/.../ Tiistaina näin Pirkko Saision romaaneihin perustuvan näytelmän Pienin yhteinen jaettava. Mikko Roihan ohjaus oli täydellinen. Esitys oli niin käsittämättömän hyvää teatteria, että rehellisesti sanoen otti päähän, varsinkin kun olen koko syksyn ajan nähnyt työn puolesta niin paljon keskinkertaista, vähän sinne päin tehtyä teatteria, josta ei ole jäänyt käteen juuri mitään.
/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.
Kirjoituksia esittävästä taiteesta
05 marraskuuta, 2006
27 lokakuuta, 2006
Kumma kumman vuoksi
Olin eilen katsomassa TTT:n Venetsian kauppiasta. Kari Heiskanen ohjaajana sekä vimmaiset mainoskuvat TKL:n bussien kyljissä antoivat odottaa paljon. Lopullinen tuotos oli kyllä jotakin ihan muuta.
Olen tosi paljon sitä mieltä, että klassikot pitää uudelleenkirjoittaa ja -katsoa, mutta joku syvempi ajatus olisi ehkä hyvä pitää mukana. Nyt oli mukana niin paljon kaikenlaista silppua, että en löytänyt ohjaajan pääväittämää mistään sieltä alta. Haettiinkohan siitä jotakin postmodernia otetta, vaiko ehkä ah niin muodikasta queeriä? (Olihan Bassaniolla hame ja kyllä se Antonio taisi olla hinttari.) Joko oli käynyt niin, että silppua (mm. Bollywood-kuvastoa, ilmeisesti työryhmän improvisaation kautta syntyneitä "nykyaika"-kohtauksia ja tarkoituksellisia pudotuksia) oli tullut niin paljon, että pääväittämä jäi piiloon tai sitten silpulla oli peitetty sitä, ettei pääväittämää oikeastaan edes ollut. Mielestäni on todella tylsää, jos se, mitä tämä näytelmä ja sen tekijät minulle kertovat, on ainoastaan kulunut "ahneella on paskanen loppu". Siis to-del-la tylsää.
Käsiohjelmassa tietenkin suunnattiin katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan infopaketeilla mm. juutalaisvihasta, uskonsodista ja vedettiin se 9/11:kin jotenkin siihen mukaan. En minä halua, että pitää lukea käsiohjelma, että saa esityksestä jotain irti. Minä haluan, että se kerrotaan siellä näyttämöllä!
Lisää juutalaisinfoa saatiin muuten myös TT:n Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmän käsiohjelmassa. Kun läpyskään on yleensä noin kymmenen minuuttia (todellakin max.) aikaa tutustua ennen esityksen alkua, riittäisi ihan vaan, että kerrottaisiin, keitä on mukana ja ehkä lisäksi jotain pientä "ohjaajan sana" -tyyppistä sanailua. En minä jaksa niitä julmettuja hakuteoksia, jotka ei edes koskaan mahdu säällisen kokoiseen käsilaukkuun.
Ja vielä siitä Venetsian kauppiaasta. Mielestäni ei ole edes olennaista, että Shylock on nimenomaan juutalainen ja muut ovat kristittyjä. Eiköhän sitä vastakkainasettelun meininkiä voi repiä melkein mistä tahansa kansanryhmästä. Tamperelaiset vastaan turkulaiset? Heh.
Olen tosi paljon sitä mieltä, että klassikot pitää uudelleenkirjoittaa ja -katsoa, mutta joku syvempi ajatus olisi ehkä hyvä pitää mukana. Nyt oli mukana niin paljon kaikenlaista silppua, että en löytänyt ohjaajan pääväittämää mistään sieltä alta. Haettiinkohan siitä jotakin postmodernia otetta, vaiko ehkä ah niin muodikasta queeriä? (Olihan Bassaniolla hame ja kyllä se Antonio taisi olla hinttari.) Joko oli käynyt niin, että silppua (mm. Bollywood-kuvastoa, ilmeisesti työryhmän improvisaation kautta syntyneitä "nykyaika"-kohtauksia ja tarkoituksellisia pudotuksia) oli tullut niin paljon, että pääväittämä jäi piiloon tai sitten silpulla oli peitetty sitä, ettei pääväittämää oikeastaan edes ollut. Mielestäni on todella tylsää, jos se, mitä tämä näytelmä ja sen tekijät minulle kertovat, on ainoastaan kulunut "ahneella on paskanen loppu". Siis to-del-la tylsää.
Käsiohjelmassa tietenkin suunnattiin katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan infopaketeilla mm. juutalaisvihasta, uskonsodista ja vedettiin se 9/11:kin jotenkin siihen mukaan. En minä halua, että pitää lukea käsiohjelma, että saa esityksestä jotain irti. Minä haluan, että se kerrotaan siellä näyttämöllä!
