Grab them by the ..., Jemina!

Jyrki Karttusen nykytanssiteos Jeminan monta elämää teki minuun aikanaan vahvan vaikutuksen, parikin kertaa. Heidi Räsäsen kirjoittamassa ja ohjaamassa sooloteoksessa keskeinen kysymys oli "kuka minä olen?", dragdiivan monet puolet olivat loputon lähde törkeälle tunteikkuudelle.

Jatko-osassa Jemina - The Great American Show kysymys on kehittynyt muotoon "kuka on hirviö?". Kaikki on isompaa, näyttämöitä on yhden sijasta kuusi ja Jeminan ympärillä pyörii oma entourage. Myös monet edellisen teoksen Jeminat palaavat näyttämölle (ja muutama hahmo myös muista Karttusen teoksista).

Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi Jeminan yksinäisyys ja suru, toisella katsomiskerralla mukaan tuli aimo annos vaarallisuutta. Tuo vaarallisuus on nyt saanut ronskisti poliittisen sävyn ja kuinka pelottavaa se voikaan olla! 

Jemina on uuden uljaan maailman presidentti, maan äiti, valtakunnan setä, ensimmäinen nainen ja diktaattori. Söpöjen mangalolitojen tanssiin lipsahtaa fasistisia käsiliikkeitä. Vaginasta nousee voima ja valta, militantit feministit tanssivat emansipaatiotaan tyttöpallit kilahdellen.

Cheerleaderit kannustavat pahoinpitelijöitä ja hyväksikäyttäjiä ja pian tsempparien lanteet keinuvat seksuaalisen uhkaavasti. Selkäpiitä karmii teoksen humoristiseen viittaan puettu tarkkanäköisyys maailman tilasta.

Ja sitten, samaan aikaan, ronskin räävitön esitys onnistuu koskettamaan intiimin herkillä hetkillään. 

Kun ennen Jemina itki äidin perään, huutavat nyt ammustehtaan naiset "Jemina, älä jätä!" tanssittuaan sitä ennen sydämeenkäyvän flamencon. Tanssi vie minut sentimentaalisten kyynelten rajalle ja takaisin sekunneissa. 

70-luvun lapsena koen vahvaa samastumista viattomiin pienokaisiin, jotka rukoilevat Äiti Jeminaa pilvenreunalla lykkäämään ydinsodan aloitusta, kun olisi se balettituntikin vielä tulossa. 

Lopulta, kuin varkain, antaa Jemina meille synninpäästön. Kauniita unia, höyrylaivoja ja pikajunia. Ja niin minä itken taas.

Jeminan virittämään päivään mahtui vielä kaksi aikuisille suunnattua nukketeatteriesitystä turkulaisen Aura of Puppets -verkoston pääkaupunkiin tuomalla Oh My Puppets! -festivaalilla.

Missing Amelia Earhart seuraa nimihenkilönsä viimeistä lentomatkaa samalla polveillen Earhartin elämässä. Merja Pöyhösen teos ei etsi vastauksia katoamiseen vaan koettaa täyttää maailman tärkeimmän ihmisen, Amelia Earhartin kokoista aukkoa. 

Pumpulipilvien keskellä etenevä esitys on harmonisesti toimiva, Heini Maarasen nuket ilmeikkäitä ja Pöyhösen näytteleminen niiden kanssa häkellyttävän taitavaa. 

Yön jo pimennyttyä illan viimeisenä esityksenä Räähkän luku on pakanallisista riiteistä ammentava nuken ja jouhikon yhteinen manaus. Alma Rajalan tanssi pelottavan nuken kanssa yhdistettynä Pekko Käpin karmivaan musiikkiin sitoo tunteikkaan ja kauhistuttavan esityspäivän langat tehokkaasti yhteen.

*****

HKT - Zodiak: Jemina - The Great American Show
Esitys 25.3.2017 Kaapelitehtaan Pannuhallissa

Kuuma Ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart
Käppi-Rajala-Räikkä: Räähkän luku - kauhunukkemystikaali
Esitykset 25.3.2017  Oh My Puppets! -festivaalilla Cirko - Uuden sirkuksen keskuksessa

Me tulemme taas. Ja taas. Ja taas.

Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin nähtyäni yhdyn riemukkaasti sitä ylistävien kuoroon. Tuomas Parkkisen kirjoittama sekä Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin säveltämä teos svengaa, sovitukset ovat vetäviä ja sanoitukset oivaltavia. 

Reija Wäreen ohjaus on jouhevaa, mutta erityisesti tanssikoreografiat vetoavat minuun. Tomin tuhmat kuvat heräävät henkiin ilman hitustakaan häpeää tai kiusallisuutta.

Touko Laaksosen piirrokset ovat emansipoineet vuosikymmenten aikana lukemattomia homomiehiä. Esitys on iloisen halun ylistyslaulu, perusvireeltään humoristinen, mutta ei väistä kipeitäkään aiheita. Musiikin lisäksi äänimaailmaa rakentavat Toukon kynän piirrot paperilla.

