelijä, jonka uran etenemistä seuraan isolla mielenkiinnolla.
Kohti kylmempää, jota odotin kieli pitkällä oli sekä vähän pettymys, että ei ollut. En esimerkiksi ole kriitikkourani aikana saanut kertaakaan sellaista täysin kontrolloimatonta hysteeristä naurukohtausta, kuin tässä sain, kun Vili-koiralta lähti mopo käsistä. Kyyneleet valuivat ja piti oikein hartiavoimin kokoilla itseä. Tietyt hahmot, kuten Mari Turusen esittämä isoäiti, jonka tehtävä oli hoidella uuden retkikunnan perustaman yhteiskunnan seksuaaliset tarpeet, olivat herkullisia. Mutta joku tässä esityksessä mätti. Oliko se sitten se, että kyseessä oli trilogian kakkososa, se "matkantekkoo"-vaihe, jossa ei tapahdu mitään erityisen merkittävää, vaan jonka tehtävä on olla tärkeiden alun ja lopun välissä? Tämäkin oli selvästi sellainen esitys, josta voidaan olla vain puolesta tai vastaan. Omaa katsomiskokemustani ryyditti takanani istuneen miehen kommentiraita, joka huipentui kovaäänisiin buuauksiiin, kun kiitoksissa työryhmää hurmioituneiden huutojen ja tömistysten saattelemana kutsuttiin noin seitsemättä kertaa kumartamaan. Tietyllä tavalla se oli hienoa, vaikka suomalaiseen teatterikulttuuriin ei sen kaltainen yleensä kuulukaan. Mutta hän ainakin oli selvästi jotain mieltä, uhosi väliajalla, että lähden kyllä kesken pois, jos ei meno muutu. Ei lähtenyt, mutta buuasi kuitenkin. Hyvä niin.
Teatteri Telakan Ahti Karjalainen -elämä ja teot oli miellyttävää vaihtelua isojen talojen isojen koneistojen teatterille. Liian harvoin tulee mentyä Telakalle ja se harmittaa. Juha Hurmeella on hieno taito ottaa näytelmiinsä aika pieni siivu maailmaa, mutta käsitellä sitä sitten kunnolla. Tässä näytelmässä minua viehätti se, että ottaessaan kohteeksi Ahti Karjalaisen, joka on tavallaan jo muuttunut fiktiiviseksi henkilöksi ja muuntaessaan hänet yksityiseksi kokemukseksi, tämän koukeron kautta Karjalaisen kohtalo muuttuu jälleen sellaiseksi yhteiseksi asiaksi, josta jokainen voi tunnistaa jotain hyvin henkilökohtaista. Hauska kierre, tavallaan. Telakan esityksessä oli myös paljon hienoa näyttelijän työtä. Antti Laukkarinen, joka oli minulle ihan uusi tuttavuus, teki Karjalaisen sekä fyysisen virtuositeetin että suuren herkkyyden kautta. Piia Soikkelin Kukka taas oli riipaiseva esimerkki alkoholistiperheen lapsesta, joka piilottaa tunteensa kyynisen kuoren alle. Soikkelin näytteleminen oli häkellyttävän kevyen ja vaivattoman oloista. Ainut hieman moitittava piirre esityksessä oli, Hurmeelle tyypillinen, monologivoittoisuus, joka teki ajoittain sen seuraamisesta puuduttavaa. Mieluummin katson tekemistä ja dialogia kuin yksin puhumista, vaikka se olisi kuinka hyvin kirjoitettua.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
Muutama esitys ansaitsee kuitenkin jonkinlaisen maininnan täälläkin. Hyvyyttään tai huonouttaan, sillä molempia on tullut vastaan. Yksi kauheimpia kokemuksia tuli heti tammikuun alussa. TTT:n ja TT:n yhteisproduktio Lukkosulaa ja lumpeenkukkia oli jo asetelmaltaan niin törkeän laskelmoitu, että en kovin suurin odotuksin sitä mennyt katsomaan. Hittikirjailija ja hittinäyttelijät eivät tosiaan yksinään riitä tekemään hyvää näytelmää. Esitys oli sekä tekstiltään että toteutukseltaan jotain ahdistavaa seuranäyttämötoimintaa, joka seuranäyttämöllä olisi ollut sympaattista, mutta Suomen suurimpiin kuuluvan taidelaitoksen näyttämöllä hirveää.