Lisää juutalaisinfoa saatiin muuten myös TT:n Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmän käsiohjelmassa. Kun läpyskään on yleensä noin kymmenen minuuttia (todellakin max.) aikaa tutustua ennen esityksen alkua, riittäisi ihan vaan, että kerrottaisiin, keitä on mukana ja ehkä lisäksi jotain pientä "ohjaajan sana" -tyyppistä sanailua. En minä jaksa niitä julmettuja hakuteoksia, jotka ei edes koskaan mahdu säällisen kokoiseen käsilaukkuun.
Ja vielä siitä Venetsian kauppiaasta. Mielestäni ei ole edes olennaista, että Shylock on nimenomaan juutalainen ja muut ovat kristittyjä. Eiköhän sitä vastakkainasettelun meininkiä voi repiä melkein mistä tahansa kansanryhmästä. Tamperelaiset vastaan turkulaiset? Heh.
21 lokakuuta, 2006
Ensilumen aikaan kylmä nainen
Henrik Ibsenillä on juhlavuosi. Sen vuoksi kaikki ammattiteatterit ovat varmaankin joutuneet ottamaan kantaa siihen, että tehdäänkö vai ei tehdä. Tampereen Teatterissa tekivät Hedda Gablerin.
Hedda Gabler on periaatteessa aika mielenkiintoinenkin näytelmä, jos unohtaa sen melko pitkäpiimäisen ja jaarittelevan dialogin. Kärjistän. Heddan kovuus ja pahuus on mahdollista tulkita montaa eri kautta ja itse näytelmä voidaan siirtää melko vähällä sovittamisella myös muihin aikoihin kuin Ibsenin omaan.
Näillä odotuksilla, ja sillä, että Heddaa näyttelee Mari Turunen, joka on kyseisen teatterin ainoa naisnäyttelijä, jolla on todellista voimaa ja karismaa näyttämöllä, lähdin eilen ensi-iltaan. Se, mitä sain, oli kokonaisuutena kovin epätasainen.
Ihmettelin ohjaaja Leena Havukaisen ratkaisua tehdä kaikista heikoista hahmoista koomisia, jopa siinä määrin, että aloin odottaa Esa Latva-Äijön Tesmanin alkavan pian kaatuilla. Tuija Vuolteen Julle-täti taas olisi voinut pelata hössötyksen sijaan hyvinkin kovaa valtapeliä Heddaan nähden. Lisäksi kummastelen aina vaan isojen talojen jumittamista epookkilavastuksiin ja -puvustuksiin. Kyllä, näyttämökuva oli pulleine tuoleineen ja raskaine samettiverhoineen kaunis, mutta se kauneus ei tuonut kunnollista särmää esityksen sisältöön. Tuntui siltä, että on ollut tarve (juhlavuoden vuoksi ehkä) tehdä jonkinlainen näköispatsas, sen sijaan, että olisi rohkeasti lähdetty hakemaan uutta tulkintaa. Mielestäni Ibsen olisi ansainnut sellaisen.
Onneksi oli Mari Turunen, sensuelli jääkuningatar. Turusessa on upeaa juuri se, ettei hän ole klassisen kaunis vaan jopa kolho, tässäkin näytelmässä melkein päätä pidempi kaikkia muita. Hänen eroottisuutensa nousee jostain aivan muusta, syvempää. Heddana hän pääsi näyttämään älykästä lähestymistään rooliin vasta loppupuolella, kulissi pysyi myös katsojien suuntaan kovin pitkään pystyssä.
Lisäksi oli Ola Tuominen, jonka olen nähnyt liian usein räyhäämässä sisällöttömissä farsseissa. Nyt hän teki asessori Brackista erittäin taitavasti älykkään ja manipuloivan, mutta kuitenkin myös jotenkin perverssillä tavalla romanttisen hahmon.
Hauskaa oli se, että tehdessämme lähtöä teatteriin, noin kymmentä yli kuusi, satoi ensilumi. Hector tietää...
Hedda Gabler on periaatteessa aika mielenkiintoinenkin näytelmä, jos unohtaa sen melko pitkäpiimäisen ja jaarittelevan dialogin. Kärjistän. Heddan kovuus ja pahuus on mahdollista tulkita montaa eri kautta ja itse näytelmä voidaan siirtää melko vähällä sovittamisella myös muihin aikoihin kuin Ibsenin omaan.
Näillä odotuksilla, ja sillä, että Heddaa näyttelee Mari Turunen, joka on kyseisen teatterin ainoa naisnäyttelijä, jolla on todellista voimaa ja karismaa näyttämöllä, lähdin eilen ensi-iltaan. Se, mitä sain, oli kokonaisuutena kovin epätasainen.