Aiemmin tänä vuonna näkemäni Tom of Finland -elokuva on saanut kritiikkiä osakseen jättäessään miesten välisen seksin kuvaamisen sivuosaan. Itse en osaa ajatella samoin, elokuva on nähdäkseni henkilövetoinen epookkidraama, joka on suunnattu mainstream-yleisölle, joten en odottanutkaan sen olevan kovin kiimainen. Painotus on ennemminkin seksuaalivähemmistön ihmisoikeuksissa.

Musikaali sen sijaan on jo lajityypinä karnevalistinen, joten fantasioihin sukelletaan syvälle. Ja kuumaa on. Pakarat ovat kiinteitä ja hikiset ylävartalot kiiltelevät. Ensimmäisen näytöksen finaalia edeltävä tukkilaiskohtaus soittelee heteronaisenkin syvempiä aisteja.

Ja se välifinaali, huh. Touko Laaksosta esittävä Olli Rahkonen yltyy ikonista Kake-hahmoa luodessaan sellaiseen gospel-revittelyyn, että hurmos siirtyy katsomoon saakka.

Elokuvaa katsoessani ihailin taitavaksi tietämäni Pekka Strangin karismaa, mutta ennalta tuntematon Rahkonen pääsee yllättämään, hän dominoi rauhallisella roolityöllään koko teosta. Vaikka toinen toistaan värikkäämmät kuvat täyttävät näyttämön, piirtää Rahkonen samalla Toukolle uskottavan kaaren.

Rahkonen myös laulaa mainosti ja hänen duettonsa Veli Mäkistä esittävä Jukka Nylundin kanssa ensimmäisessä näytöksessä sekä myöhemmin kuultava trio Kaija-siskona nähtävän Anna Victoria Erikssonin kanssa ovat niin kauniita, että stemmafetisistillä värisee vielä seuraavanakin päivänä.

Juonipuolella esityksessä olisi terävöittämisen varaa, välillä rönsyillään ja toisaalta jätetään syventämättä siellä, missä kannattaisi. Toukon ja Velin rakkauden kuvaus jää yhtä ohueksi kuin elokuvassakin ja Kaijasta leivotaan (elokuvan valjun siskon sijaan) katkera vanhapiikaneitsyt.

Kaiken kaikkiaan musikaali on kuitenkin ihastuttava ja hilpeä hymni himolle. Katsojan kokonaiselämykseen on panostettu väliaikatarjoiluja myöten. Mustaan lakritsiin verhotun nimikkoleivoksen sanotaan siveästi sisältävän appelsiinia ja tuorejuustoa. Osuvampi kuvaus olisi sateenkaari-mälli. Ja miten hyvältä se synti maistuukaan!

*****

Turun Kaupunginteatteri: Tom of Finland -musikaali
Esitys Logomossa 18.3.2017

Äidin tuhoava rakkaus hyytää

Marko Järvikallaksen Äidin rakkaus on intensiivinen trilleri ja vinksahtanut kolmiodraama. Äidin ja pojan suhde ei ole terveellä pohjalla, eikä äidin uutta poikaystävää ole helppoa esitellä. Veri lentää lopulta.

Äidin lapseen kohdistama rakkaus näyttäytyy tuhoavana voimana, mustasukkaisuus johtaa koston kierteeseen. Ehkä olen paatunut, mutta teksti käänteineen tuntuu tutunoloiselta. Uskon, että myös Järvikallas on Martin McDonaghinsa, Tracy Lettsinsä ja Lars Noreninsa lukenut. Hyviä esikuvia toki kaikki.

Liisa Mustosen tarkasti ja rytmitajuisesti ohjaaman esityksen voima lepää sen sijaan nautinnollisessa näyttelijäntyössä. Kristiina Halttu ja Markus Järvenpää tuovat äiti-poika-suhteeseen viistoja ja hyytäviä sävyjä. Eero Aho pehmopoikakaverina luo tehokkaan kontrastin.

Omapohjan tilaratkaisu ja Paula Koivusen lavastus, Ilkka Niskasen niukka valaistus ja Maura Korhosen intensiivinen äänisuunnittelu tukevat näyttelijäntyötä.

Kahden katsomon välissä oleva intiimi näyttämö pakottaa näyttelijät vahvaan kontaktiin keskenään. Reunoilta heitä voi tarkkailla kuin kaloja akvaariossa tai rottia häkissä. 

Nainen tuhon liikkeellepanevana voimana ruumiillistuu William Shakespearen Lady Macbethissä. Helsingin Shakespeare-tulkintojen ruuhkassa hänestä on ollut tarjolla kaksikin erilaista versiota Nukkehallituksen Lady Macbeth - Sano, kelpaisinko kuninkaaksi? - sekä Kansallisteatterin Macbeth -esityksissä. 

Kummassakin tapauksessa mieleeni palaa erityisesti Ladyn puvustus. Elina Lajusen ohjaamassa, yhdessä Heidi Maarasen kanssa visualisoimassa nukketeatteriesityksessä Reetta Honkakosken esittämä Lady Macbeth pukeutuu tartaaniin, toinen korkokenkä on jalan sijasta päähineenä kuin korostamassa hänen hulluuttaan. Kansallisteatterissa Tarja Simone pukee Katariina Kaitueen myrkylliseen keltaiseen, monarkkiperhosten koristama iltapuku on häkellyttävän kaunis ja kaamea samalla kertaa.

