Ihmisarvoisen kuoleman puolesta

Saksalaisen Markus&Markus-kollektiivin (johon Markus Schäferin ja Markus Wenzelin lisäksi kuuluvat Lara-Joy Hamann sekä Katarina Eckold) Ibsen:Ghosts alkaa esittelemällä maailmankirjallisuuden ja oopperan kuuluisia itsemurhaajia. Loppunsa kohtaavat niin Romeo ja Julia kuin Toscakin. 

Tämä on kuitenkin vain yleisön lämmittelyä illan aiheeseen. Varsinaisesti Ibsen: Ghost kertoo Margotista, jonka viimeisen kuukauden teatterintekijät dokumentoivat keräten materiaalia esitykseensä.

Näytelmän päähenkilö, 81-vuotias Margot kärsii voimakkaasta fyysisestä ja psyykkisestä kivusta ja hän on päättänyt matkustaa Sveitsiin, jossa eutanasia on tietyin edellytyksin laillinen. Tai siis kärsi ja oli päättänyt. Margot on kuollut reilu kaksi vuotta sitten. Hänen kuolemansa on myös osa esitystä. 

Esitys on hilpeä ja järkyttävä, se on luento ja saarna ihmisarvoisen kuoleman puolesta. Markus ja Markus vaihtavat tunnelmasta toiseen, välillä kieli on tukevasti poskessa, välillä katsojaan luodaan syvälle porautuva katse, joka kysyy: "Tämänkö te haluatte nähdä? Todellako?"

Niin, esitys tuntuu kyseenalaistavan myös oman oikeutuksensa. Miten pitkälle dokumenttiteatteri voi mennä? Onko moraalisesti oikein mennä taiteen vuoksi näin intiimille tasolle, ihmisen kuolemaan saakka? 

Ja miten paljon teatterintekijät itse vaikuttavat kohteeseensa? Margot viihtyy prosessissa niin, että toteaa leikkisästi "kohta peruutan koko Sveitsi-homman". Mitä esitykselle tapahtuu, jos Margot päättääkin elää?

Esitys ei kainostele, kauhistele eikä kaunistele, mutta kunnioittaa kohdettaan. Margotin elämällä on ollut arvo, ja niin on hänen kuolemallaankin, niin makaaberi ajatus kuin onkin tehdä siitä teatteria. 

Makaaberia tai ei, esitys on syvästi ajateltu, loistavasti toteutettu ja ehdottomasti olemassaolonsa ansainnut. 

*****

Markus&Markus: Ibsen: Ghosts
Esitys Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla 24.8.2016

Epämääräisyys, satunnaisuus ja kohtalo

Korjaamon Stage-festivaalilla nähtiin absurdia komediaa, stand-up-klovneriaa ja tanssia

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali viettää 10-vuotisjuhlavuottaan ja tarjoilee kansainvälisen kattauksen nykyteatteria. Kotimaisista teoksista ensi-iltansa festivaalilla saivat Esitystaiteen seuran Asetelmia ja teater 90°:n WunderKinder.

Festivaalin avanneen irlantilaisen Pan Pan Theatren Newcastlewest kertoo epämääräisyydestä, satunnaisuudesta ja kohtalosta, ja tekee sen hyvin epämääräisellä tavalla. Dick Walshin kirjoittama ja Gavin Quinnin ohjaama esitys väistää tahallaan lukuisia draaman konventioita, kuten rytmiä tai jännitettä. Näyttelijätyön tyylilaji on monotoninen epä-näytteleminen, kontaktia ei haeta, vaan katse on joko alta kulmien katsomoon tai omiin kengänkärkiin. 

Kolmekymppisen Maryan paikalleen jähmettyneeseen elämään avautuva mahdollisuus muutokseen on aivan yhtä irti todellisuudesta kuin älypuhelimen näyttöä rämpyttäen lauletut monologin pätkät. 

Esitys on komedia, jonka ei ehkä ole tarkoituskaan huvittaa. Todellisuus on suurimmalta osaltaan melko sattumanvaraista, usein myös kuolettavan tylsää. Tässä mielessä esitys peilaa todellisuutta oikein mainiosti.

Uusiseelantilaisen Barnie Duncanin Calypso Nights - Juan, Two? on sympaattinen sekoitus musiikin historiaa, pikkutuhmaa stand-up-klovneriaa ja DJ:n vetämiä tanssibileitä.

Duncanin hahmo Juan Vesuvius käy chutney-päissään läpi karibialaisten musiikkityylien evoluutiota ja miksaa yhteen yhtä innokkaasti niin Elvistä ja havaijinkitaraa kuin Abbaa ja arabipoppiakin. Musiikin historian myötä tulevat kuin ohimennen käsitellyksi myös orjuus ja United Fruit… Ei siis ihan pelkkää navanalusmeininkiä vaan myös hyväntuulisesti tarjoiltua politiikkaa. 

