Äiti ja tytär loputtomassa limbossa

Äiti ja tytär pakenevat jotakin tuntematonta uhkaa, ehkä maailmanloppua ja päätyvät puimaan suhdettaan vessanpöntön äärellä. Siinäpä tiivistetysti Liisa Mustosen kirjoittaman ja ohjaaman Äidin pikku perkeleen lähtökohta. 

Äiti-tytär-suhde lienee yhä yksi taiteen ja teatterin arkkimotiiveista, mutta mitään erityisen omaperäistä sanottavaa ei esityksellä tätä ulkoista asetelmaa lukuunottamatta oikeastaan ole.

Näytelmässä vuorottelevat vessassa kuin kiirastulessa kuiskaten käydyt pohdinnat sekä kipeät kohtaukset menneisyydestä. Äiti manipuloi, tytär kapinoi. 

Näetkö sä mut, kysyy tytär. Etkö voisi vihata vähän vähemmän, olisi helpompaa, kysyy puolestaan äiti. Symbolista äidinmurhaa tehdään milloin milläkin miimisellä aseella. 

Tellervo Syrjäkarin tyylikkään mustavalkoharmaa lavastus ja pukusuunnittelu, Luca Sirviön raaka valosuunnittelu ja Maura Korhosen yllätyksellinen äänisuunnittelu tukevat Mustosen ohjausta, jota Tarja Heinula ja Elina Hietala toteuttavat millintarkoin leikkauksin.

Pieteetillä rakennetusta esityksestä jää kuitenkin vahvasti sormiharjoitelman, etydin maku. Kokonaisuus on viilattu viimeisen päälle esteettisesti, mutta sisällön kustannuksella. 

Tunnin mittaisena näyttämönovellina ja tragikoomisena suupalana Äidin pikku perkele vielä toimiikin, pidempää tai syvempää tarkastelua se ei ehkä kestäisi.

*****

Teatteri Takomo: Äidin pikku perkele
Esitys 12.12.2015

Ylevä ja ällöttävä lyövät sovussa kättä

"Jumankauta!!! Onko nämä hullut vielä hengissä?!? PAKKO TULLA KATSOON. Onko sarjalippuja?" Kommentti on White Nights -esityksen Facebook-tapahtuman seinältä. Kieltämättä assosioin Race Horse Companyyn itsekin aikamoisen rämäpäisyyden. 

Ryhmän läpimurtoteos Petit Mal vuodelta 2010 osui itselläni juuri siihen saumaan, jossa nykysirkus alkoi ylipäätään muuttua minulle näkyväksi. Ai näinkin voi tehdä? 

Viime kesänä Circus Ruska Festivalilla nähty Motosikai oli puoli tuntia silkkaa äijäilyä, pakettiauton katolta ja katolle pomppimista, seteleiden niittaamista kaverin nahkaan. Mitä nyt kolmekymppiset klopit yleensä tekee. 

White Nights -esitystä varten Suvilahden Kattilahalliin on rakennettu rento lounge, jossa tarjolla on helposti vastaanotettava kabereekimara niin sirkusta kuin sideshowtakin. Ja hodareita - illan alaotsikkona on "Blood, cirkus and junk food". 

Jos juontajana toimii newyorkilainen burleski-MC Bastard Keith ja illan bändi on nimeltään Magnificient Fuckers, niin ihan kauhean totisella asenteella ei kannata olla liikkeellä katsomossakaan. Mutta kuten Bastard Keith toteaa, illan aikana vaihdellaan suvereenisti välillä disgusting - sublime, ällöttävä ja ylevä lyövät kättä. 

Juontojen aiheet pyörivät tukevasti navan alla ja Bastard Keithin yleisön kanssa ronskisti pelaava stand-up toimii loistavasti. (Heppu on muuten kotipuolessaan myös virallinen vihkijä. Niissä häissä voisin minäkin viihtyä.)

Ällöttävästä osastosta vastaavat Princess Tweedle Needle ja Pain Solutionin Håvve Fjell, jotka roikottavat kaikenlaisia asioita erilaisista ruumiinosista sekä leikkivät tulella ja terävillä asioilla. Ihan kammottavaksi ei onneksi mennä, illan tunnelma pysyy kepeällä pikkujoulutasolla. Hyvä niin. 

Sirkuspuoli vakuuttaa odotusten mukaisesti taidollaan, jos kohta jokainen numero ei dramaturgisesti ihan loppuun asti kannakaan. 

Illan avaava Wheel of Death on vaikuttava kapistus ja toimii numerona todella hyvin. Painovoiman ja tasapainon sekä vaaran kanssa pelaaminen riittää ja lopputulos on paitsi sykettä nostattavaa myös kaunista katsottavaa. 

Rauli Kososen trampoliininumero on dramaturgisessa yksinkertaisuudessaan ihastuttava oodi ihmiskehon mahdollisuuksille. Rauhallinen voice-over toistosta ja kehon automaatiosta yhdistettynä hypnoottiseen liikkeeseen pitää otteessaan.

Nathalie Goodin nuoranumero alkaa perinteisesti (ja myönnän odottelevani jo seuraavaa), mutta sitten tanssijan keho kieltäytyykin yhtäkkiä yhteistyöstä ja putoamisen pelko tuo kiinnostavaa yllättävyyttä.

Rony Hämäläisen cyr-numero on teknisesti taitavaa, mutta ei toimi minulle dramaturgisesti. Ylimielinen yleisösuhde kääntyy itseään vastaan, kun sitä ei viedä riittävän röyhkeäksi. 