Esityksissä on paljon muutakin yhteistä, eikä välttämättä hyvässä mielessä. Kumpikin sortuu samaan perusongelmaan, tavaraa on yksinkertaisesti liikaa yhteen esitykseen. Tuntuu, että teoksiin on ladattu KAIKKI ideat, jolloin ne menevät hukkaan runsaudessa.

Nukkehallituksen esitys pysyy reilun tunnin mittaisena vielä siedettävänä, mutta Janne Reinikaisen ohjaus Kansallisteatterin suurella näyttämöllä on kolmetuntinen sekasotku, joka onnistuu kaikessa monimediaisuudessaan olemaan silti pitkäveteinen ja teennäinen.

Kummankin teoksen parasta antia on musiikki. Nukkehallituksen Lady Macbethissä Iikka Kotaja ja Sara Puljula soittavat ja laulavat rouheasti. Kansallisteatterissa multi-instrumentalisti Joakim "Jusu" Berghäll tulkitsee Timo Hietalan kiinnostavia äänimaailmoja.

Joskus vähemmän on enemmän ja tästä hyvä esimerkki on Äidin rakkaus, joka keskittyy olennaiseen roiskimatta epämääräisesti joka suuntaan.

******

Suomen Kansallisteatteri: Äidin rakkaus
Kantaesitys Omapohjassa 15.3.2017

Nukkehallitus: Lady Macbeth - Sano, kelpaisinko kuninkaaksi?
Kantaesitys WHS Teatteri Unionissa 23.2.2017

Suomen Kansallisteatteri: Macbeth
Esitys suurella näyttämöllä 16.3.2017

Keskeneräinen suurteos sirpaleina näyttämöllä

Voimalaitostyömaalla on lakko, mutta pato on murtumaisillaan. Jos niin käy, ovat kaikki lähialueen pellot ja talot mennyttä, mutta voiko työläiset pakottaa töihin konekiväärillä? Päättämätön insinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) soittaa apua saadakseen äidilleen, kaukopuhelun yhdistäminen kestää parikymmentä minuuttia. 

Tuossa rajatussa ajassa tapahtuu niin Marko Tapion (1924-1973) keskeneräiseksi jäänyt Arktinen hysteria -romaanisarja kuin Juha-Pekka Hotisen ja Atro Kahiluodon dramatisoima ja jälkimmäisen ohjaama sirpaleinen näyttämösovituskin. 1960-luvulta hypätään Björkharryjen menneisyyteen, joka etenee samaa tahtia Suomen kanssa. 

Björkharryjen tarina tapahtuu korostetusti teatterissa, Reija Hirvikoski on lavastanut näyttämölle toisen näyttämön, jolla ensemble vaihtaa roolia lennossa. Kahiluodon ohjaus on esteettisesti ankara, musikaalinen ja tanssillinenkin.

Tapion romaania kuvataan syväpsykologiseksi, mutta näyttämöllä ei juuri ole psykologiaa. Varsinkin alussa hahmoja vyörytetään esiin sitä tahtia, ettei kehenkään oikein ehdi tutustua ja siksi kenenkään kohtalo ei ennätä koskettaa, kun jo siirrytään eteenpäin. 

Kuka kenetkin murhasi ja miksi? Jokainen on vain nappula loputtomasti jatkuvassa pelissä, jossa hyväkin ihminen joutuu väärään aikaan osuttuaan osoittamaan kiväärin piipun kohti toista.

Tarinan keskiössä on Björkharryn miehiä kolmessa polvessa. Timo Torikan mylläri-Janne on itseään säästämättä työtä tekevä jässikkä, jonka sisällä kuplii haavoittuvaisuus. Taisto Reimaluodon Vikki on edellisen outo poika, josta kasvaa kova kapitalisti, työläisten sortaja ja keinottelija, huoripukkikin.

Kertoja Harry taas on mies, joka ei saa otetta itsestään. Hän on heikko, isälleen ja äidilleen alisteinen. Harryn tarina jää kirjailijalta kesken, mutta niin jää koko saagakin.

Kolmen sukupolven miesten rinnalla tilaa saa Tarja Heinulan voimakas Sylvi Plataan, rikkaan talon tytär, jonka kihlaaminen tekee punikin pojasta Vikistä valkoistakin valkoisemman ja johon Harry turvaa hädän hetkellä.

Näytelmän kolmas näytös spekuloi sillä, mitä olisi voinut olla, pohjanaan 116 liuskaa Tapiolta jäänyttä keskeneräistä kolmatta osaa. Neljännestä ei jäljellä ole senkään vertaa. Näyttämölle tuodaan mahdollisia käänteitä ihmettelemään myös kirjailija itse. Vaihtoehtoisia loppuja riittää ja tyhjät kohdat voi lopulta jokainen täyttää itse.

*****
Suomen Kansallisteatteri: Arktinen hysteria
Esitys 4.3.2017 Pienellä näyttämöllä, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 9.3.2017