10 joulukuuta, 2017

Broadwayta ja burleskia

Kävin New Yorkissa! Reissun toteutumista edesauttoi Suomen arvostelijain liitolta saatu matka-apuraha. Lopullinen esityssaldo oli viisi, joista kahteen ostin liput etukäteen täysihintaisina, loput paikan päältä päiväkohtaisen tarjonnan mukaan. 

Musikaalipainotuksella mentiin, mutta sekaan mahtui myös yksi puhenäytelmä ja burleskia. Onneksi matkakumppanilla on avoin mieli, joten ohjelmasta ei tarvinnut juuri neuvotella. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin mieluusti käynyt enemmän myös Broadwayn ulkopuolella, mutta se jääköön toiseen kertaan. Kovin kriittisellä katseella en esityksiä katsonut, lomalla kun oltiin. Toki visiitti oli ammatillisestikin kiinnostava, mutta kriitikkopipoa en päästänyt kovin kiristämään.


Avenue Q on pyörinyt New Yorkissa jo vuodesta 2003, ensin off-Broadwaylla, pian ensi-iltansa jälkeen Broadwaylle siirtyen ja nyt vuodesta 2009 jälleen off-Broadwaylla. Sesame Street -hahmoista inspiroitunut nukketeatterimusikaali aikuisille on tietenkin juuri sellaista kamaa, joka minuun iskee. 

Vaikka esitys onkin pian 15-vuotias, ei se vaikuta laisinkaan vanhentuneelta. Toki osa vitseistä meni ulkopaikkakuntalaiselta ohi ja välillä tekstin ymmärtämisessäkin oli haasteita, mutta aikuistumis- ja itsensä löytämistarina on universaali aihe ("What Do You Do with a B.A. in English? / It Sucks to Be Me", "Purpose"). Esitys sivaltelee ronskin humoristisesti myös rasismia ("Everyone's a Little Bit Racist"), seksuaalisuutta ("If You Were Gay", "Internet is for Porn") ja löytyypä maailmantuskalle mittakaavakin ("For Now"). Hilpeä musiikki jää soimaan päähän.

Avenue Q:n korttelissa asuu suloisesti rinnakkain niin ihmisiä kuin hirviöitäkin, joita esittävät sekä ihmis- että nukkenäyttelijät. En voi olla arvostamatta esiintyjien monipuolista osaamista, laulut soivat hienosti, vaikka hahmoilla on mitä mielikuvituksellisimpia ääniä. 


The Book of Mormonin näkeminen on ollut pitkäaikainen unelmani! Neljä vuotta sitten Lontoossa paikallisen metrolehden kannet huusivat ennakkonäytösten ekstaattisia katsojakokemuksia. Silloin harmitti, että aikataulu ei mahdollistanut sivuhyppäystä. Tämä olikin ensimmäinen esitys, jonka ehdottomasti halusin nähdä New Yorkissa. Broadwayn ensi-ilta oli 2011.

Käsikirjoitus on South Parkista tuttujen Trey Parkerin ja Matt Stonen, sävellys on (myös Avenue Q:n musiikin takana olevan) Robert Lopezin. Sisältö on viiltävän hauskaa, korvamatoja on enemmän kuin laki sallii. Pelkäsin etukäteen ihan hirveästi, että kaiken odotuksen jälkeen petyn. En pettynyt!

Kaksi mormonia lähtee lähetystyöhön Ugandaan, jossa paikallisia ei hirveästi kiinnostaa uusi usko, kun arkea ahdistaa niin aids kuin tyttöjen ympärileikkausta vaativa sotaherrakin. Elder Pricella (ihanan ärsyttävä Nic Rouleau) on ylikorostunut ego ja haave olla maailman paras mormoni, Elder Cunningham (lutuinen Brian Sears) taas ei ole ihan jaksanut keskittyä oppitunneilla. Kumpikin kokee Ugandassa omanlaisensa uskonkriisin.

Jälleen tuntuu ihan turhalta mainita, miten hyvin kaikki laulavat ja tanssivat. Pääparin lisäksi kovaäänistä hihkumista ainakin omalta kohdaltani saivat aikaan myös mm. tukevasti kaapissa olevaa Elder McKinleyä esittävä Stephen Ashfield ja paratiisimaisesta Sal Tlay Ka Sitista haaveilevaa Nabulungia esittävä Nikki Renée Daniels.


