Vuoden 2016 nostot

Näin eilen 89. ja varsin todennäköisesti viimeisen esityksen tältä vuodelta. Tarkoitus oli nähdä enemmänkin, mutta koko syksyn kestänyt sairastelu aiheutti sen, että jouduin siirtelemään ja perumaan monta kiinnostavaakin esitystä. 

Loppusyksystä iski myös kirjoitusväsymys. Tuntui pöljältä puristaa väkisin kokonaista blogausta, jos esityksestä ei ollut oikein muuta sanottavaa, kuin että Jukka Puotilan Kaarlo Bergbom on Canth-näytelmän ainoa koskettava henkilö tai että Sanna-Kaisa Palon cameo Allt som sägs -esityksessä on riipaiseva. Noin. Sainpa nämä nyt kuitenkin sydämeltäni.

Teatteria oli valtaosa katsotuista, joten listaakin se luonnollisesti dominoi. Tanssista kirjoitan edelleen vain harvakseltaan, vaikka sitäkin toki tulee ihan päätöidenkin puolesta katsottua. Tänä vuonna olen muuten huomanut, että nykysirkus kolisee aiempaa enemmän.

Tässä parisenkymmentä esitystä, jotka tältä vuodelta ansaitsevat mielestäni syystä tai toisesta tulla vielä erikseen mainituiksi.

Läski
Förvandlingen
Tavallisuuden aave
Romeo & Julia
Sånger vid randen av ett grått hav
Frida
Smoke and Mirrors
Yablochkov Candle
PLAY RAPE
Nälänhätä
Remote Helsinki
Everything by My Side
Bonnie & Clyde
Sinuus
Farmi
Meidän luokka
Noitavaino
Vaimoni, Casanova
All genius all idiot
FAIL
Sotilaspoika

Nyt loma.

Muotoonsa läkähtyvä Rikhard III

Kansallisteatterin tuoreen Rikhard III:n ohjaajan Jussi Nikkilän kohdalla muistetaan sanoa, että hän on opiskellut Shakespearen teatteria Lontoon LAMDAssa. Tarjolla lienee siis puhdasoppista kamaa. 

Anna Viitalan sovitus Matti Rossin suomennoksesta on reippaalla otteella tiivistetty olennaiseen. Viiden näyttelijän voimin esitetty näytelmä on napakka versio, mutta tuntuu silti parituntista pidemmältä. Raskas epookki ja voimakkaasti karrikoitu näyttelijäntyö uuvuttavat minut.

Nyt esitetään esittämistä. Muoto raskauttaa sisällön entisestään ja vaikka ollaan intiimissä Willensaunassa, tuntuu esitys hyvin kaukaiselta. Ehkä tarkoitus ei olekaan saada katsojaa samastumaan kehenkään näyttämöllä. Jos näin on, niin tavoite on saavutettu.

Kristo Salmisen klonkkumainen Rikhard on alusta loppuun ja läpeensä paha, hänessä ei ole rippustakaan inhimillisyyttä. Mutta ei minussa värähdä mikään myöskään Rikhardin uhreille.

Ymmärsin, että alkujaan tarkoitus on ollut tehdä shakespearelaisittain all male -esitys, mikä olisi ehkä ollutkin toimivampi ratkaisu. Nyt jäädään välimuotoon, jossa yksi naisnäyttelijä (sekä poikarooleja esittävät tytöt) peilaa miesten näyttelemistä mekkorooleista pilakuvia.

Mila Laineen säveltämä ja esittämä musiikki on vangitsevaa, samoin kynttilänvalosta inspiroitunut Pietu Pietiäisen valosuunnittelu.

Esityksen finaali on yhtäkkiä aivan valtavan hieno vaikuttavine valoineen ja musiikkeineen. Kun Rikhard riisuu päältään kuninkaan ja Kristo riisuu Rikhardin, tulee edellä nähty teatterileikki perustelluksi.

Olkoon, hyväksyn tämän muodon, vaikka se ei minua juuri henkilökohtaiseti miellytäkään. Sisällön tasolla en kuitenkaan oikein tahdo löytää syytä, miksi juuri tämä näytelmä, juuri nyt. 

On liian köykäinen tulkinta sanoa, että vallanhimoa ja vallan väärinkäyttöä kuvaava näytelmä on kipeän ajankohtainen. Totta kai ja aina on! Mutta mitä Nikkilä haluaa Rikhard III:llään sanoa, se jää minulle ilmaan.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Rikhard III
Esitys Willensaunassa 16.12.2016

Yksinäisten puheenvuoro

Iida Vanttajan ohjaama ja Antti Kaskin kanssa käsikirjoittama nukketeatteriesitys aikuisille, Kohtauspaikkoja kadonneille on myös Vanttajan 25-vuotisjuhlateos. Nuket ja lavastus ovat niin ikään Vanttajan, joka myös esiintyy Mila Nirhamon ja Maria-Elina Koivulan kanssa.

