Pölyinen satiiri ei pure edes päivitettynä

Kotirouvat äityvät marketissa kapinaan jatkuvasti nousevia hintoja vastaan ja tyhjentävät hyllyt. Laskut jäävät maksamatta ja häätö on lähellä. 

Työläiset pysäyttävät junan, kun kuukausilippu kallistuu. Palkatkin tippuvat minimitasolle, joten lakkohan siitä seuraa. Ja  kaikki varastavat kaiken, minkä irti saavat. Moraali kun on olosuhteista riippuvainen asia.

Näillä palkoilla ei makseta! (aiemmin esitetty nimellä Ei makseta, ei makseta) on italialaisen satiirikon ja kirjallisuuden nobelistin Dario Fon tunnetuimpia näytelmiä. Vuonna 1974 ensiesitetystä poliittisesta farssista nähdään nyt kirjailijan itsensä päivittämä versio, mutta ei se nyt niin kovin päivitetyltä tunnu, sen sijaan aika pölyiseltä.

Toki tuotantojen siirtyminen halvan työvoiman maihin tai hintojen nousu on oikeastikin todellisuutta tänä päivänä, mutta ihan en nyt kuitenkaan saa kiinni niistä syistä, miksi juuri tämä näytelmä ja juuri nyt.

Lava katsomon keskellä

Suuri näyttämö lienee valittu estradiksi Fon potentiaalisesti vetämän suuren yleisömäärän vuoksi, sillä tuntuu erikoiselta, että valtava näyttämötila on jätetty käyttämättä ja sen sijaan rakennettu pieni huoneteatterin lava katsomon keskelle. 

Tapahtumia on sijoitettu myös katsomoon, mutta tämä ratkaisu on kovin keinotekoinen eikä tuo esitykseen mitään lisäarvoa. Katsomosta kuullaan myös esityksen poliittisimmat puheenvuorot, jotka pysäyttävät toiminnan aivan kuin luennoksi. Muu syvällisempi sisältö peittyy tehokkaasti valtavaan sähläämiseen.

Tommi Auvisen ohjauksessa näyttelijät Pentti Helin, Teija Auvinen, Janne Kallioniemi ja Heidi Kiviharju tekevät tunnollista työtä valitun tyylilajin puitteissa. Ikävä kyllä se tarkoittaa täysin litteitä hahmoja, jotka eivät juuri myötätuntoa ansaitse. Jyrki Mänttäri ahkeroi lähes kaikki sivuroolit.

Toimivimmillaan esitys on puhtaissa farssijaksoissa, joissa ensin rakennetaan erilaisten väärinkäsitysten, hätävalheiden ja täpärien pelastusten kautta mahdollisimman monimutkainen solmu, jota sitten keritään auki. Muutama oikein napakka irtovitsikin saadaan.

Vaikka tapahtumapaikka onkin Italia, on varsin vaikea vuonna 2014 tyynesti ottaa vastaan esityksen tarjoama machokeskeinen mies- ja naiskuva, puhumattakaan kerta kaikkiaan törkeimmästä homoroolista pitkään aikaan.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Näillä palkoilla EI MAKSETA!

Ensi-ilta 23.1.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 28.1.2014, otsikot toimituksen

Valta takertuu kurkkuun

Kirjailija David Seidler istui näytelmäideansa päällä vuosia luvattuaan Iso-Britannian kuningataräidille, ettei julkaisisi tositapahtumiin perustuvaa tekstiään ennen tämän kuolemaa. 

Tekstin kypsyttely kannatti, elokuvana Kuninkaan puhe voitti lukuisia Oscar-palkintoja. Näytelmä nähtiin tuoreeltaan 2012 Helsingin Kaupunginteatterissa, ja nyt Pentti Kotkaniemi on ohjannut sen Tampereen Työväen Teatteriin.

Tarina on klassinen vaikeuksien kautta voittoon -variaatio. Yorkin herttua Albert, perheen kesken Bertie, hakee apua pahaan änkytykseen puheopettaja Lionel Loguen vastaanotolta. 

Loguen epäortodoksiset menetelmät tulevat tarpeeseen, kun kuningas Yrjö V kuolee ja hänen seuraajansa Edward VIII luopuu vallasta. Yhtäkkiä Albertista tulee kuningas Yrjö VI, jonka täytyy johtaa kansakunta ja imperiumi läpi toisen maailmansodan. Radioaikakautena puhe on tuon johtamisen keino.

Tommi Raitolehto tekee hartiavoimin töitä änkytyksen kanssa, mutta ei jää siihen nalkkiin, vaan avaa näkymän myös Bertien sieluun. Raitolehto päästää kuninkaan ahdistuksen ja menneisyyden traumat taitavasti niin kehoon kuin puheeseenkin. Roolityö on taatusti merkkipaalu hänen urallaan.