Chicago on myös yksi suosikkimusikaaleistani. Alunperin sitä esitettiin Broadwaylla 1975-77 ja nykyinen esityskausi on kestänyt vuodesta 1996. Kaksi kelpoa kotimaista versiotakin olen tästä nähnyt (ja toki elokuvan). Nyt nähty versio on korostetun konserttimainen, näyttämöllä suurimman tilan vie - oikeutetusti - bändi ja ensemble vaihtaa rooleja hyvin vähillä ulkoisilla merkeillä. Puvustus on muutenkin varsin niukkaa ja korostetun eroottista. Mikäs siinä, intohimorikoksistahan tässä lauletaan.

Lehdistön rakastamina murhaajina Roxie Hartina ja Velma Kellynä ovat rooleissa jo aiemminkin useita kertoja esiintyneet Charlotte d'Ambroise ja Leigh Zimmerman, heidän tähtiasianajanaan Billy Flynnina pikaisen julkkisvierailun musikaalissa tekee Todrick Hall, erittäin mainioita kaikki. Esityksestä jäi olo, että on ollut mukana oikein rattoisissa jazzbileissä. 


M. Butterfly oli toinen esityksistä, johon ostin liput etukäteen.  Musikaalien lisäksi pistin reissun tavoitteeksi nähdä vähintään yhden kuuluisan, mieluiten tv:stä tai elokuvista tutun näyttelijän. Arpa osui tähän, Rene Gallimardin roolissa nähdään Clive Owen. David Henry Hwangin kirjoittama näytelmä on minulle ennalta tuttu (myös elokuva), joten arvelin, että ei se ihan huono voi olla, vaikka olikin tietty riski ostaa liput jo ennen ensi-iltaa.

Ei esitys nyt varsinainen pettymys ollutkaan. Arviot, joita lueskelin vasta esityksen jälkeen, ovat kyllä varsin erimielisiä, mutta parhaimmillaankin nihkeitä. Sekä Owen että Song Lilinginä Broadway-debyyttinsä tekevä Jin Ha näyttelevät kyllä hyvin (tosin Ha ei ulkonäkönsä ja äänensä perusteella mene yhtä helposti naisesta kuin ehkä pitäisi), mutta kolmen hurmioituneen musikaaliorgian jälkeen esitys oli väistämättä hieman laimea kokemus.

Broadwaylla kahdettakymmenettä vuottaan pyörivän Lion Kingin sekä epäonnistuneen Spiderman-musikaalin tehneen Julie Taymorin ohjaus on mielestäni vähän yksioikoinen ja näyttämölliset ratkaisut, kuten loputtomasti heiluvat ja paikkaa vaihtavat paneelit, käyvät pidemmän päälle tylsiksi. 

Hwang on kirjoittanut tekstin osittain uusiksi, eikä esitys enää pelaa sukupuolen arvuuttamisella, mikä mielestäni on vähän sääli. Toki salaisuutta ei ole nettiaikana mahdollista enää samalla tavalla ylläpitää kuin ensi-illan aikaan 1988, jolloin BD Wong esiintyi pelkillä etunimen kirjaimilla. Mutta kun Song Liling paljastaa itsensä fyysisesti vasta, kun paljastus on kaikkia teknisiä yksityiskohtia myöten tehty oikeussalissa, tuntuu alastomuus turhalta kikalta. (Muistan iäti sen järkyttyneen huudahduksen, jonka kuulin HKT:n katsomossa, kun T. Reinikka vaihtoi vaatteita yleisön edessä. Ainakin jotakuta fuulattiin loppuun saakka.)


Viimeisenä iltana suuntasimme vielä Lower East Sidelle The Slipper Roomiin, jossa ohjelmassa oli Boys' Night: An All-Male Cirquelesque Revue!, joka olikin reissulle miltei täydellinen lopetus: ilma-akrobatiaa, boylesqueta ja drag-queen-stand-upia. 


Summa summarum: reissu oli oikein onnistunut ja pääosin kaikki nähty oli hyvää. Vaikka ulkoasultaan arvokkaita, newyorkilaiset teatterit ovat rentoja paikkoja, joissa voi nauttia viiniä kannellisesta muovituopista. 

Teatteriliput ovat suolaisia hinnoiltaan, enkä raaskinutkaan ostaa ennakkoon kuin kahteen esitykseen. Saman päivän näytöksiin lippuja saa kuitenkin puoleen hintaan, jos ei ole niin väliksi, että mitä menee katsomaan, mutta ovat ne silti kotimaan kalleimpia lippuja hinnakkaampia. Mutta kun ei tuolla nyt ihan myötäänsä tule rampattua, niin mieluustihan sen hinnan maksaa. Ja osaapa entistä enemmän arvostaa kotimaista kulttuurin tukea, ilman sitä hinnat olisivat meilläkin yhtä tapissa.

Seuraavalla kerralla sitten enemmän syrjähyppyjä ja sivuaskeleita kauemmas Times Squaresta!

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...