Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 4 (the end)

Korvissa kuulokkeet ja kourassa älypuhelin kävelen pitkin Reykjavikin katuja. Ääni luureissa kehottaa minua välillä pohtimaan joitakin omaan elämääni liittyviä asioita, välillä tarkkailemaan ympäristöäni tietyistä näkökulmista. Ajoittain kuulen tunnustuksia, silloin tällöin tekstiviestittelen Edinburgissa olevan toisen osallistujan kanssa. Käynnissä on kanadalaisten Adrienne Wongin ja Dustin Harveyn Landline: Reykjavik to Edinburgh, joka tekee osallistujasta niin teoksen esiintyjän kuin vastaanottajankin.

Koska englanti ei ole ajatuskieleni, menee aivoni välillä solmuun, kun samaan aikaan pitäisi kuunnella runollisia ohjeita ja pallotella sana-assosiaatiota Skotlannin suuntaan. Välillä tehtävänannot myös vievät minut omiin ajatuksiini ja huomaan, että minun on vaikea pysyä hetkessä. Mietin, millainen kokemus olisi pidempänä - tunti tuntuu aika lyhyeltä - ja kaupungissa, jonka tunnen paremmin. 

Tekstiviestien kirjoittaminen vieraalla laitteella ja vieraalla kielellä tuntuu tuskastuttavalta ja työläältä, joten teen sitä mahdollisimman vähän, vain silloin kun siihen erikseen kehotetaan. Onneksi vastapuolikaan ei tunnu kaipaavan enempää kontaktia. Kohtaamme kävelyretken lopussa myös Skypen välityksellä, mutta samaan aikaan kierrosta käynyt toinen pari jatkaa omaa, ilmeisen vilkasta keskusteluaan, joten emme vaihda sanaakaan. Se ei haittaa minua.

Jossakin vaiheessa kierrosta meitä kehotetaan jakamaan kokemus eksyksissä olemisesta, joko konkreettisella tai kuvaannollisella tasolla. Minulle eksyksissä oleminen avautuu - ehkä tämän kokemuksen myötä tai jo aiemmin tietämättäni - ennemminkin mahdollisuutena jollekin uudelle kuin esteenä. Siinä jo itsessään on mielestäni antia yhdelle esitykselle. 

Oman festivaaliohjelmani viimeinen on dokumenttiteatteriesitys Nazanin. Vuonna 2009 Iranista Islantiin poliittisena pakolaisena tullut Nazanin Askari kertoo Marta Nordalin ohjaamana tarinansa, tai ainakin teatteriksi kääntyneen version siitä. Helena Stefánsdóttirin animaatiot keskustelevat dokumentaarisen kuvamateriaalin kanssa taustalla.

Nazanin ei - tietääkseni - ole ammattiesiintyjä, mikä tuo esitykseen oman virityksensä. Hitaasti ja selkeästi artikuloiden kerrottuna tarina muuttuu aika monotoniseksi, vaikka itse asiat, kuten sananvapaus tai naisen asema islamilaisessa diktatuurissa, ovatkin vahvoja tunteita herättäviä. Jollain tavalla esityksen alleviivaava ote puuduttaa minua ja vaikka hitusen yllättävä metateatterillinen lopetus onkin ihan toimiva, ei esityksestä jää käteen paljoakaan.

Mutta festivaal(e)ista kyllä  jää. Kotikutoisesti järjestetty tapahtuma on taiteelliselta sisällöltään kiinnostava ja runsas. Lókalin ja RDF:n yhdessä tuottama kansainvälinen ohjelmisto haistattaa pitkät taiteen rajoille ja kokeilee rohkeasti uusia muotoja, paikalliset teokset taas pelaavat pienin keinoin, vaikka aiheet ovatkin suuria.

Toivon kovasti, että pääsen vielä joskus takaisin, niin festivaalille kuin Reykjavikiinkin.

