20 maaliskuuta, 2016

Epätavallinen rakkaus ympäristön ristipaineessa

Rainer Werner Fassbinderin samannimiseen elokuvaan perustuva Pelko jäytää sielua kertoo vanhemman saksalaisnaisen ja nuoremman arabimiehen rakkaussuhteesta Münchenin olympialaisten terroritekojen jälkeisessä Saksassa. 

Emmi (Anna Pitkämäki) ja Aliksi kutsuttu Salem (Aleksi Holkko) rakastavat toisiaan, vaikka ympäröivä yhteisö ei suhdetta nikottelemamatta niele. Niin naapurit kuin työkaveritkin hyljeksivät Emmiä. Siirtotyöläisen arvo ei ole yhteiskunnan silmissä mitään ja Emmin lapset kääntävät selkänsä äidilleen, joka nyt yhtäkkisesti on muuttunut huoraksi likaisen arabin kanssa avioiduttuaan. 

Emmi ja Ali lähtevät kuristavaa ilmapiiriä pakoon lomamatkalle, jonka jälkeen kaikki on - toivottavasti - paremmin. Pikkuhiljaa ympäristö alkaakin suvaita epätavallista pariskuntaa, mutta lähinnä hyötymistarkoituksissa. Eihän kauppiaan sovi hyvää asiakasta torjua. Emmin työpaikallekin on saatu oma siirtotyöläinen syrjittäväksi. 

Samalla kun ympäristön ristiriidat laimenevat, hankaloituu Emmin ja Alin suhde kuitenkin sisältäpäin. Yhteiskunnan alistavat asenteet sujahtavat salaa myös parisuhteeseen.

Saana Lavasteen ohjaama esitys on visuaalisesti mielenkiintoinen. Minna Välimäen suunnittelema teräsrunkoinen lavastus ja Kari Laukkasen valo- ja kuvasuunnittelu toimivat valtavan hienosti yhteen rakentaen taustalle 1970-luvun saksalaista suurkaupunkia. 

Varjokuvat, likaisten lasien takana tai selin tapahtuvat kohtaukset korostavat Emmin ja Alin eristäytynyttä tilaa. Tatu Virtamon äänisuunnittelu alkaa jo esitystilaan tullessa, mikä virittää katsojaa ennalta.

Näyttelijäntyön estetiikka on etäännyttävällä tavalla melodramaattista, mutta samalla jotenkin kädenlämpöistä, mikä korostuu tarinan mustavalkoisuuden rinnalla. Pitkät ohikävelyt, portaiden kulkemiset ja kaipaavat katseet kaukaisuuteen eivät lisää, vaan purkavat jännitettä.  

Jonkin verran jännitettä syö myös se, ettei Anna Pitkämäki ole likimainkaan mummoiässä. Toki ei ole Aleksi Holkkokaan arabi. Näille faktisille ominaisuuksilleen näyttelijät eivät tietenkään mitään mahda, eikä heidän työssään pyhimysmäisinä keskushenkilöinä ole moitteen sanaa. Lukuisat sivuroolit ovat sen sijaan varsin markkeeraten rakennettuja. 

Päällimmäinen tunnelma esityksen jälkeen on aika haalea. Syvyysuunnassa hieman voimaton tulkinta latistaa teoksen eittämättä ajankohtaisen yhteiskunnallisuuden toteavaksi. Peili voisi kuitenkin olla kirkkaampi ja julmempikin. 

*****
Lahden Kaupunginteatteri: Pelko jäytää sielua
Esitys 19.3.2016

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...