Esitys perustuu melko pitkälle vuorovaikutukseen yleisön kanssa ja Duncan on hieman helisemässä pidättyväisten suomalaiskatsojien kanssa. Energia pysyy kuitenkin korkeana: Wow. Helsinki. Wow. Bjuudiful.

Berliinistä käsin monitaiteisia teoksia luovan Constanza Macrasin I Am With You esittelee katkelmia hänen aikaisemmista, laajemman skaalan esityksistään. Soolojen ja duettojen kokoelma avaa myös taiteellista prosessia ja ajattelua sekä koreografin että esiintyjän näkökulmasta. 

Macrasin ensemble tuottaa materiaalia runsaasti myös itse, joskus koreografille kelpaa, joskus ei. Mitä jos vain katsoisit ylös? Tai alas? Entä jos yhdistäisin hirmuisen humalan ja ooppera-aarian?

Eri-ikäiset esiintyjät tulevat hyvin erilaisista taustoista, näyttämöllä on tanssijoita ja näyttelijöitä. Erilaisten esiintyjäluonteiden ja erityislaatujen yhdistämisessä on esityksen suola. Sooloja kiinnostavammilta tuntuvatkin tästä syystä vahvasti improvisoidut duetot. Mukana on reippaasti huumoria, mutta myös kirpaisevaa fyysisyyttä. 

Hieman mittaansa pidemmältä tuntuvasta esityksestä olisi jokusen seuraa johtajaa -variaation voinut unohtaakin, mutta silti esitys on Stagen ensimmäisen viikon kiinnostavinta antia.

Stagen toisella viikolla tarjolla on vielä saksalaisen Markus&Markus-kollektiivin eutanasiaa ja tirkistelyä käsittelevä Ibsen: Ghosts, Länsi-Siperian Obin ugrilaisen kansallisteatterin hantin- ja mansinkielinen Eikä päivä pääty sekä vammattomista ja kehitysvammaisista näyttelijöistä koostuvan puolalaisen Teatr 21:n Downwalls. Episode 2. 

Lisäksi festivaalin ohjelmistossa jatkaa lokakuulle saakka saksalaisen Rimini Protokoll -kollektiivin tekoälyn johdattamana pitkin kaupunkia kulkeva, ajatuksia herättävä Remote Helsinki.

*****

Pan Pan Theatre: Newcastlewest
Hey Boss & Theatre Beating: Calypso Nights - Juan, two?
Esitykset 19.8.2016

Constanza Macras | DorkyPark: I Am With You
Esitys 21.8.2016

Esitykset Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla, arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 23.8.2016

Työelämää kahdelta kantilta Stagen kantaesityksissä

Tämänvuotinen Korjaamo Teatterin Stage-festivaali on kymmenes lajiaan ja ohjelmisto keskittyy juhlavuoden kunniaksi lähinnä kansainväliseen tarjontaan. Ensimmäisen viikon kv-esityksistä koostetta seuraa Hämeen Sanomissa alkuviikosta. Kaksi kotimaista kantaesitystäkin on kuitenkin onneksi ohjelmistoon mahtunut.

Esitystaiteen seuran Asetelmia perustuu Tuomas Timosen samannimiseen kokoelmaan vuodelta 2013. Työryhmä on rakentanut runojen ympärille lihallisen esityksen. Tuukka Vasaman ja Laura Rämän tulkitsemana ja Vihtori Rämän ohjaamana runot ovat täynnä pakahduttavaa, kehoa butomaisesti kouristavaa ja sanat suuhun pyörimään jättävää elämänhankaluutta.

Näyttämö on pitkä pöytä, jonka ääreen katsojat on kutsuttu. Runot lasketaan pöydälle aina vain uudenlaisina asetelmina, variaatioina ja kerrostumina.

Runojen päähenkilö, Virkamies kaipaa aanelostensa ja mappiensa keskeltä uutta luontosuhdetta, näreen ranka selkään tiukasti teipattuna. Yhdestä suusta toisiaan täydentävät näyttelijät taipuvat, vaan eivät taitu virkamiehen arjen painon alla. John Coltranen ja Verneri Pohjolan melankolinen ja lempeä musiikki peilaa Virkamiehen ahdistusta. 

Esityksen post-dramaattinen päähenkilö on ihmettelevä, jatkuvassa muutoksessa ja monesta sisäkkäisestä kehästä koostuva, kuin pöydällä oleva sipuli. Maailmasta hän tuntuu olevan varsin kauhuissaan, mutta kulman takana piileksii arkipäivän humorismi.