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Adrienne Wong & Dustin Harvey: Landkine: Reykjavík to Edinburgh, esitys 30.8.2015
Marta Nordal: Nazanin, esitys 30.8.2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 3

Eilinen tarjosi esityksiä todellakin laidasta laitaan. Päivä alkoi sympaattisella tyttöenergialla Ásrún Magnúsdóttirin GRRRRRRLS-esityksellä. Teos on samaa tilaussarjaa kuin avajaisissa nähty Margrét Bjarnadóttirin nimetön teos, inspiraationa siis sana concert (joka toki voi kääntyä paitsi konsertiksi, myös yhdessä tekemiseksi). 

Esityksessä parikymmentä 13-16-vuotiasta tanssia harrastavaa tyttöä muodostaa joukon, joka käyttäytyy laumamaisesti. Teoksen edetessä tyttöjen persoonat kuitenkin alkavat erottua. Tyttöjen mahtavuus ei jää epäselväksi. Who run the world? No tytöt tietysti!

En tiedä, ehkä itse kaipasin jotakin enemmän, vähän jonkinlaista kysymyksenasettelua tai väitettä, johon ottaa kantaa. Nyt esitys oli käytännössä hengennostatusta, mikä sinänsä ei toki väärin ole, mutta joka ei loppujen lopuksi kovin kauaa toimi, jos ei itse ole tsempin kohteena. Tytöt tuntuvat olevan itse esityksestä aika liekeissä, mikä on tietysti itsessään arvokasta.

Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnasonin ja Snæbjörn Brynjarssonin A Series of Novels Never Written on yllättävä tanssiteos. Kirjailija Snæbjörn tanssii koreografipuolisonsa Ragnheiðurin kanssa luomalla elekielellä seitsemän keskeneräistä romaanikäsikirjoitustaan. 

Heti alkuun Snæbjörn toteaa, että teos kumpuaa tarpeesta luoda jotakin vilpitöntä, ilman sarkasmia, ironiaa tai cooliutta (näkökulma vaikuttaa tämän viikon perusteella aika tyypilliseltä islantilaisille tekijöille). Hänen kömpelön tanssinsa on tarkoitus välittää teokset suoraan katsojille ilman kielen tai kirjallisuuden välitystä, kehosta kehoon. Haastavaa tuntuu olevan ja kriisi iskee uudelleen kesken esityksen. 

Esitys on hilpeä ja höyhenenkevyt otteessaan, mutta juuri siksi se viehättää minua aika paljon. Snæbjörnin epäesittäminen on vaatimattomuudessaan valloittavaa. Kysymys siitä, miten omaa taidettaan voisi mahdollisimman puhtaasti artikuloida ulospäin, lienee perustavanlaatuinen. Snæbjörnin ja Ragnheiðurin valinta on lempeä huumori ja esiintyjän haavoittuvan alttiiksi asettuminen.

Illan kolmas esitys oli sitten jotakin aivan muuta. Belgialaisen performanssitaiteilijapariskunnan Florentina Holzingerin ja Vincent Riebeekin esitys Schönheitsabend solmii yhteen baletin konventiot, queerin ja epäkonventionaalisen kauneuskäsityksen.

Esityksen kolmesta osasta ensimmäinen “Tänze des Lasters” (paheellisuuden tanssit) muokkaa klassisen Shéhérazade-baletin eksoottisen eroottisuuden ja väkivallan moderniin muotoon. Anarkistinen parodia kulkee pateettisen baletin kautta tankotanssiin ja huipentuu akrobaattiseen strap-on-penetraatioon näyttämöllä, mikä on kieltämättä yllättävää. Yllättävämpää on ehkä kuitenkin se, ettei kohtaus näyttäydy rumana tai pornografisena, kauneudeksi se tulee perusteltua myöhemmin.

Toinen osa "Tänze des Grauens" (kauhun tanssit) ponnistaa mielisairaalan kynnyksellä olevan Vaslav Nijinskyn sooloteoksista ja tutkii taiteilijan prosessia kuin koe-eläintä. Holzigerin holtiton ja infantiili esiintymisestä kieltäytyminen Riebeekin säestämänä jää hassuksi välikommentiksi ennen viimeistä osaa. 