Kalle Lehdon jongleeraus jää tässä kokonaisuudessa aika mitäänsanomattomaksi. En toisaalta ole montaa jonkkanumeroa nähnyt, joka saisi minussa väristyksiä aikaan muutenkaan, laji on turhan sisäänpäinkääntynyttä minun makuuni.  

Esiintyjistä Bastard Keithin lisäksi minut hurmaa Odilon Pindat, jota lennätetään pitkin poikin jos jonkinlaisilla lingoilla. Pindatin (Pindat'n?) pikkuinen supersankarihahmo on niin ihastuttavan itseriittoinen ja boylesque, että kaverin paiskomista erilaisilla virityksillä kohti kattoa voisi katsoa pidempäänkin.

Race Horse Companyn White Nights -kokonaisuus tarjoaa siis vähän jokaiselle jotakin ja yhdistää ehdottoman taitavuuden tukevasti poskeen sijoitettuun kieleen. Mikäs sen sopivampaa piristystä pimeään vuodenaikaan?

*****

Race Horse Company: White Nights
Esitys Suvilahden Kattilahallissa 5.12.2015

Sydän kiveä, häkki päässä

Kansallisteatterin  Kiertuenäyttämön Vapauden kauhu -näytelmää on rakennettu vapautuvia vankeja tukevien toimijoiden kanssa järjestettyjen työpajojen myötä. Esityksen lisäksi puolitoistavuotisen projektin tuloksena on syntynyt vankilataustaisten Porttiteatteri, jonka kahdeksan jäsentä nähdään näyttämöllä kolmen Kansallisteatterin näyttelijän kanssa.

Laitosteatterin (ja nyt en viittaa niihin isoihin teatteritehtaisiin vaan teatteriin, joka viedään laitoksiin ihmisten luokse) asiantuntija Jussi Lehtosen ideoima ja ohjaama sekä Asta Honkamaan käsikirjoittama näytelmä kertoo episodimaisesti vankilasta vapautumisesta, siitä, millaiseksi vapaus käsitteenä muuttuu, kun se on otettu pois ja miten pelottavaa tavalliseen maailmaan astuminen vankilavuosien jälkeen voi olla. 

Vangilla häkki siirtyy pään sisään, vankilassa pitkään istuva laitostuu. Vaatii voimia ja rohkeutta irrottautua entisestä elämästä, rikoksista ja päihteistä, joihin on helppoa ja turvallista tarttua heti ulos päästyä.

Porttiteatterin näyttelijät, Pia Vallenius ja Kari Wiippola etunenässä, tuovat näyttämölle rosoisen elämänsä. Tuntuu epäreilulta verrata heitä ammattinäyttelijöihin, epäreilulta nimenomaan jälkimmäisiä kohtaan. Ajatus siitä, että näyttelijä on itse kokenut, jos nyt ei juuri sitä tarinaa, jota näyttämöllä kertoo, niin ainakin jotakin samansuuntaista, luo ihan toisenlaista uskottavuutta. 

Valleniuksen päihteetön elämä vapaudessa on kestänyt jo jokusen vuoden, Wiippola kiirehtii esityksen jälkeen vielä takaisin Suomenlinnan avovankilaan. Kansallisteatterin puolelta mukana olevien Jani Karvisen, Ilja Peltosen ja Taisto Reimaluodon tarinat vankien sekä omien ennakkoluulojen ja pelkojen kohtaamisesta koskettavat ja tuovat näkökulmaa. 

Tunteita puhuttelevat tarinat yksilöistä saavat rinnalleen runsaasti tutkimustietoa, mutta myös kiven sisässä edelleen istuvien elinkautisvankien ajatuksia vapaudesta. Yksi häpeää omia tekojaan, toinen kertoo, ettei vapauden menetys vankilassa miltään tunnu, vaan vasta ulkopuolella käynnin jälkeen tuomion kunnolla tajuaa. Vapaudesta on vaikea puhua, kun ei siitä jossain kaukana tulevaisuudessa oikein saa otettakaan. 

Yksityiskohdat avaavat silmiä ja omatkin ennakkoluuloni tulevat ravistelluiksi. Pysäyttää, kun kolmoismurhasta elinkautista istuva Eikka Lehtosaari kertoo videolla käyttäneensä ensin aamuisin koirat parin tunnin lenkillä ja sitten vasta "lähteneensä rosvohommiin".

Esitys on lyijynraskaasta aiheestaan huolimatta ilmava ja rento. Humoristisuus pitää katsomiskokemuksen inhimillisenä, niin ettei synkkiin tarinoihin pääse sukeltamaan tunnemielessä liian syvälle. 

Anna Sinkkosen pukusuunnittelu ja lavastus tuovat mukaan aimo annoksen leikkisyyttä. Kiasma-teatterin näyttämö ja katsomo ovat vaihtaneet paikkaa ja betoniportailla kasvaa vihreää. Yksiväriset vankiunivormut muuttuvat vähä vähältä kotikutoisiksi supersankariasuiksi. 

Kotimatkalla mietin kävellessäni Sörnäisten vankilan ohitse, että siellä melkein naapurissa, talossa, jonka pihavalot ovat yötä päivää päällä, elää ei vain vankeja, vaan ihmisiä, joista jokaisella olisi tarinansa kerrottavanaan. Ja niinkuin videolla haastateltu elinkautisvanki toteaa: Toki rikoksesta pitää rangaista, mutta ei se mitään auta, jos ei samalla tueta.

*****

Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö, Kiasma-teatteri & Porttiteatteri: Vapauden kauhu
Esitys Kiasma-teatterissa 2.12.2015