Tuo vaarallinen laji!

Tänään vietetään jälleen Kansainvälisen teatteri-instituutin (ITI) julistamaa Maailman teatteripäivää, kuten jo vuodesta 1961 lähtien. Pisteet kotimaahan, aloitteen päivän viettämisestä teki Arvi Kivimaa vuonna 1959. (lisätietoa)

Joka vuosi ITI pyytää joltakin maineikkaalta teatterintekijältä julistuksen, joka luetaan kyseisenä päivänä tai jonakin lähipäivänä pidettävän esityksen alla teattereissa ympäri maailmaa. Viime vuonna julistuksen kirjoitti näyttelijä John Malcovich (lue), sitä edellisenä vuonna näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Jessica A. Kaahwa Ugandasta (lue). Olen monena vuonna ollut lukemassa julistusta, usein oman ohjaukseni alla, ja varsin usein koettanut olla ihan hirveän paljon itse liikuttumatta lukemastani.

Joinakin vuosina taas naurattaa, kuten tänä vuonna. Nyt julistuksen on laatinut Dario Fo (lue), jonka kirjoittajalleen tyypillisestä ronskista provokaatiosta silmiini pomppaa erityisesti tämä hilpeä lainaus 1600-luvun kardinaalin mietteistä: 

"Miten paljon syvemmälle ihmissieluun voikaan tunkeutua silmän kautta kuin vain kirjoitetulla tekstillä! Miten paljon enemmän nuorten miesten ja naisten sielua vahingoittavatkaan ääneen lausutut sanat ja niitä seuraavat eleet kuin pelkät kuolleet sanat paperilla."

Niin. Miten vaarallinen voikaan teatteri olla? Teatteri viihdyttää, mutta voi olla myös tärkeä väylä muutokselle. Kaahwan julistus vuodelta 2011 loppuu sanoihin: 

"Tänään, Maailman Teatteripäivänä, meidän tulee nostaa teatteri esiin vuoropuhelun, yhteiskunnallisen muutoksen ja uudistusten aikaansaajana. YK käyttää valtavia rahasummia rauhan turvaamiseen asevoimin eri puolilla maailmaa. Inhimillinen, halvempi ja ylivoimaisesti tehokkaampi vaihtoehto on teatteri. Teatteri tuskin on ainoa ratkaisu maailmanrauhaan. Vaikuttavuutensa takia teatterin tulisi kuitenkin olla osa rauhanturvatoimia."

Enpä tuohon paljon osaa enää lisätä. Minun sieluni on vahingoitettu jo synnyinlahjana ja voi, kuinka paljon toivon sitä vielä jatkossakin vahingoitettavan tällä lajilla!

Hyvää maailman teatteripäivää!

Ylensyöntiä West Endissä

Kävin kevätlomalla Lontoossa. Teatterin mekkaan kun kerran vei tie, piti näkemäni sitä itseään ja paljon. Neljä esitystä oli tavoitteena, mutta matkailijan kaveri eli ruokamyrkytys astui peliin kalkkiviivoilla ja saldo jäi kolmeen.

Nessut tanassa musikaaliin

Ensimmäisenä iltana katsoin Billy Elliot -musikaalin (traileri). Musikaalihan perustuu samannimiseen, vuonna 2000 ilmestyneeseen elokuvaan, joka on myös yksi lempielokuvistani. Musikaali on pyörinyt Victoria Palace -teatterissa vuodesta 2005. Kantaesitys palkittiin mm. parhaana uutena musikaalina vuoden 2006 Olivier Awardseissa. Nykyään esitys pyörii myös mm. Broadwaylla.

Musikaalin taustalla on sama työryhmä kuin elokuvassa, ohjaaja on Stephen Daldry, käsikirjoittaja Lee Hall ja koreografi Peter Darling. Sävellys on Elton Johnin, jonka nimiin koko idea näyttämöversion tekemisestä laitetaan. Tällä hetkellä Billyn roolia vetää neljä nuorta, roolissa on tähän mennessä nähty 36 näyttelijää, pojat kun tahtovat kasvaa roolista pihalle.