Kolmas osa “Tänze der Ekstase” (ekstaasin tanssit) solmii yhteen langanpäät ja kertoo tarinan homomiehen ja naisen rakkaudesta queer-fantasiakuvastoon kietoutuneena. Rakkaudellisin rakkaudenteko on lopulta kumppanin sitominen ja ripustaminen roikkumaan. 

Esityksen provokatiivisuus on hämmentävällä tavalla aika helposti vastaanotettavaa. Toki jokaisella katsojista on omat sietokykynsä rajat, mutta minun rajojani esitys ei vielä uhkaa. Se pysyy riittävän kaukana näyttämöllä, enkä koe, että se haastaisi minua jotenkin henkilökohtaisesti. Kauneuteen ja rakkauteen se avaa näkökulman, joka tarkemmin katsottuna ei ole ollenkaan omituinen, vain erilainen kuin ehkä odottaisi.

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Ásrún Magnúsdóttir: GRRRRRRLS, esitys 29.8.2015
Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnason & Snæbjörn Brynjarsson: A Series of Novels Never Written, esitys 29.8.2015
Florentina Holzinger & Vincent Riebeek: Schönheitsabend, esitys 29.8.2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 2

Eilisiltana Lókal-festivaalilla ja Reykjavik Dance Festivalilla näkemäni kaksi esitystä venyttivät aikaa ja katsojan sietokykyä varsin mielenkiintoisilla ja toisistaan erilaisilla tavoilla.

Newyorkilaisen performanssitaiteilija Zachary Oberzanin Tell Me Love Is Real on surullista stand-upia, kipeää spoken wordia ja popkulttuuriviittauksia vilisevää mediataidetta yhdistävä epämusikaalinen musiikkiesitys depressiosta. 

Itsemurhayrityksen jälkeen suljetulta osastolta käsin rakkautta pohtiva yhden miehen show häärii teeman ympärillä punoen yhteen niin Whitney Houstonin, Serge Gainsbourgin kuin Leonard Coheninkin tulkintoja aiheesta. Lisäksi tarjolla on pohdiskelua äidinrakkaudesta, Bruce Leestä, Jean-Claude Van Dammesta ja ahdistuksesta. 

Oberzanin esiintyjäpersoona on jokaista suupielen värähdystä myöten rakennettu, mutta jotakin hyvin koskettavaa siinä on. Absurdin rajalla tasapainottelevat episodit kestävät aina juuri vähän kiusaannuttavasti liian pitkään, eikä esitys tahdo millään loppua. Jännällä tavalla Oberzan kuitenkin pitää katsojaa hyppysissään, vaikka välillä esitys pitkästyttääkin, ihan kuin tahallaan.

Lókalin ja RDF:n yhteinen festivaaliotsikko on "Every body's spectacular" ja tavallaan otankin sen koko ohjelmiston yleisenä lukuohjeena. Kehojen ihmeellisyys näyttäytyy erityisen kiinnostavana ruotsalaisen Stina Nybergin koreografiassa Splendour.

Seitsemän tanssijaa ottaa haltuun Dave Clarken teknoalbumin Archive One, tarttuen kappaleiden eri elementteihin ja kerrostumiin kehollisin reaktioin. Takana on erikoinen harjoitusprosessi: jokainen harjoitus - daily techno practice - on ollut koko albumin mittainen eikä musiikkia ole pyritty tulkitsemaan. Sen sijaan tanssijat tanssivat nimenomaan tiettyjä ääniä ja biittejä, tanssivat musiikkia auki. Myöskään yksittäisen tanssijan yksilölliseen tapaan tanssia musiikin elementtejä ei ole puututtu.

Päällekäyvä musiikki ja jatkuva, tavallaan monotonisena toistuva liike tekee esityksestä minulle aika haastavan ottaa vastaan. Se kuitenkin samalla kiehtoo minua ja huomaan erityisesti seuraavani tiettyjä tanssijoita. Esityksen aikana alankin pohtia sitä, miksi juuri he ovat minusta kiinnostavia, ja muut eivät (niin kiinnostavia). 