Synkänsorttinen teos puhuu yksinäisyydestä ja syrjäytymisestä. Ihailen esityksessä käytettäviä erilaisia nukketekniikoita marionetista kahden liikuteltavaan ihmisen kokoiseen nukkeen.  

Kokonaisuus on kuitenkin dramaturgisesti kovin epätasainen.  Joukossa on toimivia ja vähemmän toimivia episodeja. Kohtaukset nivoo yhteen kehyskertomus Seilin saarelle eristetystä naisesta, joka lähettää tarinansa paperilaivoina maailmalle.

Mies kuuntelee ääniä asuntonsa ulkopuolelta, mutta ei pysty itse lähtemään, vaan valuu hiekkana unohduksiin. Nuori nainen uupuu kesken jouluostosten ja muuttuu kimaltavaksi kalaksi. 

Puhuttelevimmaksi koen vanhan naisen viimeiset illan jäähyväiskirjeineen ja puuterin tupsutuksineen. Kasvojen uurteissa on koko elämä.

Lopuksi siirrytään julkista palvelua tehostavaan, työttömiä aktivoivaan ja pois silmistä siivoavaan Hylky-projektiin. Kaikkien alojen virkailija virasto konkreettisesti päässään on mainio idea, jos kohta itse kohtauksen dialogi onkin hieman kömpelöä. Vähemmän sanoja riittäisi, kun nuket ovat niin ilmeikkäitä ja niitä liikuttavat näyttelijä taitavia. 

Vaikka Vanttaja toteaa juhlanäytöksen kiitospuheessa, että esityksessä laulaminen on omien rajojen ylittämistä, niin ehkä kyseisen kohtauksen olisi voinut toteuttaa toisin. Taito ei riitä ja vähän kiusaannuttava numero hämärtää turhaan muuten koskettavan ja syvästi myötätuntoisen esityksen lähtötunnelmaa.

*****

Vanttaja - Kaski: Kohtauspaikkoja kadonneille
Esitys Kansallisteatterin Omapohjassa 10.12.2016

Glitterkuorrutettu sota iskee kuin miljoona volttia

En katsonut tänä(kään) vuonna Tuntematonta televisiosta, sen sijaan valitsin ohjelmaani toisenlaisen sotakuvauksen. Dalton Trumbon romaaniin Johnny Got His Gun perustuvan Sotilaspoika-monologin on sovittanut ja ohjannut Essi Räisänen, näyttämöllä on Johannes Holopainen.

Joe on 19-vuotiaana sotaan lähtenyt nuorukainen, joka herää sairaalasta hirvittävällä tavalla vammautuneena. Ilman raajoja tai mahdollisuutta kommunikoida ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että joku henkilökunnasta ymmärtää morseaakkosia.

Trumbon romaani julkaistiin jo 1939 ja Joe haavoittuu ensimmäisen maailmansodan viimeisellä hetkellä. Esityksen Joe osallistuu kaikkiin muihinkin mahdollisiin sotiin sen jälkeen. Sillä loppujen lopuksi on hyvin vähän väliä sillä, mikä sota sattuu olemaan kyseessä. 

Kuolitpa vapauden, isänmaan tai demokratian puolesta, se kuoleminen on aina ihan yhtä kammottavaa. Kamalinta on kuitenkin se, ettet kuolekaan vaan jäät henkiin, juuri ja juuri.

Räisäsen tarkkanäköinen ja monikerroksinen ohjaus piirtää fragmentaarisesta tekstistä painokkaan puheenvuoron. Pauli Riikosen mm. eri aikojen televisiopuheita hyväksikäyttävä äänisuunnittelu ja erityisesti esityksen musiikkidramaturgia tekevät syvän vaikutuksen.

Lähes kaikki aistinsa menettänyttä Joeta jokaisella kehonsa värähdyksellä tulkitseva kaunis ja glitterillä kuorrutettu Holopainen heittäytyy valtavalla voimalla asian ytimeen. Esitys hyödyntää taitavasti myös hänen musikaalisuuttaan. 

Eturivissä ei säästy katsekontaktilta eikä roiskeelta. Sota on rumaa, siinä ei ole mitään kaunista, vaikka Hollywood niin meille väittääkin. Sotilaspoika jättää huteran olon, joka iskee kunnolla vasta viiveellä.

Yhdysvalloissa muuten kerätään rahaa, jotta sikäläisen tuoreehkon version taltiointi saataisiin lahjoitettua jokaisen high schoolin kirjastoon. Ei hassumpi idea, tosin trailerista päätellen siellä ollaan kyllä paljon sisäsiistimmän tulkinnan äärellä. 

*****

Trumbo - Räisänen: Sotilaspoika
Vierailu KOM-teatterin Aulanäyttämöllä 6.12.2016