28 elokuuta, 2015

Terveisiä Reykjavikin näyttämöiltä, vol 1

Ensivaikutelma Reykjavikista on sympaattinen ja kotikutoinen, samaa voisi sanoa myös Lókal-teatterifestivaalista. Olen siis parhaillaan Islannissa tutustumassa Lókalin ja Reykjavik Dance Festivalin (RDF) tarjontaan.

Olen kerrankin onnistunut rakentamaan itselleni ihan tolkullisen aikataulun, joka viime hetken logistiikkasäädöstä johtuvien muutosten myötä rentoutui entisestään. Lienenköhän kasvanut ihmisenä, kun ei ole pakko juosta hikipäässä ihan jokaisessa mahdollisessa esityksessä, vaan aikaa on myös muulle turismille. Ja näemmä myös flunssalle. Oh well, eipä ole ennenkään semmoiset pysäyttäneet.

Tänä vuonna kaksi samaan aikaan järjestettävää esittävän taiteen festivaalia on lyönyt hynttyyt yhteen. Suuri osa ohjelmistosta on tuotettu yhdessä, niinpä tarjonta ei turhaan kunnioita eri esittävän taiteen lajien rajoja. Ensimmäiset kolme näkemääni esitystä myös suhtautuvat lajiin riemastuttavan leikkimielisesti.


Festivaalien yhteisessä avajaistilaisuudessa nähtiin islantilaisen koregrafin Margrét Bjarnadóttirin nimetön teos. Se on osa RDF:n tilaussarjaa, jonka inspiraatioksi on annettu sana konsertti. Margrétin konsertti on varsin riisuttu. Hän kertoo kirjoittaneensa 14 vuotta sitten päiväkirjaansa: "jos olisin soitin, olisin sello, joka haluaisi olla rumpusetti".

Margrét, joka on balettitanssijana opetettu olemaan päästämättä tai aiheuttamatta melua, on rohkaissut itsensä tarttumaan rumpukapuloihin ja käymään soittotunneilla. Hallussa on neljä eri komppia, ainakin jotenkuten. Soitto katkeaa kuitenkin usein Margrétin surkuhupaisiin stand-up-pohdintoihin elämästä, kuolemasta ja kauneudesta.

Lopulta saadaan myös tanssia, kun kaksi mukaan pyydettyä ystävää joraa tunnollisen rummutuksen tahtiin. Esitys on omalla kömpelöllä tavallaan aika viehättävä eikä ota itseään turhan vakavasti. Loppuviikosta avautuu Margrétin valokuvaa ja installaatiota yhdistävä näyttely, luulenpa, että käyn tsekkaamassa myös sen.


When I Die, alaotsikoltaan A Ghost Story With Music, on juuri sitä. Sveitsiläinen Thom Luz on tarttunut tositarinaan englantilaisesta Rosemary Brownista, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia useiden kuolleiden säveltäjien väylänä tuoda esiin elinaikanaan säveltämättä jäänyttä musiikkia. 

Jos en olisi lukenut esityksen kuvausta ennalta (ja tutustunut melkein satasivuiseen käsiohjelmaan, jossa avataan mm. kummittelun perusteita), olisi edellämainittu saattanut jäädä ymmärtämättä. Luzin teos on näyttämöllinen sävellys, joka käyttää tekstiä vain yhtenä instrumenttina, aivan kuten kahta näyttelijää ja kolmea muusikkoakin. Aavemainen tunnelma kerrostuu livenä soitettavan ja aiemmin tallennetun yhdistyessä. 

When I Die on kiehtova esitys, josta musiikki ja harkittu visuaalisuus muodostavat enemmänkin installaation kuin teatteria. Ryppyotsaisesti ei tämäkään teos itseensä suhtaudu, oma nauruni on lähinnä hämmentynyttä. Joskus on kuitenkin oikein kivaa, ettei tarvitse niin paljon koko ajan ymmärtää, vaan voi vaan nauttia ja antaa esityksen viedä.


Islantilaisen Kriðpleir Theater Groupin teos Crisis Meeting on avoin kokous, johon katsojat ovat tervetulleita. Ryhmä pyrkii perustaja Friðgeir Einarssonin johdolla saamaan aikaiseksi apurahahakemuksen uutta teosta varten. Ihan kauheasti ei kyllä vielä ole saatu aikaiseksi. Friðgeir on puhdistavassa puhelakossa ja mulkoilee taka-alalla, kun Árni Vilhjálmsson ja Ragnar Ísleifur Bragason esittelevät yleisölle ryhmän aikaisempaa tuotantoa ja työtapoja. 

Esitys pelaa Konttori-henkisellä myötähäpeän tunteella, kun näyttämöhenkilöiksi muuttuneet ryhmän jäsenet päätyvät puimaan niin jungilaisia arkkityyppejä kuin Ragnarin äitisuhdetta uuden teoksen lähtökohtana. Friðgeirkin avaa lopulta sanaisen arkkunsa, mutta helmet ovat sieltäkin hukassa. 

Esitys kommentoi taiteen tekemiseen ja taiteilijoihin liittyviä olettamuksia, mutta mietin, saisikohan tästä enemmän irti, jos nämä tyypit ja heidän aiemmat tekemisensä olisivat oikeasti tuttuja. Ihan en loppuun saakka jaksa innostua, kun ei ote niin mahdottoman omaperäinen ole.

*****

Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival

Margrét Bjarnadóttir, esitys 26.8.2015
Thom Luz: When I die, esitys 26.8.205
Kriðpleir Theatre Group: Crisis Meeting, esitys 27.8.2015

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...