Onko kyse siitä, että heidän aksenttinsa ovat tiukempia ja liikkeensä terävämpiä kuin muilla? Vai siitä, että näen heidän kasvoillaan enemmän jonkinlaista tunnetta, kun taas muilla kasvot pysyvät neutraalimpana? He myös ottavat enemmän kontaktia muihin tanssijoihin, vaikka periaatteessa jokainen tanssiikin yksin. Tarinan perään olevana katsojana tunteet ja kontaktit ovatkin ne, jotka tuntuvat minua puhuttelevan puhtaan liikkeen sijasta. 

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Zachary Oberzan: Tell Me Love Is Real, esitys 28.8.2015
Stina Nyberg: Splendour, esitys 28.8.2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 1

Ensivaikutelma Reykjavikista on sympaattinen ja kotikutoinen, samaa voisi sanoa myös Lókal-teatterifestivaalista. Olen siis parhaillaan Islannissa tutustumassa Lókalin ja Reykjavik Dance Festivalin (RDF) tarjontaan.

Olen kerrankin onnistunut rakentamaan itselleni ihan tolkullisen aikataulun, joka viime hetken logistiikkasäädöstä johtuvien muutosten myötä rentoutui entisestään. Lienenköhän kasvanut ihmisenä, kun ei ole pakko juosta hikipäässä ihan jokaisessa mahdollisessa esityksessä, vaan aikaa on myös muulle turismille. Ja näemmä myös flunssalle. Oh well, eipä ole ennenkään semmoiset pysäyttäneet.

Tänä vuonna kaksi samaan aikaan järjestettävää esittävän taiteen festivaalia on lyönyt hynttyyt yhteen. Suuri osa ohjelmistosta on tuotettu yhdessä, niinpä tarjonta ei turhaan kunnioita eri esittävän taiteen lajien rajoja. Ensimmäiset kolme näkemääni esitystä myös suhtautuvat lajiin riemastuttavan leikkimielisesti.

Festivaalien yhteisessä avajaistilaisuudessa nähtiin islantilaisen koregrafin Margrét Bjarnadóttirin nimetön teos. Se on osa RDF:n tilaussarjaa, jonka inspiraatioksi on annettu sana konsertti. Margrétin konsertti on varsin riisuttu. Hän kertoo kirjoittaneensa 14 vuotta sitten päiväkirjaansa: "jos olisin soitin, olisin sello, joka haluaisi olla rumpusetti".

Margrét, joka on balettitanssijana opetettu olemaan päästämättä tai aiheuttamatta melua, on rohkaissut itsensä tarttumaan rumpukapuloihin ja käymään soittotunneilla. Hallussa on neljä eri komppia, ainakin jotenkuten. Soitto katkeaa kuitenkin usein Margrétin surkuhupaisiin stand-up-pohdintoihin elämästä, kuolemasta ja kauneudesta.

Lopulta saadaan myös tanssia, kun kaksi mukaan pyydettyä ystävää joraa tunnollisen rummutuksen tahtiin. Esitys on omalla kömpelöllä tavallaan aika viehättävä eikä ota itseään turhan vakavasti. Loppuviikosta avautuu Margrétin valokuvaa ja installaatiota yhdistävä näyttely, luulenpa, että käyn tsekkaamassa myös sen.

When I Die, alaotsikoltaan A Ghost Story With Music, on juuri sitä. Sveitsiläinen Thom Luz on tarttunut tositarinaan englantilaisesta Rosemary Brownista, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia useiden kuolleiden säveltäjien väylänä tuoda esiin elinaikanaan säveltämättä jäänyttä musiikkia. 