Ei ihme, että esitys on niin suosittu (Donmar Warehousen esityksessä juttelin vieruskaverin kanssa, joka kertoi nähneensä sen kuudesti!), onhan se perin taitavasti rakennettu. Tarina yhdistää nuoren pojan unelmat ja kasvukivut 80-luvun poliittiseen kuohuntaan. Ja siinä on tanssia, paljon ja taitavaa! Harrison Dowzell, joka oli näkemässäni esityksessä Billy-vuorossa, oli ihan mahdottoman hurmaava olematta kuitenkaan yhtään lässy. Loistomuksuja olivat myös Michaelia esittänyt Thomas Moore sekä Debbienä esiintynyt Dayna Dixon.

Elton Johnin musiikista jäi vähän kahtalainen olo. Toisaalta joukossa oli paljon tehokkaita ensemble-numeroita sekä tietysti ne muutamat takuuvarmat nessunkostuttajat. Sähäkämmissä numeroissa jäin kuitenkin kaipaamaan jotakin, mitä on vähän hankala määritellä. Ehkä elokuvassa soinut Marc Bolanin boogie on vaan niin syvällä omassa selkäytimessäni, ettei sir Elton vain onnistunut ihan sinne asti ulottumaan.

Itse esityksessä sattui kaikenlaista teknistä ongelmaa. Esityksen alkua oli päästy vain pari minuuttia, kun lavalta lähti ääni. Pieni sähkökatko Victorian alueella pisti tietokoneet sekaisin ja niiden buuttaminen kesti vartin verran. Toisen kerran safety curtain kohdattiin yhdessä esityksen huippukohdista, jossa Billy tanssii aikuisen itsensä kanssa. Ennätin ihmetellä noin sekunnin, miksi aikuinen tanssija räplää vaijeria nuoremman selkään vähän hankalan oloisesti, kun stage manager ilmaantui uudestaan lavalle "Hello, it's me again..." Tällä kertaa katkos kesti vain muutaman minuutin, mutta vaikka numero oli huima ja hieno, oli taika vähän tuossa keskeytyksessä päässyt lopahtamaan.

Victoria Palace on vuonna 1910 rakennettu koristeellinen teatteri, jonka parvekkeissa ja aitioissa ei kultauksia ole säästelty (virtuaalikierros). Hurjan sympaattisen kontrastin arvokkaaseen tilaan toi yleisö, joka oli huomattavasti rennommalla otteella liikkeellä, kuin mihin kotimaassa on totuttu. Tänne ei oltu tultu kunnioittavasti hiljentymään teatteritaiteen alttarille, vaan viihtymään sipsit ja drinksut kourassa. Minä tykkäsin. Ja myös täällä se urpo, joka jätti kännykkänsä päälle, sai varsin jäätävää palautetta kanssakatsojilta.

Skottidystopiassa ei verta säästelty

Toisena esityksenä näin James McAvoyn tähdittämän Macbethin, johon hankin lipun jo tammikuun alussa. Myönnettäköön, että mahdollisuus nähdä yksi lempinäyttelijöistäni näyttämöllä oli myös alkusysäys koko reissulle. Haitaksi ei ollut sekään, että kyseessä on Shakespearen tragedioista itselleni läheisin.

Macbethiä esitetään Trafalgar Studios -teatterissa, joka toimii tämän kauden nimellä Traf Transformed. Tulossa on Macbethin lisäksi neljä muuta Jamie Lloydin ohjaamaa ja Soutra Gilmourin lavastamaa, eri suunnista valtaa, politiikkaa ja väkivaltaa käsittelevää näytelmää. Ihan täysin tämä Trafalgar Studios/Traf Transformed -kuvio ei minulle auennut, en siis tiedä, onko kyseessä teatterin pysyvämpi nimenmuutos vai määräaikainen tapahtuma. Oli miten oli, kyseessä on joka tapauksessa mielenkiintoinen tapaus, sijaitseehan teatterikin aivan vallan varpailla, kivenheiton päässä parlamenttitalosta, Downing Street 10:stä ja Buckinghamin palatsista. Traf Transformed -projektiin kuuluu myös erilaisia ilmaisia keskustelu- ja reading -tilaisuuksia, lisäksi koululaisille ja teatterin ensikertalaisille on ollut tarjolla maanantaiesityksiin 15 punnan lippuja.