Ajoitus ja rytmi laahaavat

Valitettavasti Bertie on koko näytelmän ainoa kokonainen ihminen. Auvo Vihron Lionel Logue ei oikein tarjoa riittävää vastusta, vaan jää mysteeriksi. Vihron työ on tasalaatuista, mutta myös kovin yllätyksetöntä. Kahden täysin erilaisesta taustasta tulevan miehen ystävyyden kehittymistä ei nähdä.

Yksityisen vastuksen ylittämisen lisäksi kertoo näytelmä monenlaisesta vallasta ja vallankäytöstä. Mahdollista olisi näyttää julkisen ja yksityisen maailman erot, mutta molemmissa ollaan aivan yhtä pidättyväisiä. Suvi-Sini Peltolan kuningatar Elisabeth on miehensäkin seurassa varsin viileä.

Varsinaiset vallanpitäjät niin politiikan kuin kirkonkin kentiltä eli Matti Pussinen-Elorannan pääministeri Baldwin, Ilkka Koivulan Canterburyn arkkipiispa ja Ilkka A. Jokisen Winston Churchill ovat kankeita ja mahtipontisia. Samuli Mujeen vallasta rakkauden tähden luopuva Walesin prinssi taas on vahvojen maneeriensa takana lähes vitsi.

Esitys tuntuu mittaansa pidemmältä ja on luvattoman tasatahtinen. Ajoitus ja rytmi tuntuvat olevan hukassa varsin usein. Pitkäpiimäisyyttä lisää jokaisen kohtauksen välissä tapahtuva näyttämökuvan muutos, yleensä vielä fondin takana, jonka matkaa alas ja ylös saadaan seurata useammin ja pidempään, kuin olisi tarpeen.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Kuninkaan puhe

Ensi-ilta 22.1.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 26.1.2014, väliotsikko toimituksen

Mies ja kani tien päällä

Kerjäläisbisnes on monikansallinen rahasampo. Romanialaisen Vatanescun sisko jää ihmiskauppiaan kyydistä Keski-Euroopan naismarkkinoilla, miehen oma työpiste löytyy polviltaan Makkaratalon nurkalta. Kun Vatanescu lipeää rivistä, ei menneisyys päästä irti.

Vatanescun polku risteää citykanin kanssa ja yhdessä tuumin matkaavat he kohti pohjoisen laajoja marjamättäitä, joissa kultainen lakka tarjoaa oikotien äärettömiin rikkauksiin.

Tuomas Kyrön romaaniin perustuva Kerjäläinen ja jänis kumartaa syvään Arto Paasilinnan Jäniksen vuodelle. Tällä kertaa Kyrön huumori on Mielensäpahoittajaa kitkerämpää ja surullisempaa.

Snoopi Sirenin ohjaaman esityksen tyylilaji leikittelee melkeinpä lastennäytelmän keinoilla. Pahvikulissit, naivistiset projisoinnit, runsaasti tyypitellyt sivuhenkilöt ja hyväntahtoinen päähenkilö tekevät karusta maailmankuvasta jotenkin helpommin vastaanotettavan. 

Mutta siinä, missä Kyrö piirtää ihmiset pienten ja terävien yksityiskohtien kautta, vie Sirenin ohjaus niitä vahvemmin karikatyyreiksi läskipukuineen.

Vatanescu (hienovaraisesti roolia rakentava Juha-Matti Koskela) on lapsenkaltainen, iäti toiveikas ja uskoo aina parasta kanssaihmisistä. Hymy on leveä silloinkin, kun ollaan in deep shit. Ahkerasti hän yrittää koota pimeistä hommista edes sen verran rahaa, että kotona odottava poika saisi nappulakengät, nuo unelman käsinkosketeltavat symbolit. 

Vaikka maailma heittää kapulaa rattaisiin, löytyy matkan varrelta sielunkumppaneita, ehkä rakkauskin.

Kaupunki ei Vatanescua ja kania sulata. Edes terveyskeskuksen tädillä, joka muuten haluaa silittää pois pahan olon, ei riitä empatiaa eläimille. Vasta pohjoisesta löytyy samanhenkistä väkeä, läheisimpänä Emmi Kaislakarin herkästi hahmoteltu, elämän ehtoopuolella oleva Harri Pykström.

Kaislakari, Laura Alajääski ja Jaana Oravisto urakoivat Vatanescun kohtaamat kansalaiset, joista muutkin Kaislakarin mieshahmot jäävät herkullisina mieleen. 

Ironista kyllä, naisroolit jäävät kautta linjan köykäisemmiksi, ellei sellaiseksi lasketa varsin feminiinistä ja ilmeettömyydessään paljon ilmaisevaa citykania, joka on luonnossa vielä enemmän hukassa kuin etelän mies.

Kun Vatanescu lopulta kesytetään positiivisen populismin puolueen keulakuvaksi ja luokkaretki pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon alkaa, hyytyy viimein hymykin. Tässä vaiheessa jouhevasti edennyt esitys kuitenkin alkaa tuntua jo hieman pitkältä. Ehkä samaa kärsimättömyyttä kokee kesytetty Vatanescukin.