Jos en olisi lukenut esityksen kuvausta ennalta (ja tutustunut melkein satasivuiseen käsiohjelmaan, jossa avataan mm. kummittelun perusteita), olisi edellämainittu saattanut jäädä ymmärtämättä. Luzin teos on näyttämöllinen sävellys, joka käyttää tekstiä vain yhtenä instrumenttina, aivan kuten kahta näyttelijää ja kolmea muusikkoakin. Aavemainen tunnelma kerrostuu livenä soitettavan ja aiemmin tallennetun yhdistyessä. 

When I Die on kiehtova esitys, josta musiikki ja harkittu visuaalisuus muodostavat enemmänkin installaation kuin teatteria. Ryppyotsaisesti ei tämäkään teos itseensä suhtaudu, oma nauruni on lähinnä hämmentynyttä. Joskus on kuitenkin oikein kivaa, ettei tarvitse niin paljon koko ajan ymmärtää, vaan voi vaan nauttia ja antaa esityksen viedä.

Islantilaisen Kriðpleir Theater Groupin teos Crisis Meeting on avoin kokous, johon katsojat ovat tervetulleita. Ryhmä pyrkii perustaja Friðgeir Einarssonin johdolla saamaan aikaiseksi apurahahakemuksen uutta teosta varten. Ihan kauheasti ei kyllä vielä ole saatu aikaiseksi. Friðgeir on puhdistavassa puhelakossa ja mulkoilee taka-alalla, kun Árni Vilhjálmsson ja Ragnar Ísleifur Bragason esittelevät yleisölle ryhmän aikaisempaa tuotantoa ja työtapoja. 

Esitys pelaa Konttori-henkisellä myötähäpeän tunteella, kun näyttämöhenkilöiksi muuttuneet ryhmän jäsenet päätyvät puimaan niin jungilaisia arkkityyppejä kuin Ragnarin äitisuhdetta uuden teoksen lähtökohtana. Friðgeirkin avaa lopulta sanaisen arkkunsa, mutta helmet ovat sieltäkin hukassa. 

Esitys kommentoi taiteen tekemiseen ja taiteilijoihin liittyviä olettamuksia, mutta mietin, saisikohan tästä enemmän irti, jos nämä tyypit ja heidän aiemmat tekemisensä olisivat oikeasti tuttuja. Ihan en loppuun saakka jaksa innostua, kun ei ote niin mahdottoman omaperäinen ole.

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Margrét Bjarnadóttir, esitys 26.8.2015
Thom Luz: When I die, esitys 26.8.205
Kriðpleir Theatre Group: Crisis Meeting, esitys 27.8.2015

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali Sylvissä.

"Päällisin puolin kepeä kabaree-esitys on samalla sekä ahdistava kuvaus taiteilijoiden häpäisystä ja voimattomuudesta nykytilaan nähden että kuvottava narsismin peilaus."

Lue koko juttu Korjaamo Teatterin Stage-festivaalista Sylvi.fi:stä.

Historiaa, kritiikkiä ja vahvoja tarinoita

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali tarjosi jo ensimmäisillä esityksillään vahvoja yhteiskunnallisia teemoja, varsinkin itänaapurista Venäjältä. Ihmisyys löytyy karujen tarinoiden keskeltä.

Konstantinopolin kaatumisesta eurooppalaiseen nykytodellisuuteen

Moskovalaisen dokumenttiteatteriin erikoistuneen Teatr.Doc-ryhmän ohjelmistossa poikkeuksellinen historiallinen esitys 150 Reasons Not to Defend Our Motherland kertoo osmanien valtakunnan sulttaanin Mehmedin valloitusretkestä Bysantin valloittamattomaan pääkaupunkiin Konstantinopoliin vuonna 1453.

Tarinaa ovat jääneet kertomaan naiset, sillä kaikki miehet, olivat he sitten keisareita, sankareita tai pettureita, ovat kuolleet. Naiset pikkumustissaan helisyttelevät käsissään kuka mitäkin, ehkä nauloja, pullonkorkkeja, kulkusia. Itse asiassa he soittavat Dmitry Vlasikin sävellystä, esityksen mittaan soivat niin kahvikupit kuin ihmisen omasta sähköstä latautuvat laitteetkin.