Ihmettelin ohjaaja Leena Havukaisen ratkaisua tehdä kaikista heikoista hahmoista koomisia, jopa siinä määrin, että aloin odottaa Esa Latva-Äijön Tesmanin alkavan pian kaatuilla. Tuija Vuolteen Julle-täti taas olisi voinut pelata hössötyksen sijaan hyvinkin kovaa valtapeliä Heddaan nähden. Lisäksi kummastelen aina vaan isojen talojen jumittamista epookkilavastuksiin ja -puvustuksiin. Kyllä, näyttämökuva oli pulleine tuoleineen ja raskaine samettiverhoineen kaunis, mutta se kauneus ei tuonut kunnollista särmää esityksen sisältöön. Tuntui siltä, että on ollut tarve (juhlavuoden vuoksi ehkä) tehdä jonkinlainen näköispatsas, sen sijaan, että olisi rohkeasti lähdetty hakemaan uutta tulkintaa. Mielestäni Ibsen olisi ansainnut sellaisen.
Onneksi oli Mari Turunen, sensuelli jääkuningatar. Turusessa on upeaa juuri se, ettei hän ole klassisen kaunis vaan jopa kolho, tässäkin näytelmässä melkein päätä pidempi kaikkia muita. Hänen eroottisuutensa nousee jostain aivan muusta, syvempää. Heddana hän pääsi näyttämään älykästä lähestymistään rooliin vasta loppupuolella, kulissi pysyi myös katsojien suuntaan kovin pitkään pystyssä.
Lisäksi oli Ola Tuominen, jonka olen nähnyt liian usein räyhäämässä sisällöttömissä farsseissa. Nyt hän teki asessori Brackista erittäin taitavasti älykkään ja manipuloivan, mutta kuitenkin myös jotenkin perverssillä tavalla romanttisen hahmon.
Hauskaa oli se, että tehdessämme lähtöä teatteriin, noin kymmentä yli kuusi, satoi ensilumi. Hector tietää...
08 lokakuuta, 2006
Siperia ja muita kylmiä asioita
On mukavaa, että Tampereella on uusi ammattiteatteri. Ja mukavaa, että ensimmäinen juttu Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu oli hyvä. Pelkäsin vähän, että se ei olisi, mikä olisi ollut todella sääli, sillä tämä kaupunki kaipaa lisää ammattilaisryhmiä, jotka tekevät valtavirrasta poikkeavaa teatteria. Toisaalta nämä tekevät ihan sitä samaa kuin lukuisat paikalliset harrastajateatteritkin, nämä vaan saavat ammattilaisuuskortilla enemmän tukea, apurahoja ja sponsoreita.
Laatukysymykseen en tässä kohtaa ota kantaa muuten kuin sanomalla, että Siperian ensemble oli todella hyvä, ammattitaitoinen ja karismaattinen. Harrastajakentällä on usein vaikea saada kasaan yhtä tasalaatuista ryhmää, vaikka yksilötasolla löytyisikin ihan yhtä hyviä tekijöitä.
Koska teatteri mainostaa itseään sukupolviteatterina, odotin mielenkiinnolla ensimmäistä ensi-iltaa, että no, saanko nyt sitten saman sukupolven edustajana tästä jotain erityistä irti. Sain ja en saanut.
Olen aina ollut aika vastahankainen, kun tehdään ryhmäkirjoitteisia juttuja. Minulle ryhmäkirjoitteinen on tarkoittanut yleensä sitä, että joko a) ryhmä ei halua maksaa tekijänoikeuksia, ja siksi tehdään itse tai b) taustalla on joku elämää suurempi idea, jonka pohjalta ohjaaja/työryhmä haluaa tehdä elämää suuremman jutun. No joo...
Siperian tapauksessa ryhmä- ja aihelähtöisyys toimii ihan hyvin. 70-luvulla syntyneiden maailmankuva on sen verran laaja aihe, että siitä voi tulla monenlaista lopputulosta. Kun olin katsojana hyväksynyt sen, ettei näytelmässä ollut Juonta, vaan erilaisia juonia, jotka ovat syntyneet näyttelijöiden luomien hahmojen kohtaamisista, kykenin pikkuhiljaa kiinnostumaan niistä teeseistä, joita tekijät eteeni toivat.
Jäin kyllä useita väittämiä miettimään pidemmällekin. Onko meidän sukupolvi todella niin hukassa ja paniikissa kuin mitä näytelmässä väitettiin? Voin puhua vain omasta puolestani. Minä ainakin olen. Ammatillisesti olen vasta viimeaikoina tajunnut, mikä on oma alani. Tai ala nyt on ollut tiedossa kymmenen vuotta, tarkoitan sitä, mikä on oma paikkani sen sisällä. Muutenkin identiteettini alkaa vasta nyt löytää jonkinlaista pysyvyyttä.