Seitsemän veljestä nyt oli omanlaisensa tapaus, Tampereen vastaus Tuntemattomalle, ehkä? Mikko Roiha on mielestäni siitä hieno ohjaaja, että hän tekee rohkeasti omannäköistään teatteria, välittämättä siitä, pidetäänkö siitä vai ei. Tämänkin yhteydessä olen törmännyt mielipiteisiin sekä puolesta tai vastaan ja nimenomaan aika äärimmäisinä molempiin. Itse pidin näytelmästä paljon, vaikkakaan kaikki ratkaisut eivät minua miellyttäneet. Jälkikäteen ajatellen esimerkiksi punkhenkiset musiikkipläjäykset tuntuivat liiallisilta, kerran nähtyä teho alkoi mennä. Samoin en erityisemmin välittänyt Rajamäen rykmentin muuntamisesta nykypäivän maahanmuuttajiksi. Sen sijaan pidin erittäin paljon siitä, että veljesten sopeutumattomuus ja väkivalta oli viety niin äärimmilleen. Uskottava ja tehokas väkivalta näyttämöllä on vaikea tavoittaa, tässä se toimi. Roihan anteeksipyytelemätön asenne on mainio. Ja Aku Hirviniemi on näyttelijä, jonka uran etenemistä seuraan isolla mielenkiinnolla.
Kohti kylmempää, jota odotin kieli pitkällä oli sekä vähän pettymys, että ei ollut. En esimerkiksi ole kriitikkourani aikana saanut kertaakaan sellaista täysin kontrolloimatonta hysteeristä naurukohtausta, kuin tässä sain, kun Vili-koiralta lähti mopo käsistä. Kyyneleet valuivat ja piti oikein hartiavoimin kokoilla itseä. Tietyt hahmot, kuten Mari Turusen esittämä isoäiti, jonka tehtävä oli hoidella uuden retkikunnan perustaman yhteiskunnan seksuaaliset tarpeet, olivat herkullisia. Mutta joku tässä esityksessä mätti. Oliko se sitten se, että kyseessä oli trilogian kakkososa, se "matkantekkoo"-vaihe, jossa ei tapahdu mitään erityisen merkittävää, vaan jonka tehtävä on olla tärkeiden alun ja lopun välissä? Tämäkin oli selvästi sellainen esitys, josta voidaan olla vain puolesta tai vastaan. Omaa katsomiskokemustani ryyditti takanani istuneen miehen kommentiraita, joka huipentui kovaäänisiin buuauksiiin, kun kiitoksissa työryhmää hurmioituneiden huutojen ja tömistysten saattelemana kutsuttiin noin seitsemättä kertaa kumartamaan. Tietyllä tavalla se oli hienoa, vaikka suomalaiseen teatterikulttuuriin ei sen kaltainen yleensä kuulukaan. Mutta hän ainakin oli selvästi jotain mieltä, uhosi väliajalla, että lähden kyllä kesken pois, jos ei meno muutu. Ei lähtenyt, mutta buuasi kuitenkin. Hyvä niin.