WunderKinder puolestaan ottaa työelämään varsin toisenlaisen, kaamean kulman. Läpeensä trendikkäässä toimistossa hengaavat läpeensä trendikkäät työntekijät pohtivat päivät pitkät maailman huikeinta slogania. Kan det vara niinku "Work!" Vai kuitenkin ennemmin "Work." Tai "Work?" Rankkaa.

Chillin ja ekohenkisen toimistotunnelman alla peli on kovaa. Luovuus on tarkasti koreografioitu prosessi. Harjoittelija toisensa jälkeen käytetään loppuun ja kehityskeskustellaan itsemurhaan. 

Duunari pesee tunnollisesti veret kopiohuoneen lattialta, pyyhkäisee ikkunat puhtaiksi ja kuljettaa ruoat trendiravintolasta, jotta luova luokka voi ylläpitää identiteettiään henkiset hampaat irvessä. Fyysisesti se ei ole mahdollista, sillä kaikkien kasvoilla on tunteet piilottava naamio.

Johannes Ekholmin kirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama esitys on pelottavan tarkkanäköinen ja viiltävästi kiinni hetkessä. Naamiot päässä näyttelijöiden kehonkieli korostuu ja muuttuu kuin tanssiksi. Erityisesti Iida Kuninkaan vahvaa bore-outia kokeva ja hidasta kuolemaa tekevä henkilö on rakennettu ihailtavan tarkasti.

Näyttelijöitäkin keskeisemmässä roolissa on Heidi Soidinsalon huikea äänisuunnittelu. Voice-overina tuleva dialogi vääristyy sitä mukaa, kun synapsit henkilöiden neurosysteemeissä napsahtelevat. Jokainen niiskaus ja nielaisu saa merkityksen.

Kun voit tehdä ihan mitä tahansa haluat, mitä teet? Teetkö lopulta mitään? Onko täydellinen vapaus juuri se nerokkain uusliberalistinen vankila?

*****

Esitystaiteen seura: Asetelmia
Esitys Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla 19.8.2016

teater 90°: WunderKinder
Esitys Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla 21.8.2016

10 lämmintä ja 75 kylmää minuuttia

Olen tainnut ennenkin kirjoittaa siitä, miten festivaaleilla esityksiä katsoessa järjestyksellä on väliä. Kaikki nähty vaikuttaa kaikkeen tulevaan. Korjaamon Stage-festivaalin välissä (sieltä koostetta tuonnempana) käväisin Helsingin Juhlaviikkojen puolella, jossa koin kaksi esitystä, jotka eivät olisi voineet olla toisistaan kauempana. 

Argentiinalaisen Fernando Rubion Everything by My Side on samaan aikaan yksityinen ja julkinen kokemus. Seitsemän katsojaa kerrallaan sujahtaa samaan sänkyyn näyttelijän kanssa ja saa henkilökohtaisen hetken. Sängyt ovat kuitenkin julkisella paikalla, joten kokija muuttuu itsekin osaksi esitystä. 

Kun oma vuoroni tulee, näyttelijä Annika Tudeer ei ensin katso minua. Puhuu vain hiljaisella äänellä hieman ohitseni. Sitten, yhtäkkiä, hän kääntää katseensa suoraan silmiin, hymyilee lähes huomaamatta ja sipaisee hiuksiani. 

Sydämeni hakkaa. Hän puhuu minusta. Jokaisesta verkkaisesti lausutusta lauseesta minulla on aikaa assosioida omaan elämääni, omiin ratkaisuihini. 

Kohtaaminen on yhtä aikaa intiimi ja pidättyväinen. Toki jaamme vuoteen 10 minuutin ajan keskellä lauantairuuhkaista Keskuskatua, mutta samalla tämä on ilmiselvästi esitys. Se suojelee minua, ehkä näyttelijääkin.

Kun nousen vuoteesta, vedän peiton siististi paikoilleen seuraavaa varten. Hymyilen viimeisen kerran ja Annika hymyilee takaisin. Tuo viimeinen hetki määrittää minulle tämän esityksen. Ilman sitä tämä jäisi satunnaiseksi kuriositeetiksi, mutta viimeinen yhteinen hymy tekee siitä minulle merkityksellisen.

Pakenen pintaan pyrkivää itkua ja pakahduttavaa tunnetta kaikista maailman paikoista Stockmannille. Eksyn, kuten aina, mutta alennusmyynnin asiakastulvaan on helppo piiloutua.

Päivän toinen esitys tapahtuu perinteisemmällä näyttämöllä. Italialaisen Romeo Castelluccin Go Down, Moses käyttää läpinäkyvän fondin taakse utuisena rakentuvien kuviensa tukena suuren näyttämön valtavaa koneistoa. Mooseksen tarinasta, äitiydestä ja Platonin luolasta ammentava, massiivisia installaatioita rakentava esitys tuntuu iltapäivän intiimiyden jälkeen melkein törkeältä.