Konstantinopolin piiritystä seurataan sekä osmanien että bysanttilaisten leireistä käsin. Kun imperiumi ympäriltä hajoaa, on lopulta kyse yksilön selviytymisestä. Tuhoutuako vai mukautuako? Miten paljon omia periaatteitaan voi taivuttaa selviytyäkseen?

Pari vuotta vanha teos on esityskaudellaan muuttunut profeetalliseksi, jos sen sellaisena haluaa lukea. Ei liene täysin sattumaa, että piiritetyt pukeutuvat oranssiin, piirittäjät punaiseen. Venäjän kaksipäinen kotkakin on tuontitavaraa Bysantista.

Elena Greminan ohjaus nostaa tekstin pääosaan ja tarjoaa niukasti visuaalista ärsykettä. Sitä tärkeämmäksi nouseekin äänimaailma. Kun osmanit hyökkäävät sisään petturin avaamasta portista, soi lähes sietämättömältä tuntuva triangelikonsertto. Kuolleiden keisarien rintakuvat katsovat silmät tyhjinä kaupungin hävitystä. Jokaisen despootin kohtalo on lopulta sama.

Sananvapauden puolesta

Teatr.Docin toinen Stage-festivaalilla nähtävä esitys Bolotnaya Square Case on haastatteluaineistoon perustuva esitys, joka päästää ääneen toukokuun 2012 suurmielenosoituksen yhteydessä vangittujen omaiset.

Esitys on kuin moniääninen monologi: eri ihmisten tarinat jakaantuvat kaikkien näyttelijöiden puhumaksi, jolloin persoonat katoavat. Voimakkaammin erottuvatkin tällöin arkiset huomiot, jotka korostavat toisaalta oikeusjärjestelmän järjetöntä byrokraattisuutta ja räikeää väärinkäyttöä, toisaalta harvinaisia hetkiä, joita omaiset vankilassa olevien rakkaidensa kanssa viettävät.

Teos koskettaa juuri näiden yksityiskohtien kautta. Vahvoina mielikuvina piirtyvät esiin oikeussalissa nukkuva tuomari, paperittomat karamellit tai veljelle viety lämmin villapusero. Äidit, isät, siskot, veljet ja morsiamet jatkavat omaa elämäänsä ulkopuolella, mutta osa sydäntä pysyy vankilan muurien takana.

Näyttelijät tuovat esitykseen liikettä heiluvilla riippumatoilla, mutta pelkkä teksti ja näyttelijöiden intensiivinen läsnäolokin riittäisivät.

Vangittujen omaiset ovat halunneet antaa tarinansa dramaturgi Polina Borodinan ja ohjaaja Elena Greminan käyttöön silläkin uhalla, että se saattaa vaikeuttaa yhä vankilassa tai oikeusprosessissa olevien perheenjäsenten tilannetta. Pelko ei ole aiheeton, mutta pelkoa on myös toisella puolella. Teatr.Docin toimintaa on hankaloitettu jatkuvasti ja viranomaiset yrittivät estää tämänkin esityksen ensi-illan.

Hyvyyden hankala määrittely

Göteborgin kaupunginteatterin siipien suojassa toimiva, lapsille ja nuorille ohjelmistoa tuottava Backa Teater uppoaa hyvyyden erilaisiin muotoihin teoksessa Acts of Goodness (Har du gjort en god handling någon gång?). Mattias Anderssonin ohjaus ja käsikirjoitus käyttää lähteenään useissa Euroopan maissa tehtyjä nuorten haastatteluja.

Esityksen ensimmäinen osa limittää toisiinsa kolme erilaista tarinaa, joissa hyvyys on hankalasti määriteltävää. Pahoinpitelyn uhri hakkaa ja ryöstää auttajansa. Nuori nainen pakottaa kerjäläisen omaan kotiinsa, vastaanottamaan oman ylenpalttisen anteliaisuutensa. Puolisolle tehty hyvä teko muuttuukin epäilyksen aseeksi.