*****

Tampereen Työväen Teatteri: Kerjäläinen ja jänis

Ensi-ilta 21.1.2014, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.1.2014

Teatteria leffassa, täh

Avasin teatterivuoden käymällä elokuvissa. Kyseessä oli taltiointi brittiläisen National Theatren esityksestä Frankenstein. Finnkinon tarjoamassa NT Live -ohjelmistossa näytetään teatteriesityksiä elokuvateatterissa, osa esityksistä on suoria lähetyksiä, ulkomailla käsittääkseni yleensä jälkilähetyksiä. En ole aikaisemmin käynyt näissä tai muissakaan Finnkinon tarjoamissa teatteri-, ooppera- tai balettiesityksissä, formaatti on aina tuntunut aika vieraalta. Jossakin höyräyksessä päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden, vaikka 25 euron lipunhinta aika suolaiselta tuntuikin.

Frankenstein on Nick Dearin sovitus Mary Shelleyn romaanista, ensi-iltansa tämä Danny Boylen ohjaama esitys sai helmikuussa 2011, esitettiin elokuvissa tuoreeltaan maaliskuussa 2011, uudestaan kesällä ja joulukuussa 2012 ja on nyt sitten neljännellä kierroksellaan. Tohtori Frankensteinin ja hänen nimettömän luomuksensa rooleissa vuorottelivat Jonny Lee Miller ja Benedict Cumberbatch, nyt nähdyssä taltioinnissa juuri tässä järjestyksessä. 

Näytelmä on jaettu kahteen osaan, ensimmäinen nähdään olion näkökulmasta. Cumberbatchin esittämänä hahmo on groteski, mutta inhimillinen ja lapsenkaltainen. Olion syntymä on lähes kiusaannuttavan pitkä episodi, tämän jälkeen Boyle törmäyttää sen aika kivalla tavalla erilaisiin maailman ihmeisiin, kuten sateeseen tai ruohoon. Esitys pääsee kuitenkin kunnolla vauhtiin vasta reilun vartin jälkeen, kun olio kohtaa sokean miehen, joka ei pelkää häntä ja sosialisaatio ja sivistäminen voi alkaa. Pikkuhiljaa olio oppii puhumaan ja lukemaan. Vanhuksen mukaan kukaan ei ole syntymässään paha, vaan ympäristö muokkaa meidät. Oliokin on puhdas kangas, sen kohtaamat vääryydet tekevät siitä kostonhimoisen.

Toisessa osassa näkökulmahenkilöksi muuttuu Frankenstein. Olio pyytää itselleen puolisoa, eikä Frankenstein voi vastustaa kiusausta päästä jälleen jumalahommiin. Hän muuttaa kuitenkin loppumetreillä mielensä ja tappaa naisolion, mikä on oliolle viimeinen niitti (hehheh). Hääyönä olio raiskaa ja tappaa Frankensteinin morsiamen. Lopulta Frankenstein jahtaa oliotaan kohti pohjoisnapaa. The End.

Millainen tämä sitten oli katsomiskokemuksena? Ei niin omituinen kuin odotin. Kuvaus ja leikkaus toimivat mainiosti, ja suurimman osan ajasta näytteleminenkin kesti lähikuvaa. Kameroiden määrä mahdollisti mielenkiintoisia kuvakulmia, sellaisiakin, joita teatterikatsojan on mahdotonta kokea, kuten vaikkapa suoraan ylhäältä. Boylen ohjaus oli aika epätasaista, osa kohtauksista toimi mainiosti, mutta välillä tarjolla oli aika köykäistä kamaa. Näyttämökoneistoaan hän kyllä käytti todella hienosti (no, ohjasihan Boyle Lontoon olympialaisten avajaiset, että ehkä tämä oli harjoittelua sitä varten). 

Cumberbatchin olio oli parhaimmillaan herkkä ja riipaiseva, ajoittain kuitenkin myös todella ahdistavan ylinäytelty. Millerin Frankenstein jäi kaukaisemmaksi, koska häneen ei oikeastaan ollut lainkaan aikaa tutustua. Näkulma vain yhtäkkiä siirtyi Frankensteiniin, eikä hänen motiivejaan oikein avattu. Mielenkiintoista olisi toki ollut nähdä molemmat versiot, olisi ehkä selvinnyt, oliko läheisyyden ja etäisyyden tunne kiinni dramaturgiasta vai näyttelijäntyöstä.

Kantsiiko sitä sitten mennä katsomaan teatteria elokuviin? Enpä tiedä. Saa olla kyllä aika tosi kiinnostava esitys ja tekijät, että uudestaan menisin, mahdottomana en toki pidä. Taltioinnista tulee kuitenkin aina vähän valju olo, ei se liveteatterin veroista ole, tietenkään. Mutta onhan tämä toki mahdollisuus nähdä esityksiä, joita muuten ei välttämättä olisi mitään saumaa nähdä. Suolaisesta lipunhinnastaan huolimatta halvempaa kuin Lontoon matka.

*****

NT Live: Frankenstein

Taltiointi maaliskuulta 2011, esitetty elokuvateatteri Plevnassa 6.1.2014.