Tämähän ei ole McAvoylle ensimmäinen skottikuninkaan tulkinta, vuonna 2005 hän esitti Macbethiä BBC:n mainiossa sarjassa ShakespeaRe-Told, jossa nähtiin uusversioita neljästä Shakespearen näytelmästä. Tämän Macbethin löytää melko helposti Youtubesta, en kuitenkaan viitsi tekijänoikeussyistä linkata.

Lloydin Macbeth sijoittuu dystopiseen tulevaisuuteen, jossa Skotlanti on itsenäistynyt, sen jälkeen kun on tapahtunut ainakin ekokatastrofi sekä massiivinen terrorismiaalto, joiden jäljiltä maa on vajonnut arkaaiseen heimoyhteiskuntaan. Maailma on väkivaltainen ja armoton. Soutra Gilmourin visuaalinen suunnittelu tukee tätä tulkintaa hienosti (kuvia esityksestä sekä taustakuvastoa). Macbeth on sodasta traumatisoitunut sotilas, joka palaa kotiin keskenmenosta traumatisoituneen vaimonsa luokse. Eihän siitä mitään hyvää ja kaunista voi seurata. Lapsettomuus on molemmille fyysistä tuskaa.

Ohjaus ei säästele veren tai muidenkaan eritteiden kanssa. Veriset noidat huutavat kaasunaamareiden läpi, Macbeth kakoo pää pöntössä ja sen ulkopuolella varsin raadollisesti pitkin matkaa. Esityksen syke pysyy korkealla koko ajan eikä hengitystaukoja tarjota. Teatteritilaa on muokattu tätä kautta varten radikaalisti: näyttämöä on korotettu pari metriä ja kolme ensimmäistä korotuksen alle jäänyttä riviä on siirretty näyttämölle, osaksi näyttämökuvaa. Intiimi tila tuo esityksen todella iholle, jotkut murhat jopa käytännössä eturivien katsojien syliin.

McAvoyn, kuten muidenkin näyttelijöiden, tulkinta on hurja ja itseään säästelemätön. Jossain määrin jäin kuitenkin ihmettelemään tekstin käsittelyä nimenomaan Macbethin kohdalla. McAvoy lähes lauloi Shakespearen tekstiä, ilmaisun muuttuessa sitä epärealistisemmaksi mitä pidemmälle mielenhäiriöön mentiin. Myös skottimurre haastoi ei-natiivin katsojan ymmärrystä, vaikkakin itse teksti on toki tuttuakin tutumpi, joten kärryillä pysyin. Sama murre pisti korvat koville muuten myös Billy Elliotissa. Mutta vaikka ihan joka sanaa en ymmärtänytkään, nautin kyllä myös tästä esityksestä kovasti.

Claire Foyn Lady Macbeth oli myös vahvaa työtä, mutta erityisesti tässä esityksessä huomasin jälleen ärsyyntyväni siitä, miten tylsästi Shakespeare Ladyn hylkää. Edes hänen kuolemansa ei ole oman kohtauksensa arvoinen. Mieleen muistui Anna-Elina Lyytikäisen taannoinen versio TT:ssä, jossa Lady Macbeth liittyi kuolemansa jälkeen noitiin. Tietysti!

Ilman keskeytystä ei muuten myöskään tästä esityksestä selvitty. Aivan loppumetreillä Macbethin ja Macduffin taistelun aikana sai eräs katsoja sairauskohtauksen. Kun potilas oli saatu hoitoon, kevensi McAvoy hetkeksi tunnelman: "Niin, normaalistihan me otettaisiin kohtauksen alusta, mutta nyt me ollaan niin vitun poikki, että mennään siitä mihin jäätiin". Ja yy-kaa-koo, näyttelijät napsauttivat välittömästi järjettömän aggression päälle kuin mitään keskeytystä ei olisi ollutkaan. Ammattitaitoa.

