15 elokuuta, 2017

Poliittista ja fyysistä - Tampereen tuliaiset

Viime vuonna pidin paussia, mutta nyt kampesin itseni jälleen Tampereen Teatterikesään ja Circus Ruska Festivalille. 

Burning Doors

Valkovenäläisten, Iso-Britanniassa maanpaossa elävien taiteilijoiden Belarus Free Theatren esitys Burning Doors ammentaa poliittisen taiteensa vuoksi vankilaan joutuneiden tarinoista. Elokuvaohjaaja Oleg Sentsovin, performanssitaitelija Pjotr Pavlenskyn sekä itseään esityksessä esittävän, Pussy Riotista tunnetun aktivistin Maria Alyokhinan kokemukset muuttuvat Nicolai Khalezinin ja Natalia Kaliadan ohjaaman esityksen aineistoksi.

Pitkät vuolaat tekstit, jotka lainaavat mm. Dostojevskin ja Foucault'n kirjoituksista, menevät minulta välillä ohi, koska valitsen toiminnan seuraamisen tekstityksen lukemisen sijaan. Kiinnostavammaksi esitys muuttuukin minun silmissäni, kun keskitytään kehojen kertomaan tarinaan. Loputtomasti jatkuva mielikuvituksellisesti estetisoitu väkivalta on piinaavaa, sen ilmaisumuodot kekseliäitä.

Vaikka tekijät ovat kiistämättä taitavia, ulkopuolisen dramaturgin apu olisi tehnyt esityksestä vielä paremman. Tekijät ovat ehkä liian lähellä nähdäkseen kokonaisuutta sisällön ohi. Mietin, onko esityksen arvo ennemminkin sen poliittisessa kuin taiteellisessa sisällössä. 


WireDo & Soundbarrier & Circus Carnival Club

Hanna Moision nuorallatanssia ja japanilaista köysisidontaa shibaria yhdistävä teos WireDo on kiehtova ja salaisuutensa pitävä esitys. Köysi kohtaa jäykän nuoravaijerin ja pehmeän ihon. Se tuo kiinnostavaa lisäkierrettä lajiin, mutta toimii lisäksi esteettisenä elementtinä.

Moisio solmii köyttä kehonsa ympärille, sitoo solmuja silmin katsomatta ja rakentaa valjaat, joiden varaan kehon voi pudottaa kokonaan. Lopussa rintakehästä ja lantiosta itsensä roikkumaan ripustama esiintyjä tuntuu painottomalta.

Lattialla tapahtuvat tanssilliset osuudet eivät toimi yhtä hyvin kuin nuoralla tasapainoilu. Keveä tanssahtelu syö intensiivistä, painostavaakin tunnelmaa. 

Moision esiintymisilmeeseen olen ennenkin kiinnittänyt huomiota, se on läpitunkemattoman hymyn ja vienon tuskan irvistyksen välimaastossa. Tähän esitykseen se sopii täydellisesti.

Siinä missä WireDon eroottisuus on lähinnä viitteellisenä katsojan silmässä, on Katerina Repposen ruoskaesitys Soundbarrier suorasukaisemman seksuaalinen. Esiintyjän yleisökontakti on suorempi ja ruoska, joka voisi taitamattomissa käsissä tehdä paljon vahinkoa, on flirtin ja vallankäytön väline. 

Esitys on dramaturgisesti hieman sekava, ennemminkin sarja temppuja - oikein taitavia, mutta kuitenkin - kuin loppuunsa hiottu kokonaisuus. Yhteen esitykseen on myös niputettu vähän liikaa tavaraa. 

Kun kaikki se, mitä Repponen ruoskan kanssa saa aikaan sekä visuaalisesti että äänen tasolla, on uutta ja mielenkiintoista, tuntuu jalkajongleeraus ylimääräiseltä hälyltä. Esityksen aseistariisuva asenne antaa kuitenkin paljon anteeksi.

Illan päätteeksi Circus Carnival Clubilta erityisesti mieleen jäivät Repposen ja Pasi Nousiaisen humoristinen pari(suhde)akrobatia, Miss Acroliciousin Magic Mike -elokuvasta ammentava burleskishow pyllytasseleineen sekä Ebenin energinen akrobatia.


People Respect Me Now 

Ruotsalaisen Lumor Teaterin People Respect Me Now -esitys ei ala suosiollisten tähtien alla. Viiden minuutin jälkeen kaatuu tietokone ja vikaa säädetään puoli tuntia. Sitkeä odotus palkitaan, sillä vaikka projisoinnit jäävätkin näkymättä, ei se haittaa kokonaisuutta. Sen verran intensiivisesti pitää esitys otteessaan ilmankin. Toki yksi ohjaaja Paula Stenström Öhmanin haluamista tasoista uupuu, mutta sitä, mitä ei tiedä, ei osaa kaivata.

Näytelmä pureutuu miesten tekemään väkivaltaan toisiinsa yhteenpunoutuvien tarinoiden kautta. On koulukiusaaja, jonka uhri tuo kouluun aseen, on perheväkivallan takia potkut saava opettaja ja teinitytön raiskauksesta epäilty jalkapallovalmentaja. Ääneen pääsee parikymmentä henkilöä, joita neljä näyttelijää taitavasti piirtää.

Juuri näyttelijäntyö tekee esityksestä nautinnollisen, on ilo katsoa, millaisin keinoin henkilöt rakentuvat. Usein hahmojen arkipäiväinen koomisuus tuo kouriintuntuvaa kontrastia aiheen kamaluuteen. Esitys ei tyhjennä aihettaan eikä tarjoa vastauksia, mutta muistuttaa, että totuus sijaitsee jossakin eri näkökulmien keskellä.



Protagonist 

Viikonlopun viimeinen on ruotsalaisen Cullberg Balettenin nykytanssiteos Protagonist. Nukahdan kaksi kertaa, mikä kertonee esityksen vaikuttavuudesta minuun. 

Tampere-talon hehtaarihalli ei ole esitykselle eduksi. Esiintyjät ovat niin kaukana, että heistä ei saa otetta, mikään ei kosketa. On tyylikästä hengailua, vallankäyttöä, väkivaltaa ja seksiä, on alastomia ihmisapinoita, on muutama vaikuttava irtohetki kohti yleisöä. Mutta. Ei tämä vaan tällä kertaa minuun iske.


Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...