Mutta, että hyvä että teatterikenttä vähän tässäkin kaupungissa uudistuu.
...
Tarkoitukseni oli kirjoittaa myös Anna Politkovskajasta ja Reko Lundanista, mutta taidan jättää sen tällä kertaa. Sanon vaan, että vihaksi pistää ja itkettää. Kumpikin asia erikseen.
Laatukysymykseen en tässä kohtaa ota kantaa muuten kuin sanomalla, että Siperian ensemble oli todella hyvä, ammattitaitoinen ja karismaattinen. Harrastajakentällä on usein vaikea saada kasaan yhtä tasalaatuista ryhmää, vaikka yksilötasolla löytyisikin ihan yhtä hyviä tekijöitä.
Koska teatteri mainostaa itseään sukupolviteatterina, odotin mielenkiinnolla ensimmäistä ensi-iltaa, että no, saanko nyt sitten saman sukupolven edustajana tästä jotain erityistä irti. Sain ja en saanut.
Olen aina ollut aika vastahankainen, kun tehdään ryhmäkirjoitteisia juttuja. Minulle ryhmäkirjoitteinen on tarkoittanut yleensä sitä, että joko a) ryhmä ei halua maksaa tekijänoikeuksia, ja siksi tehdään itse tai b) taustalla on joku elämää suurempi idea, jonka pohjalta ohjaaja/työryhmä haluaa tehdä elämää suuremman jutun. No joo...
Siperian tapauksessa ryhmä- ja aihelähtöisyys toimii ihan hyvin. 70-luvulla syntyneiden maailmankuva on sen verran laaja aihe, että siitä voi tulla monenlaista lopputulosta. Kun olin katsojana hyväksynyt sen, ettei näytelmässä ollut Juonta, vaan erilaisia juonia, jotka ovat syntyneet näyttelijöiden luomien hahmojen kohtaamisista, kykenin pikkuhiljaa kiinnostumaan niistä teeseistä, joita tekijät eteeni toivat.
Jäin kyllä useita väittämiä miettimään pidemmällekin. Onko meidän sukupolvi todella niin hukassa ja paniikissa kuin mitä näytelmässä väitettiin? Voin puhua vain omasta puolestani. Minä ainakin olen. Ammatillisesti olen vasta viimeaikoina tajunnut, mikä on oma alani. Tai ala nyt on ollut tiedossa kymmenen vuotta, tarkoitan sitä, mikä on oma paikkani sen sisällä. Muutenkin identiteettini alkaa vasta nyt löytää jonkinlaista pysyvyyttä.
Mutta, että hyvä että teatterikenttä vähän tässäkin kaupungissa uudistuu.
...
Tarkoitukseni oli kirjoittaa myös Anna Politkovskajasta ja Reko Lundanista, mutta taidan jättää sen tällä kertaa. Sanon vaan, että vihaksi pistää ja itkettää. Kumpikin asia erikseen.
03 lokakuuta, 2006
Tekonimeni oli Taisto
Otsikko ei liity mihinkään. Paitsi siihen, että olin katsomassa Taisto Reimaluodon monologia Kuu on linttaan kävelty kengänkorko. Saarikoskea.
Reimaluoto on niin aseistariisuva esiintyjä, että vaikka teksti oli runsaudessaan aika raskassoutuinen, oli esitys aika ihana. Se, mikä monissa itseohjatuissa monologeissa muuttuu itseriittoisuudeksi, teki tästä helposti lähestyttävän ja kotikutoisen. Kun Reimaluoto möyrysi pitkin Kiveä, tuli lämmin olo. Ei se punaviini tietenkään estänyt sitä lämpöä. Näin vedetään pohja pois omilta kommenteilta. Tomi Rikkolan musiikki tuki hienosti Reimaluodon vimmaista sooloa. En tiennyt, että harava voisi oikeasti soida noin nätisti.
Jos jossakin on Taistolle oma fan club, voisin vaikka harkita liittymistä.
Reimaluoto on niin aseistariisuva esiintyjä, että vaikka teksti oli runsaudessaan aika raskassoutuinen, oli esitys aika ihana. Se, mikä monissa itseohjatuissa monologeissa muuttuu itseriittoisuudeksi, teki tästä helposti lähestyttävän ja kotikutoisen. Kun Reimaluoto möyrysi pitkin Kiveä, tuli lämmin olo. Ei se punaviini tietenkään estänyt sitä lämpöä. Näin vedetään pohja pois omilta kommenteilta. Tomi Rikkolan musiikki tuki hienosti Reimaluodon vimmaista sooloa. En tiennyt, että harava voisi oikeasti soida noin nätisti.
Jos jossakin on Taistolle oma fan club, voisin vaikka harkita liittymistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