Lopuksi vähän museoteatteria

Kolmas näkemäni esitys oli Donmar Warehouse -teatterissa esitetty Trelawny of the Wells, Arthur Wing Pineron komedia vuodelta 1898. Tähän esitykseen kiinnitin huomioni oikeastaan ohjaajan myötä, kyseessä on varsin mainioista epookkielokuvista kuten Sovitus, Ylpeys ja Ennakkoluulo sekä Anna Karenina tutun Joe Wrightin näyttämödebyytti. Näytelmä tai sen kirjoittaja ei minulle ollut entuudestaan mitenkään tuttu.

Tarjolla oli pukukomediaa teatterimaailmasta. Päähenkilö Rose Trelawny on Wells-teatterin päätähtönen, joka hylkää teatteriuran mennäkseen hyviin naimisiin. Kihlausaika ylhäisön keskellä on kuitenkin ahdistavaa ja Rose palaa takaisin teatteriin, vain huomatakseen, että on kadottanut taitonsa. Onneton kosija Arthur karkaa sydän särkyneenä myös teatteriin ja kas, lopulta rakastavaiset kohtaavat teatterin lavalla. Kauhean söpöä.

Esitys herkutteli erilaisilla teatterikikoilla, näyttelijäntyö oli viety ilmeisesti kohti sadan vuoden takaista tai sen karikatyyriä, taustafondiin maalattuja takanreunuksia tomutettiin teatraalisesti ja rekvisiitta ja erikoistehosteet olivat varsin näppärästi rakenneltuja. Eri henkilöhahmot kuvasivat erilaisia hierarkisia fakkeja, joihin näyttelijät aikanaan asetettiin (general utility, walking gentleman, ingenue jne.). Jollain tapaa minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että tässä katsotaan nyt oppituntia, että "näin ne sitä silloin ennen teki, eiks oo hauskaa". Tämän ajatuksen päälle ei kuitenkaan oikein oltu päästy ja itselleni jäi epäselväksi, miksi Wright oli valinnut juuri tämän näytelmän ohjattavakseen.

Myönnän toki, että tämän esityksen aikana oma huomioni alkoi myös kiinnittyä esityksen sijasta tuohon lähestyvään ruokamyrkytykseen, joten fiilikseni saattaisi olla toisenlainen, jos olisin ollut ihan täysissä ruumiinvoimissa. Tarkkailin kuitenkin myös muun yleisön reaktioita ja siinä missä sekä Billy Elliotissa että Macbethissä porukka pomppasi spontaanisti pystyyn heti kiitosten alkaessa, sai tämä esitys melko kohteliaat taputukset.

Ja kouraan jäi...

Näin siis hyvin erilaisia esityksiä, mikä oli reissun tarkoituskin. Billy Elliot ja Macbeth olivat oikein maittavia, Trelawney of the Wells vähän nihkeämpi, mutta ihmehän se olisikin, jos ihan jokainen valinta olisi nappiin mennyt. Harmillisesti sairastumisen takia jäi näkemättä mielenkiinnolla odottamani Tricycle-teatterin Paper Dolls. jonka valitsin mukaan myös siksi, että näkisin muutakin kuin West End -tuotantoja. No, seuraavalla kerralla koetetaan nähdä sitten enemmän näitä off-proggiksia. Sillä ilman muuta Lontooseen pitää päästä toistekin teatteriövereitä hakemaan. Ja tietäähän sen, että kun ahmii, tulee väistämättä mahakin kipeäksi!

Toinen kerta toden sanoo?

Kävin eilen katsomassa Telakalla Markus Järvenpään Rikos ja rangaistus -vierailun. Siitä harvinainen esitys, että katsomiskokemus oli toinen, ensimmäinen kerta tapahtui Teatterikesässä 2011. Harvoin tulee katsottua esityksiä useammin kuin kerran, tämä kuitenkin jäi niin vahvasti mieleen puolitoista vuotta sitten, että halusin tsekata, vieläkö kolisee. Kolisi, vahvasti.

