Epätavallinen rakkaus ympäristön ristipaineessa

Rainer Werner Fassbinderin samannimiseen elokuvaan perustuva Pelko jäytää sielua kertoo vanhemman saksalaisnaisen ja nuoremman arabimiehen rakkaussuhteesta Münchenin olympialaisten terroritekojen jälkeisessä Saksassa. 

Emmi (Anna Pitkämäki) ja Aliksi kutsuttu Salem (Aleksi Holkko) rakastavat toisiaan, vaikka ympäröivä yhteisö ei suhdetta nikottelemamatta niele. Niin naapurit kuin työkaveritkin hyljeksivät Emmiä. Siirtotyöläisen arvo ei ole yhteiskunnan silmissä mitään ja Emmin lapset kääntävät selkänsä äidilleen, joka nyt yhtäkkisesti on muuttunut huoraksi likaisen arabin kanssa avioiduttuaan. 

Emmi ja Ali lähtevät kuristavaa ilmapiiriä pakoon lomamatkalle, jonka jälkeen kaikki on - toivottavasti - paremmin. Pikkuhiljaa ympäristö alkaakin suvaita epätavallista pariskuntaa, mutta lähinnä hyötymistarkoituksissa. Eihän kauppiaan sovi hyvää asiakasta torjua. Emmin työpaikallekin on saatu oma siirtotyöläinen syrjittäväksi. 

Samalla kun ympäristön ristiriidat laimenevat, hankaloituu Emmin ja Alin suhde kuitenkin sisältäpäin. Yhteiskunnan alistavat asenteet sujahtavat salaa myös parisuhteeseen.

Saana Lavasteen ohjaama esitys on visuaalisesti mielenkiintoinen. Minna Välimäen suunnittelema teräsrunkoinen lavastus ja Kari Laukkasen valo- ja kuvasuunnittelu toimivat valtavan hienosti yhteen rakentaen taustalle 1970-luvun saksalaista suurkaupunkia. 

Varjokuvat, likaisten lasien takana tai selin tapahtuvat kohtaukset korostavat Emmin ja Alin eristäytynyttä tilaa. Tatu Virtamon äänisuunnittelu alkaa jo esitystilaan tullessa, mikä virittää katsojaa ennalta.

Näyttelijäntyön estetiikka on etäännyttävällä tavalla melodramaattista, mutta samalla jotenkin kädenlämpöistä, mikä korostuu tarinan mustavalkoisuuden rinnalla. Pitkät ohikävelyt, portaiden kulkemiset ja kaipaavat katseet kaukaisuuteen eivät lisää, vaan purkavat jännitettä.  

Jonkin verran jännitettä syö myös se, ettei Anna Pitkämäki ole likimainkaan mummoiässä. Toki ei ole Aleksi Holkkokaan arabi. Näille faktisille ominaisuuksilleen näyttelijät eivät tietenkään mitään mahda, eikä heidän työssään pyhimysmäisinä keskushenkilöinä ole moitteen sanaa. Lukuisat sivuroolit ovat sen sijaan varsin markkeeraten rakennettuja. 

Päällimmäinen tunnelma esityksen jälkeen on aika haalea. Syvyysuunnassa hieman voimaton tulkinta latistaa teoksen eittämättä ajankohtaisen yhteiskunnallisuuden toteavaksi. Peili voisi kuitenkin olla kirkkaampi ja julmempikin. 

*****
Lahden Kaupunginteatteri: Pelko jäytää sielua
Esitys 19.3.2016

Nykyklovneria ei paljon naurata

Kallo Collectiven kahden teoksen ilta on kiinnostavaa nykyklovneriaa: ei oikeastaan erityisen hauskaa, mutta varsin häiritsevää ja surullistakin. Naurattaa kyllä, mutta ihan toisella tavalla kuin voisi odottaa. 

Sampo Kurpan soolo Houkutus kuuden vuoden takaa pureutuu addiktioon, nikotiinin lumoukseen. Entisenä röökimuijana on helppo tunnistaa mielentila, jossa onneton miekkonen tempoilee yrittäessään irti riippuvuudesta. 

Fyysistä teatteria, klovneriaa, jongleerausta ja esinemanipulaatiota yhdistävä esitys riipaisee. Kurpan hahmo on maaninen ja masentunut samalla kertaa. Sijaistoiminnot tupakoinnille ovat moninaiset, milloin narun näennäisestä sotkemisesta sukeutuu eläviä hahmoja, milloin jonkkapallot jäävät jumiin keskelle selkää. 