Teatteri Telakan Ahti Karjalainen -elämä ja teot oli miellyttävää vaihtelua isojen talojen isojen koneistojen teatterille. Liian harvoin tulee mentyä Telakalle ja se harmittaa. Juha Hurmeella on hieno taito ottaa näytelmiinsä aika pieni siivu maailmaa, mutta käsitellä sitä sitten kunnolla. Tässä näytelmässä minua viehätti se, että ottaessaan kohteeksi Ahti Karjalaisen, joka on tavallaan jo muuttunut fiktiiviseksi henkilöksi ja muuntaessaan hänet yksityiseksi kokemukseksi, tämän koukeron kautta Karjalaisen kohtalo muuttuu jälleen sellaiseksi yhteiseksi asiaksi, josta jokainen voi tunnistaa jotain hyvin henkilökohtaista. Hauska kierre, tavallaan. Telakan esityksessä oli myös paljon hienoa näyttelijän työtä. Antti Laukkarinen, joka oli minulle ihan uusi tuttavuus, teki Karjalaisen sekä fyysisen virtuositeetin että suuren herkkyyden kautta. Piia Soikkelin Kukka taas oli riipaiseva esimerkki alkoholistiperheen lapsesta, joka piilottaa tunteensa kyynisen kuoren alle. Soikkelin näytteleminen oli häkellyttävän kevyen ja vaivattoman oloista. Ainut hieman moitittava piirre esityksessä oli, Hurmeelle tyypillinen, monologivoittoisuus, joka teki ajoittain sen seuraamisesta puuduttavaa. Mieluummin katson tekemistä ja dialogia kuin yksin puhumista, vaikka se olisi kuinka hyvin kirjoitettua.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
02 maaliskuuta, 2008
Perhosesta ja sen merkityksestä
Nyt kun olen nähnyt, voin mielestäni myös kommentoida. Siis sitä Uralin perhosta tietenkin. Olen animaation ystävä yleisestikin ja ne, mitkä Katariina Lillqvistin animaatioista olen nähnyt, ovat olleet minusta ihania. Tästä pidin myös.
Elokuva oli todella kaunis ja sen symboliikka vahvaa ja ajatuksia herättävää. Ja siitä (joidenkin mielestä maailman kamalimmasta asiasta eli) Mannerheimin anaalipanosta sanon tämän: ei se minua hätkäyttänyt, toisaalta en olisi kokonaisuudessa kauheasti kaivannut, vaikkei sitä olisi ollutkaan. Mielestäni se, että Mannerheimin laatikkoimaisessa takaosassa olevasta reiästä sisään kurkistaessaan Uralin perhonen näki Madagaskarin, oli huomattavasti hienompi kohtaus, symboliikaltaan ihana. Varsinainen akti oli mielestäni tarpeeton, miesten välinen rakkaus ja hellyys oli elokuvassa läsnä muutenkin.
Elokuva oli kaunis ja surullinen, ja siinä näkyi paljon lämmintä huumoria. Ihan kohunsa ja järjestysmiespataljoonan arvoinen? Miksei.
Eniten minua tässä keskustelussa ovat järkyttäneet väitteet, joiden mukaan se, että Mannerheim esitetään bi-seksuaalina (tai homona, tässä keskustelussa näitäkään ei kukaan ole vaivautunut erottamaan toisistaan) jollain lailla lokaisi sankarin maineen ja tällaisen kunnianloukkauksen tekijät suorastaan kusisivat, eivät pelkästään Mannerheimin haudalle, vaan suurinpiirtein kaikkien sotiemme veteraanien ja kaatuneiden ja ylipäätään sodan kokeneiden päälle.
Hei ihan oikeesti! Kyseessä ei ole dokumentti vaan fiktio ja vieläpä symbolistinen sellainen, ei-yksi-yhteen-luettava. Lisäksi, mitä väliä? Jos Mannerheim paneskelikin miesten ja naisten kanssa, muuttaisiko se historiaa? Olisivatko Mannerheimin saavutukset jotenkin eriarvoisia, jos ne olisikin tehnyt bi-seksuaali?
Hesarin sunnuntaisivuilla Tommi Nieminen kirjoittaa näin: "Aikakauttamme on väitetty lukutaidottomaksi. Se saattaa pitää paikkansa. Ainakin reagoimme kuviin vahvemmin kuin tekstiin. Mannerheimia on nimittäin saanut pilkata kaunokirjallisuudessa, lauluissa ja kuunnelmissa jo pari vuosikymmentä ilman sen suurempaa närkästystä."
Niinpä, ja huvittavaa tässä on se, että nimenomaan animaatio, visuaalisista taiteista varmaankin marginaalisin, on juuri se, mikä tämän suuren närkästyksen aiheuttaa. Ehkä animaation marginaalius vertautuu myös seksuaalisiin marginaaleihin. Onko animaatio siis elokuvataiteen homo? Nukketeatteri teatterin? Ja tästä saa nyt ihan vapaasti vetää herneen nenään. Jos siis ei hallitse metaforan lukua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