Hämeen Sanomiin kirjoitin elokuussa 2011 esityksestä näin:

"Vaikuttava monodraama

Teatteriyhdistys KSR:n ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotanto Rikos ja rangaistus tiivistää Dostojevskin tiiliskiven intensiiviseksi parituntiseksi. Tuomo Rämön olennaiseen keskittyvä dramatisointi ja ohjaus antaa tilaa Markus Järvenpään virtuoosimaiselle näyttelijäntyölle. 

Keskeiset henkilöt näyttäytyvät Järvenpään esittäminä joko näyttämöllä tai ääninauhoilla, joskus pelkkinä kuvina tai esineinä. He kaikki saavat omat monologinsa ja omat tärkeät hetkensä, joista piirtyy hyvin inhimillinen ihmisgalleria. Esitys ei pyri tiukasti määrittelemään moraalia, syyllisyyttä tai rakkautta, henkilöt tekevät sen itse ja usein täysin erilaisilla tavoilla.

Inhimillisyys korostuu erityisesti mieleen jäävässä Marmeladovin hautajaiskohtauksessa, jossa aikaisemmin vain kuvana nähty Sonja jakaa katsojille, hautajaisvieraille, teetä ja keksejä. Yhtäkkiä intensiivisen, raa'an ja vimmaisen esityksen keskelle on mahdollista luoda täysin rauhallinen ja voimakkaan yhteisöllinen hetki. Lämmin olo seuraa esityksen jälkeen pitkään mukana."

(Julkaistu Hämeen Sanomissa 7.8.2011 laajemman koosteen ns. kainalojuttuna)

Eilisen esityksen jälkeen olo oli, mikäli mahdollista vieläkin lämpimämpi, toisaalta myös hengästyneempi. Esitystila muutti esityksen luonnetta aika tavalla. Kesällä 2011 esityspaikkana oli Teatteri Siperia, jonka tila, vanha Sorin nuorisotalo, on korkea ja avara. Telakan teatteritila taas on huomattavasti pienempi, matala ja monella tapaa intiimimpi. Edellisellä kerralla tuli katsottua esitystä kauempaa, jolloin edessä lattialla tapahtunutta ei täysin aina nähnyt. Tällä kertaa tälläsin itseni eturiviin, silläkin uhalla, että roisketta tulee. Nyt korostuivat yksityiskohdat, hyvin perusteltu vähäisten esineiden symboliikka sekä Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu, jonka hehkutukselle ei tuossa Teatterikesä-koosteessa ollut aikanaan tilaa. 

Järvenpään näyttelijäntyön totesin taannoin virtuoosimaiseksi ja sitä se kyllä on. Mitkä nyanssit! Mikä täydellinen rytmitaju! Eri henkilöt rakentuvat näennäisen pienistä ulkoisista merkeistä. Skaalaa löytyy irvokkaan vastenmielisestä Svidrigailovista hämmentyneen koomisen, lähes klovnimaisen Lužinin kautta pehmeän varautuneeseen Sonjaan. Lisäksi keskeiset henkilöt, koronkiskuri Aljona Ivanovna sekä Raskolnikovia riivaava tutkintotuomari Porfiri Petrovitš saavat hyvin elävät äänet. Tärkein on tietenkin itse Raskolnikov, jonka hirvittävä teko tuhoaa lopulta tekijänsä mielen. Järvenpään tulkitsemana Raskolnikovin psykofyysinen reaktio omaan pahuuteen on henkeäsalpaavaa työtä. Näkökulma pysyy vahvasti subjektiivisena ja kaikki muut henkilöt suodattuvat Raskolnikovin silmien (tai psyyken) kautta.

Tässä esityksessä todella on kokonaistaideteoksen ainekset kasassa. Ja vaikka esitys voisi helposti hukkua tarkasti harkitun muotonsa alle, Järvenpään aseistariisuva näyttämöoleminen tekee siitä myös minulle katsojana henkilökohtaisen. Suora katsekontakti näyttämöltä katsojaan on joskus vaikea ottaa vastaan, tällä kertaa tuntui kuitenkin perin luonnolliselta vastata katseeseen ilman kiusaantumista.

Huikea esitys. Kestäisiköhän vielä kolmannenkin katsomisen?