Toinen osa tuo nuorten tarinat esiin sellaisinaan, paljaina monologeina suoraan yleisölle. Maailma, joka tarinoista välittyy, on pelottava ja täynnä pahuutta, rasismia ja väkivallan uhkaa. Siksi yllättävät hyvät teot kääntyvät helposti draaman aineistoksi.  Esiintyjien vaivaton yleisösuhde ja ohjauksen taitavasti välttämä tunteilu tekee esityksestä salakavalasti koskettavan, se ei koristele sanomaansa, mutta ei moralisoikaan. Nämä tarinat ovat todellisuutta eri puolilla Eurooppaa, juuri nyt.

*****

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali

Teatr.Doc: 150 Reasons Not to Defend Our Motherland
Esitys 12.8.2015

Teatr.Doc: Bolotnaya Square Case
Esitys 14.8.2015

Backa Teater: Acts of Goodness
Esitys 15.8.2015

Arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 19.8.2015, otsikointi ja ingressi toimituksen.

Teatterikesä-juttu Sylvissä

"Mad in Finland on sekä teknisesti että taiteellisesti mahdottoman kiinnostava esitys, joka poimii suomalaisuuden kliseet tarkasti, mutta jalostaa ne banaalin vitsailun yläpuolelle."

Lue koko juttu Tampereen Teatterikesästä Sylvi.fi:stä.

Maanantaikerho-arvio Liikekielessä

"Maija Hoiskon Maanantaikerho on suoran feministinen pamfletti, mutta tekee sen muotonsa kautta helposti lähestyttäväksi"

Lue koko arvio Maanantaikerhon Teatterikesä OFF-esityksestä Liikekieli.comista.

Urbaanista tanssiringistä nyrkkeilykehään

Kiasma-teatterin järjestämän, tuoretta urbaania taidetta esittelevän URB-festivaalin tämänvuotisesta ohjelmasta omaan kalenteriini valikoitui kaksi vähän haastavammalla yleisösuhteella pelaavaa teosta.

Australialaisen Nick Powerin koreografia Cypher leikkii breakdancen tanssiringillä. Katsojia kehotetaan asettumaan seisomaan mahdollisimman lähelle näyttämöä neljältä sivulta rajaavaa valkoista viivaa. Ensimmäinen osuus tanssitaan turvallisen välimatkan päässä, mutta pian rinki muuttuu pyöreäksi ja pienenee, kerta toisensa jälkeen.

Power haluaa tuoda katsojat osaksi breakdancen pyhintä rituaalia, rinkiä, jonka sisään ja ympärille pääsevät yleensä vain b-boyt ja b-girlit. Itse huomaan heiluvani musiikin biitin tahtiin jo ennen esityksen alkamista ja mitä pienemmäksi rinki muuttuu, sitä enemmän heiluvat muutkin katsojat. 

Pysyn tahallani ihan kiinni viivassa. Tanssijat tulevat todella lähelle, mutta edes siinä vaiheessa, kun suojaava valkoinen teippi poistuu lopullisesti ringin ympäriltä, en pelkää, että heidän akrobaattiset temppunsa tai uhoilunsa vaarantaisivat katsojien turvallisuutta.

Niin. Uhoilu, kukkoilu, testosteronihöyryinen isottelu on iso osa b-boyn tanssia. Tanssitapahtuma on battle, jossa kisataan toisia tanssijoita vastaan yksin tai pareittain. Teoksen neljä tanssijaa Youngkwang Joung, Shinokubo Hideo, Don Napalan ja Stephen Gow -  bboy-nimiltään Blond, Tepo, Don ja Stevie G - ovat taitavia ja mielenkiintoisella tavalla keskenään erilaisia tanssijoita. 

Yksi keskittyy enemmän pikkutarkkaan jalkatyöhön, toinen luottaa voimakkaaseen ja näyttävään akrobatiaan. Ensimmäisen, selvemmin yhteisestä koreografiasta ammentavan osuuden jälkeen on välillä vaikea erottaa, missä kohtaa koreografia vaihtuu improvisaatioksi.

