15 maaliskuuta, 2013

Toinen kerta toden sanoo?


Kävin eilen katsomassa Telakalla Markus Järvenpään Rikos ja rangaistus -vierailun. Siitä harvinainen esitys, että katsomiskokemus oli toinen, ensimmäinen kerta tapahtui Teatterikesässä 2011. Harvoin tulee katsottua esityksiä useammin kuin kerran, tämä kuitenkin jäi niin vahvasti mieleen puolitoista vuotta sitten, että halusin tsekata, vieläkö kolisee. Kolisi, vahvasti.

Hämeen Sanomiin kirjoitin elokuussa 2011 esityksestä näin:

"Vaikuttava monodraama

Teatteriyhdistys KSR:n ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotanto Rikos ja rangaistus tiivistää Dostojevskin tiiliskiven intensiiviseksi parituntiseksi. Tuomo Rämön olennaiseen keskittyvä dramatisointi ja ohjaus antaa tilaa Markus Järvenpään virtuoosimaiselle näyttelijäntyölle. 
Keskeiset henkilöt näyttäytyvät Järvenpään esittäminä joko näyttämöllä tai ääninauhoilla, joskus pelkkinä kuvina tai esineinä. He kaikki saavat omat monologinsa ja omat tärkeät hetkensä, joista piirtyy hyvin inhimillinen ihmisgalleria. Esitys ei pyri tiukasti määrittelemään moraalia, syyllisyyttä tai rakkautta, henkilöt tekevät sen itse ja usein täysin erilaisilla tavoilla.
Inhimillisyys korostuu erityisesti mieleen jäävässä Marmeladovin hautajaiskohtauksessa, jossa aikaisemmin vain kuvana nähty Sonja jakaa katsojille, hautajaisvieraille, teetä ja keksejä. Yhtäkkiä intensiivisen, raa'an ja vimmaisen esityksen keskelle on mahdollista luoda täysin rauhallinen ja voimakkaan yhteisöllinen hetki. Lämmin olo seuraa esityksen jälkeen pitkään mukana."

(Julkaistu Hämeen Sanomissa 7.8.2011 laajemman koosteen ns. kainalojuttuna)

Eilisen esityksen jälkeen olo oli, mikäli mahdollista vieläkin lämpimämpi, toisaalta myös hengästyneempi. Esitystila muutti esityksen luonnetta aika tavalla. Kesällä 2011 esityspaikkana oli Teatteri Siperia, jonka tila, vanha Sorin nuorisotalo, on korkea ja avara. Telakan teatteritila taas on huomattavasti pienempi, matala ja monella tapaa intiimimpi. Edellisellä kerralla tuli katsottua esitystä kauempaa, jolloin edessä lattialla tapahtunutta ei täysin aina nähnyt. Tällä kertaa tälläsin itseni eturiviin, silläkin uhalla, että roisketta tulee. Nyt korostuivat yksityiskohdat, hyvin perusteltu vähäisten esineiden symboliikka sekä Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu, jonka hehkutukselle ei tuossa Teatterikesä-koosteessa ollut aikanaan tilaa. 

Järvenpään näyttelijäntyön totesin taannoin virtuoosimaiseksi ja sitä se kyllä on. Mitkä nyanssit! Mikä täydellinen rytmitaju! Eri henkilöt rakentuvat näennäisen pienistä ulkoisista merkeistä. Skaalaa löytyy irvokkaan vastenmielisestä Svidrigailovista hämmentyneen koomisen, lähes klovnimaisen Lužinin kautta pehmeän varautuneeseen Sonjaan. Lisäksi keskeiset henkilöt, koronkiskuri Aljona Ivanovna sekä Raskolnikovia riivaava tutkintotuomari Porfiri Petrovitš saavat hyvin elävät äänet. Tärkein on tietenkin itse Raskolnikov, jonka hirvittävä teko tuhoaa lopulta tekijänsä mielen. Järvenpään tulkitsemana Raskolnikovin psykofyysinen reaktio omaan pahuuteen on henkeäsalpaavaa työtä. Näkökulma pysyy vahvasti subjektiivisena ja kaikki muut henkilöt suodattuvat Raskolnikovin silmien (tai psyyken) kautta.

Tässä esityksessä todella on kokonaistaideteoksen ainekset kasassa. Ja vaikka esitys voisi helposti hukkua tarkasti harkitun muotonsa alle, Järvenpään aseistariisuva näyttämöoleminen tekee siitä myös minulle katsojana henkilökohtaisen. Suora katsekontakti näyttämöltä katsojaan on joskus vaikea ottaa vastaan, tällä kertaa tuntui kuitenkin perin luonnolliselta vastata katseeseen ilman kiusaantumista.

Huikea esitys. Kestäisiköhän vielä kolmannenkin katsomisen?

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...