Aivan joka kohdaltaan ei esitys minua hyppysissään pidä, ongelmat ovat lähinnä dramaturgisia, mutta Kurpan esiintyminen on hurmaavan inhimillistä. 

Thomas Moncktonin tuoreessa soolossa Only Bones on puolestaan aimo annos epäinhimillisyyttä. Moncktonin keho ja kasvot taipuvat muotoihin, jotka eivät aina tunnu edes mahdollisilta. Esitys on minimalistisesti rakennettu, Gemma Tweedien kanssa luotu konsepti keskittyy olennaiseen: on vain ihmiskeho ja vahva valo ylhäältä, joka piirtää kaikki yksityiskohdat terävästi. 

Miimisesti ja tarinankerronnallisesti Monckton vie erilaisiin maailmoihin, kuten veden pinnan alle meduusaksi. Kiinnostava on ihan oma evoluutioteoria, joka alkaa moninaisten eläinten risteyttämisellä ja kasvaa kenellä on isoin tykki -pullisteluun. 

Moncktonin vastanäyttelijänä vakuuttaa Tuomas Norvion musiikki ja äänimaailma, joka käy raikasta dialogia esiintyjän oman ääntelyn kanssa. Myös tässä esityksessä nauru jää kurkkuun ja jättää samaan aikaan niin huvittuneen kuin vähän ilkeänkin olon. 

*****

Kallo Collective: Houkutus & Only Bones

Esitys Cirko-keskuksessa 18.3.2016

Torttutukkien tuomioistuimessa

Olen aina lähtökohtaisesti pitänyt Martin McDonaghin näytelmistä. Ei Hirttäjätkään poikkeusta tähän tee, vaikka tällä kertaa ollaan ehkä enemmän spektrin huumoripäässä kuin synkissä tunnelmissa. 

Synkkyyden ja hilpeyden yhdistelmä on se, mikä McDonaghin teoksissa minua erityisesti viehättää. Naurattaa vedet silmissä, vaikka ihmiset tekevät toisilleen ihan kamalia asioita, useimmiten vielä rakkaudesta. En toki kiellä, etteikö taitavasti tehty ja yllättävä väkivalta näyttämöllä olisi muutenkin henkilökohtaisia perversioitani.

Toinen viehätyksen syy on McDonaghin dialogi, jonka suomentajana Sami Parkkinen on mestari. McDonaghin kielellinen maailma on kuin oma ankkalinnansa, kaikki ovat kaunopuheisia, voimasanat ovat innovatiivisia ja koukeroisinkin lause on silti ilmava. 

Hirttäjissä Englannin toiseksi kuuluisimmalta teloittajalta Harry Wadelta (ärhäkkä Petri Manninen) lähtee sivutoimi alta, kun kuolemantuomio lakkautetaan vuonna 1965. Alice-vaimon (Paula Siimes) kanssa leipätyönä pyöritettävä pubi sentään pysyy. 

Harrya ihailevien kantapeikkojen kaljanjuonti keskeytyy, kun hyypiömäinen Mooney (Heikki Pitkänen) ilmestyy paikalle ja sekoittaa uhkaavalla olemuksellaan niin Harryn kuin tämän möksähtelevän teinityttären Shirleyn (Alina Tomnikov) pään, eri syistä tosin. 

Sitten tapahtuu sarja yllättäviä, epätodennäköisiä ja väkivaltaisia asioita, kuten McDonaghilla usein. Lopussa ollaan ihan mahdottoman inhimillisiä, kuten McDonaghilla usein.

Mika Myllyahon ohjaama esitys on pienestä ensi-iltataaplailusta huolimatta ihastuttavan pöhkö. Farssi edellä mennään. Hahmot on viety niin ulkoisesti torttutukissaan (mikä loistava kunnianosoitus peruukinteon perinteelle!) kuin tyyppeinäkin reippaasti överin puolelle. 

Jäntevästi näyttelevän keskusnelikon lisäksi lukuisista sivuhenkilöistä muistiin piirtyvät ainakin Timo Tuomisen ruttuvaarihenkinen puolikuuro totuudentorvi Arthur sekä Kristo Salmisen itseriittoinen tosielämän sankarihirttäjä Albert Pierrepoint.