Esiintyjien yleisösuhde on suora, leikkisä ja haastava. Jollekulle vähän röyhistellään, itse puolestani saan ringistä flirttaavan silmäniskun ja leveän hymyn, johon en voi muuta kuin hymyillä takaisin. Katsojia houkutellaan myös rinkiin tanssimaan, mutta vain yksi uskaltautuu. Sittemmin selviää, että taitava breikkari taitaakin olla koreografi itse.

Lopuksi rinki alkaa vaihtaa paikkaa ja katsojat siirtyvät pitkin tilaa tanssijoiden perässä. Tämä tekee viimeisestä osiosta aika sekavan ja jättää kaipaamaan konkreettisempaa lopetusta esitykselle. En tiedä, johtuuko suomalaisen yleisön varautuneisuudesta, mutta tuntuu myös, ettei tavoiteltu rituaalinomainen ja yhteinen tila esiintyjien ja katsojien välille aivan löydy. Siitä huolimatta mieleni tekee esityksen jälkeen itsekin jorata hiki päässä.

Brittiläisen Common Wealthin paikkasidonnainen teos No Guts, No Heart, No Glory on dokumenttiteatteria, joka perustuu nyrkkeilevien musliminaisten haastatteluihin. Esityspaikkana on luontevasti Ruskeasuon nyrkkeilyhalli. Myös tässä esityksessä yleisöä ohjeistetaan ottamaan rohkeasti oma paikkansa esitystilassa, olemaan valppaana ja siirtymään tapahtumien mukaan. 

Esiintyjien nimiä ei löydy käsiohjelmasta tai verkkosivuilta, joten en tiedä, ovatko he juuri samoja 16-23-vuotiaita naisia, jotka ovat työstäneet tekstin käsikirjoittaja Aisha Zian ja entisen nyrkkeilyn Britannian mestarin Ambreen Sadiqin kanssa. Kirjoitan tätä sillä oletuksella, että he ovat.

Nyrkkeilevä nuori nainen kohtaa ennakkoluuloja: oletko lesbo? Vielä enemmän itseään saa puolustaa, jos tulee muslimiperheestä. Eikö kuitenkin ole hyvä, että nyrkkeilemällä minusta tulee vahva ja kadulla käveleminen on turvallisempaa, tytöt kysyvät. Rankan treenaamisen rinnalla he ovat kuitenkin myös nuoria naisia, jotka pohdiskelevat tulevaisuuttaan ja rakkautta. Jätänkö opinnot kesken ja menenkö naimisiin minulle valitun miehen kanssa? Millaiset häät haluan?

Vaikka esiintyjät tulevat myös tässä esityksessä melkein iholle, säilyy luottamus. Ennen esitystä ohjaaja Evie Manning toteaa, että "saat juuri sellaisen katsomiskokemuksen kuin valitset" ja minä valitsen - kuten edellisenäkin päivänä - olla lähellä. Toki säpsähdän ja väistän, kun nyrkkeilyhanska tulee kohti naamaa, vaikka tiedänkin, ettei se minuun oikeasti olisi osumassa.

Tekstin seuraaminen on ajoittain aika työlästä, välillä sitä vyörytetään aikamoisena tulvana ja välillä se sulautuu osaksi Wojtek Rusinin elektronista musiikki- ja äänimaailmaa. Valmiiden sämplejen lisäksi Rusin rakentaa ääntä soittamalla mm. jumppa- ja jalkapalloja. 

Esitys on energinen, aggressiivinen ja hikinen, mutta samalla herkkä ja ajatuksia herättävä. Minua koskettaa kovasti lopussa ääneen sanottu ajatus siitä, että nyrkkeillessä kaikki on mahdollista.

*****

Nick Power: Cypher
Esitys Stoassa 5.8.2015
Common Wealth: No Guts, No Heart, No Glory
Esitys Ruskeasuon liikuntahallissa 6.8.2015
Esitykset ovat URB15-festivaalin ohjelmistoa.