Ihmiset käyskentelevät, luovat itsestään ja toisistaan taidetta, galleria ei kaipaa juuri muuta katsottavaa. Äiti synnyttää vessassa, veri leviää joka puolelle. Lapsi on laskettu korissa virran vietäväksi, kohti suurta tehtäväänsä - vaiko kuitenkin heitetty roskalaatikkoon? Poliisilaitoksella äidin raamatulliset näyt ottavat vallan. 

Lopulta päädymme luolaan, jossa lapsensa menettänyt nainen painaa kämmenensä luolan seinään. Ensimmäinen taideteos on syntynyt.

Visuaalisesti ankaran niukka ja äänimaailmaltaan ylenpalttinen esitys on kylmääkin kylmempi. Viileän älyllisenä se ei kosketa minua millään tasolla, vaan katson sitä puhtaasti teknisenä suorituksena. 

Aika toden totta on suhteellista, tunti ja vartti ei lopu riittävän nopeasti, mutta kymmenen minuutin soisin jatkuvan ja jatkuvan.

*****

Fernando Rubio: Everything by My Side
Romeo Castellucci: Go Down, Moses
Esitykset Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa 20.8.2016

Lempeästi automaation diktatuurissa

Ennen esityksen alkua juttelen ystäväni kanssa kuolemasta. Miten haluaisin tulla haudatuksi? Haluaisinko, että minulle pystytetään hautakivi, jonka luona jäljelle jääneet voisivat muistella, vai haluaisinko mieluummin, että tuhkani käytettäisiin maanparannusaineena osana luonnon kiertokulkua? Kalmanhajuiseen aiheeseen keskustelumme suuntaa esityksen lähtöpaikka, Hietaniemen hautausmaa.

Saksalaisen Rimini Protokoll -kollektiivin teos Remote Helsinki on esitys, jossa ryhmä ihmisiä kulkee tekoälyn ohjaamana ympäri kaupunkia. Mikäli aiot vielä kokea esityksen (mikä on mahdollista lokakuuhun saakka), suosittelen, että lopetat lukemisen tähän. En pysty välttämään hienoista spoilaamista, vaikka en aiokaan kertoa kierroksen kulusta kovin yksityiskohtaista tietoa.

Henkilökunnan ehdotuksesta vaihdan opastukseni suomesta englantiin, mikä jo itsessään tuo tiettyä etäisyyttä tilanteeseen, toisaalta vaatii keskittymään kuulemaansa ehkä eri tavalla kuin omalla kielellä.

Kuulokkeista kuuluva äänimaailma on rakennettu niin, että se sulautuu ympäröivään maailmaan kuin huomaamatta. Lakkaan nopeasti välittämästä, onko kuulemani lintu todellinen vai onko tilanne luotu juuri meitä varten. 

Olemme lauma, kuljemme yhdessä, teemme samoja asioita. Tekoäly korvissa käskee ja me toimimme, kyseenalaistamatta. Mukana kulkevat undercover-osallistujat säätelevät kulkuamme kellontarkasti.

Luurien sisällä äänimaailma ja puhe luovat suojaavan kuplan. Samalla kun tiedostan, että herätämme ohikulkijoissa varmasti huomiota samaan tahtiin kulkevana ja joskus hieman erikoisesti käyttäytyvänä laumana, tunnen, että olen itsekin tarkkailija. Ympäröivä maailma muuttuu näyttämöksi, ohikulkijat sen näyttelijöiksi.

Sadan minuutin aikana mietin paljon paitsi ympäröivää yhteiskuntaa, jossa elämme erilaisten koneistettujen prosessien kautta ja jossa liikennevalot symboloivat arkipäivän automatisoitua diktatuuria, myös itseäni suhteessa toisiin. Nopeana kävelijänä löydän itseni usein lauman etujoukoista, jossa harmistun itselleni siitä, että en pysty tarkkailemaan muita, vaikka olen itse tarkkailtavana. 

Hienovaraisesti esitys vie minua. Heittäydyn, luotan siihen, että minua ei nolata, vahingoiteta tai nöyryytetä. Laulan, tanssin, juoksen kadun yli, hyppään metrosta ja nauran ääneen. 

Lopulta kohtaan turvallisesti yhden isoimmista peloistani - josta myös satuimme keskustelemaan ennen esitystä - ja itkenkin hieman. 

Remote Helsinki kutsuu tarkastelemaan ihmisyyttä lempeästi. Se on rakennettu niin aiheensa käsittelyn kuin teknisen toteutuksen tasolla niin taitavasti, että tunnen oloni sen jälkeen pitkään hieman huteraksi. 

*****

Rimini Protokoll: Remote Helsinki

Esitys 7.8.2016 osana Korjaamo Stage -festivaalia, esitykset jatkuvat lokakuuhun saakka.