Rajanvedoista

Eräs kriitikon työssä olennainen asia on jääviyskysymys. Milloin olen jäävi kirjoittamaan? Tässä postauksessa puhun aiheesta nimenomaan ammattikritiikin kannalta eli siitä, millä perusteilla jäävään itseni, kun kyse on lehteen tulevasta kritiikistä, jonka kirjoittamisesta minulle maksetaan. Jääviydestä on kirjoitettu jonkin verran verkossakin, kurkkaa vaikka Luutii-blogin postaus aiheesta.

Jokainen kriitikko joutuu nämä rajat asettamaan itse ja omista lähtökohdistaan. Jotkut rajanvedot ovat erittäin yksinkertaisia: en kirjoita perheenjäsenteni esityksistä. Tässä ei harmaata aluetta ole. En kirjoita esityksistä, joissa olen itse ollut tavalla tai toisella mukana. Tämä nyt lienee sanomattakin selvää.

Tämäkin on vielä melko helppo rajanveto: en kirjoita työnantajani esityksistä. Tässä kohtaa olen ratkaissut asian niin, että mikäli kulloinenkin työnantajani on suoraan mukana esityksen valmistamisessa tai yhteistuotantokumppanina, jätän kritiikin väliin.  Raja menee siis organisaation mukaan. Aiemmin ollessani päätöissä tanssiteatterissa jääväsin itseni yhteistuotannoista, mutta en silloin, kun talon koreografi oli mukana teoksessa yksityishenkilönä, eikä siis yhteisen työnantajan edustajana. Nykyisessä työssäni yliopistolla raja on yhtä selvä: mikäli esitys on työnantajanani tuottama tai yhteistuottama, en kirjoita siitä kritiikkiä. Blogin suhteen olen vapaampi, edellisen postauksen Nätyn esityksestä Meren yllä monen värinen pilvi en olisi voinut kirjoittaa kritiikkiä lehteen. Lienee kuitenkin perusteltua jatkossa mainita myös tällä vapaammalla alustalla, mikäli jokin sidonnaisuus on olemassa.

Hyvin vaikeaa rajanveto on tapauksissa, joissa puhutaan ystävistä, tuttavista, entisistä tai nykyisistä opiskelu- tai työtovereista, Facebook-kavereista. Tuossa Luutii-blogissa puhutaan Islannista, jossa kaikki tuntevat kaikki, mutta ei kotimainenkaan teatterikenttä niin kovin suuri ole. Näissä tapauksissa en kovin hanakasti lähde jääväämään itseäni, sillä jos alkaisin tehdä sitä jokaisen esityksen suhteen, jossa jonkun tekijän olen tavannut, istunut samassa pöydässä, jutellut tai tykännyt linkistä, ei kirjoitettavaa pian olisi. Eikä olisi monella muullakaan, jos vain täysin tuntemattomien ihmisten teoksia voisi arvioida.

Todella läheisten ystävien suhteen olen tietenkin tarkempi kuin satunnaisten tuttavien. Jos minusta tuntuu, etten voi henkilökohtaisen suhteen vuoksi olla objektiivinen, jätän keikan väliin. Toisaalta moni alalla oleva ystäväni myös arvostaa minua kirjoittajana ja osaa ottaa ammattikritiikin juuri sellaisena kuin se on, punnittuna mielipiteenä teoksesta eikä henkilöön kohdistuvana.

En ole toimittaja, en kirjoita ennakko- tai henkilöjuttuja. Kritiikin suhteen taustoitan asiaa ainoastaan julkisen tiedon laajuudelta. Vaikka olisin kuullut taustoista epävirallisissa tilanteissa mitä hyvänsä, en tietoa voi enkä halua käyttää kritiikissäni. Ylipäätään kritiikkini lähtökohta on aina itse esitys, ei tekijä, tuottava taho tai olosuhteet, joissa se on tehty, vaikka nämä asiat lopputulokseen väistämättä vaikuttavatkin.

Mutta jääviyskysymys on olennainen ja siinä on paljon harmaata aluetta. Tärkeintä on mielestäni olla asian suhteen hereillä ja tehdä rajanvedot selkeästi, rohkeasti ja avoimesti.