Kuitenkin jotakin jää uupumaan. Mietin, että onko ulkoinen tyylittely syönyt raadollista sisältöä vai onko juuri toisinpäin: peittävätkö peruukit ja reipas farssiote syvällisemmän sisällön puutetta.

Vaikka Hirttäjät ei nousekaan lempi-McDonaghieni Lännen syrjällä (Kuopion Kt 1999), Vuoriston kaunotar (TT 2005) ja Tyynymies (TTT 2009) veroiseksi elämykseksi, on se rehdisti ja hyvin tehtyä pertsaa, ihan virkistävääkin omassa teatterillisuudessaan.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Hirttäjät

Ensi-ilta 9.3.2016

Tottele näytelmäkirjailijaa (äläkä spoilaa)

Iranilaisen näytelmäkirjailija Nassim Soleimanpourin Valkoinen kani, punainen kani odottaa näyttelijäänsä sinetöidyssä kirjekuoressa. Näyttelijä ei tunne tekstiä ennalta, ohjaajaa ei ole. Kirjailija ei kirjoitushetkellä saa poistua kotimaastaan, mutta näytelmä lähtee kiertämään maailmaa. Tällä kertaa kuoren avaa ja kaninkoloon hyppää Leea Klemola.

Koska en halua spoilata yhdenkään katsojan tai tulevan esiintyjän kokemusta, en kerro näytelmän sisällöstä mitään. Kerron vain ajatuksia (tai lähinnä kysymyksiä), joita se minussa herättää. Mutta varmuuden vuoksi: jos olet aikeissa mennä katsomaan esitystä tai esiintyä siinä itse, jätä tämä nyt lukematta. 

Googlaamistakaan ei kannata kovin laajasti harjoittaa, sillä monet ns. arviot maailmalta itseasiassa vain referoivat yksityiskohtaisesti sisältöä. Itse jätin kaiken ennakkotiedon etsimättä lukuunottamatta Korjaamon omaa tiedotetta ja Helsingin Sanomien puffijuttua.

Mietin, että onko näytelmä oikeastaan erityisen kiinnostava näytelmänä. Ehkä sen ansiot ovat ennemminkin siinä, miten se saa minut katsojana miettimään esitystilanteen banaaliutta ja tarinankerronnan voimaa mielikuvien luojana. Siinä, miten se osallistaa katsojansa, toisaalta lempeästi, toisaalta aika karmean kierolla tavalla.

Näyttelijä on näytelmäkirjailijan välikäsi, laboratoriokokeen välittäjäaine. Soleimanpourin muutkin näytelmät ovat varsin kokeellisia ja toteutuvat joskus täysin ilman näyttelijää tai muita teatterin konventionaalisia osatekijöitä.

Teksti ärsyttää minua, ainakin tällä tavoin kylmiltään ääneen luettuna. Ei niinkään sisällöltään, mutta rakenteeltaan. Näytelmä tuntuu vaativan ajattelemaan kaikkea allegoriana. Onko sen tarkoituskin ärsyttää?

Jossakin kohtaa minua alkaa itkettää. Itkettääkö minua solidaarisuussyistä ajatellessani kirjoittajaa ja niitä fiktioksi muutettuja olosuhteita, jossa näytelmä on kirjoitettu vai aiheuttaako tunnereaktion tämä erikoinen laboratoriokoe?

Kyseenalaistan kaiken. Miten pitkälle tottelevaisuuden voi viedä? Kuinka tottelevainen näyttelijä voi olla? Entä kuinka tottelevainen yleisöstä voi tulla? Kuka ylipäätään on tämän esityksen näyttelijä? Missä näyttelijän ja ei-näyttelijän raja menee? Miten eri näyttelijä vaikuttaa esityksen vastaanottoon?

Valkoinen kani, punainen kani on ihan maukas kokeellinen suupala ja ehdottomasti kokemisen arvoinen, mikäli teatterin konventioiden kyseenalaistaminen kiinnostaa. En kuitenkaan ole varma, menisinkö katsomaan sitä uudestaan toisen näyttelijän esittämänä. Ehkä, mutta todennäköisemmin en.

*****
Korjaamo Teatteri: Valkoinen kani, punainen kani
Esitys 5.3.2016