Meripoikain menoa

Kävin männäviikolla katsomassa vaihteeksi näyttelijäopiskelijoita, tällä kertaa Ari Nummisen Nätyn kakkosvuosikurssilaisille ohjaamassa tanssiteoksessa  Meren yllä monen värinen pilvi. Viehätyin esityksestä melko lailla, vaikka en ihan jokaista ratkaisua ostanutkaan. Vaikutuin fyysisyydestä, vakavan ja humoristisen tasapainosta, sukupuoliroolien ronskista käsittelystä. Puhetta en olisi kaivannut sitäkään vähää, mitä esityksessä oli, liike puhui niin paljon. Vaan mainio se oli.

Edit 13.3.12 Koska seuraavassa postauksessani käsittelin jääviyskysymyksiä, on tässäkin kohtaa korrektia mainita, että olen itse myös Tampereen yliopiston työntekijä, mistä syystä en tästäkään esityksestä olisi voinut kirjoittaa lehteen kritiikkiä. Tässä blogissa kirjoitan kuitenkin ihan omaksi ilokseni, ilmaiseksi ja yksityishenkilönä. Koetan jatkossa muistaa mainita, mikäli tämänkaltaista sidonnaisuutta on.

Kirjoittamisen puolista ja puolista

Tarkoitukseni oli laittaa blogiin muutamia lehdissä julkaistuja kritiikkejä paikkaamaan taukoa. Koska kuitenkin vain toinen toimeksiantajistani, Keskisuomalainen, julkaisee edes osan kritiikeistä ilmaisessa verkkolehdessä, en tasapuolisuuden nimissä ala niitä linkittämään. Haulla löytää, ken haluaa. Toisessa lehdessä eli Hämeen Sanomissa kritiikkejä ei ilmaisen verkkolehden puolella ole. Kyselin kyllä ihan tekijänoikeussyistä, saisinko laittaa blogiini HäSan kritiikkejä pdf-versioina, ja sainkin siihen luvan (Keskisuomalaisessa tämä kiellettiin, vain linkittää saisi), mutta tämä Blogger ei nyt avitakaan tässä asiassa, kuvia ja videoita vain pitäisi olla.

No jaa. Toisaalta ne, mitkä on kirjoitettu, on kirjoitettu ja niillä on ollut oma yleisönsä. Joka vanhoja ja silleen.

Silloin tällöin itsekin yllätyn, miten vähän joistakin esityksistä jää mieleen, vaikka niistä olisi kirjoittanutkin. Vuositasolla tulee keskimäärin kolmisenkymmentä kritiikkiä, siihen päälle tietysti myös ne ihan vaan omaksi iloksi katsotut esitykset, joista ei kirjoitustilausta ole. Ja tätä tahtia vuodesta 2000 (välissä olin tosin kaksi vuotta muissa hommissa, mutta kymmenes vuosi meni joka tapauksessa jo). Huippuvuosi oli 2010, tuolloin laskin nähtyjen esitysten määrän ja säikähdin itsekin, niitä kun oli yli 80! Tuona vuonna esityksiä kertyi myös siksi, että ohjelmassa oli kaksi teatteri- ja kaksi tanssifestivaalia, joten päiväsaldokin oli parhaimmillaan (pahimmillaan?) kolme esitystä. Mutta ei ihme, että ihan jokainen niistä ei vuosien jälkeen enää kummittele.

Pienen tikun tökkään kuitenkin omaan silmään samalla avaten muutamia kritiikinkirjoittamisen puolia. Ja puolia.

Viime syksyn ehdottomasti voimakkaimmin mieleen jäänyt esitys oli viime viikolla loppunut TTT:n Next to Normal (traileri). Paras puoli kriitikon työssä on se, kun joissakin esityksissä unohtaa olevansa töissä, ei kertaakaan mieti, että mitäs tästä kirjoittaisi, miten tuon asian ilmaisisi, miten tuon toisen. Tässä kävi niin. Esityksen jälkeen piti tovi jos toinenkin kokoilla itseä, että kykeni analyyttiseen ilmaisuun. Sekä aihe että toteutus iski syvälle. Tällaisia unohdus-esityksiä tulee ehkä kerran - pari kaudessa, mutta niiden takia tätä työtä myös teen. Jos jossain vaiheessa lakkaan kokonaan rakastamasta sitä, mitä näen, lakkaan kirjoittamasta. Jokaista esitystä ei voi rakastaa, mutta tällaiset hetket muistuttavat siitä, miksi kirjoitan.

Helmikuussa Tampereen Teatterissa ensi-iltaan tullut Hamlet saattaa olla niitä, jotka vielä palaavat, saa nähdä. Sen kohdalla törmäsin vaihteeksi toiseen kriitikon työn puoleen. Koska olen ihan muissa päivätöissä, kirjoitan arviot yleensä samana iltana esityksen jälkeen, ensi-illat kun harvoin osuvat viikonlopulle. Jotakin hienosäätöä saatan tehdä vielä seuraavana aamuna, mutta pääsääntöisesti kritiikki tulee tehtyä parin tunnin sisällä esityksestä, niinpä analyysitkin pohjaavat aina ensivaikutelmiin. Tätä esitystä olisi ollut mukava pureksia vaikka toisenkin yön yli, vasta seuraavana iltana alkoi muutama asia avautua ja tarkentua itselle, mutta arvio oli kovaa vauhtia menossa painoon.

Kolmas puoli on tila. Kirjoitan päivälehtikritiikkiä, jonka mitta on ennalta toimituksessa määrätty. Yleensä se on 2000 - 2500 merkkiä eli noin puolikas A4. Tekstinkäsittelyohjelman merkkilaskuri on siis uskollinen työtoveri eikä arvion mitalla juurikaan pysty arvottamaan. Ihannetilanne olisi, jos tekstin voisi tehdä juuri sen mittaiseksi kuin se kunkin esityksen kohdalla tulee. Joskus ensimmäisestä versiosta pitää leikata kolmasosa pois, joskus tuntuu, ettei mitta meinaa millään tulla täyteen. Useimmin kyse on ensimmäisestä: Vaihdanko tuohon lyhyemmän adjektiivin, jätänkö tuon päälausetta avaavan sivulauseen pois? On valittava, nostaako esiin briljantin sivuroolin tehnyt näyttelijä vai huikeat projisoinnit, kun molemmille ei vain ole tilaa.

Tässä on myös pari syytä siihen, miksi palasin bloggaamaan. Blogissa voin kirjoittaa juuri niin lyhyttä tai pitkää kuin miltä tuntuu. Ja pohtia vaikka samaa esitystä useampaan kertaan.

Takaisin

Palasin blogimaailmaan reilun tauon jälkeen. Tässä välissä olen alkanut kaivata tätä epämuodollisempaa julkaisualustaa lehtikritiikin vastapainoksi. Päätin myös tällä kertaa olla ihan oma itseni, josta syystä poistin blogista henk.koht. elämän ruotimisen. Sille oli joskus tarve, ei ole enää. Tästä johtuen joidenkin vanhojen päivitysten otsikot saattavat olla hieman hämmentäviä, en kuitenkaan viitsinyt viedä retusointia niin pitkälle, että olisin alkanut niitäkin viilata. Vanhat linkit olen pääsääntöisesti poistanut ja jos sanoma on siitä mennyt ihan mahdottomaksi ymmärtää, koettanut avata, mistä oli kyse.

Olen toiminut teatterikriitikkona vuodesta 2000. Kritiikkejäni on julkaistu alunperin Savon Sanomissa, nykyään Keskisuomalaisessa (ja konsernin muissa lehdissä) sekä Hämeen Sanomissa, satunnaisesti muutamassa muussakin lehdessä. Jos kirjoitan esityksestä lehteen, en todennäköisesti tule siitä täällä kirjoittamaan kovin syvällisesti, jos ollenkaan. Kaksinkertainen kirjanpito on työlästä. Enkä lupaa syvällisyyttä muutenkaan. Edelleenkin kyseessä on vain humina korvien välissä.

Kommentoida saa, tarkastan kuitenkin kommentit ennen niiden julkaisemista. Arvostan myös omalla nimellä kommentointia.