Prinsessa Hamlet palaa kirkkaalla liekillä

Aivan aluksi sataa näyttämölle tuhkaa. Me tiedämme jo entuudestaan, että hyvin tässä ei voi käydä kenellekään. 

E. L. Karhun (ent. Emilia Pöyhönen) kirjoittama, sarjakuvatragediaksi määritelty Prinsessa Hamlet on kiinnostava päällekirjoitus William Shakespearen näytelmään. Tätä Hamletia ei riivaa isän haamu tai äidin petos, vaan määrittelemätön kauhu, joka kuristaa kurkkua, vaikka kasvoille pitäisikin ruuvata kestohymy alamaisten mieliksi. 

Linda Wallgrenin tyylikkäässä ohjauksessa Lotta Kaihuan esittämä Hamlet on yhtäaikaa pidätellyn ahdistunut ja aggressiivisen itsetuhoinen. Kipuisa prinsessa ei kelpaa perhepotrettiin tai edes omiin fanikuviinsa.  Hän haluaa ennemmin kuolla näyttävästi oman käden kautta, palaa nopeasti kirkkaalla liekillä, kuin hiipua hitaasti unohduksiin. Vertaukset Virginia Woolfiin tai Sylvia Plathiin eivät ole päälleliimattuja.

Elämä Tanskanmaalla käy liian raskaaksi, mutta ahdistus ei helpota myöskään suljetulta osastolta vaikuttavan Buckinghamin palatsin komediallisessa kuorossa laulaen. Lontoo koituukin lopulta prinsessan kohtaloksi, mutta hänen legendansa jatkuu yhä.

Kun Gertrudin, Claudiuksen ja Poloniuksen juonittelut on tarinasta pyyhkäisty pois, siirtyy olennainen dynamiikka toisaalle. Hamletin rinnalle keskiöön Karhu onkin nostanut Horatian, prinsessan hovineidon ja rakkaan ystävän.

Horatia on Hamletin uskottu, mutta myös alistettu alamainen. Rakkaus Hamletiin saa Horatian tekemään mitä tahansa, vaikka ottamaan tarvittaessa tämän paikan. Elena Leeve ilmaisee vähäeleisen intensiivisesti ja silmistä näkyy sisäinen maailma.

Kolmantena naisena keskiössä on Leea Klemolan äitiydessään epäonnistunut Gertrud, joka ei kestä tyttärensä kuolemankaipuuta. Kykenemättömyys ilmaista rakkautta johtaa kömpelöihin lähentymisyrityksiin, mutta aivan liian myöhään.

Hannu Kiviojan höpsö eno ja Eero Ritalan opportunistinen Ofelio jäävät naisia kevyemmin kirjoitetuiksi. Emmi Parviaisen esittämän kertojan roolin merkitys ei oikein avaudu, tarkka näyttelijäntyö ja Viljami Lehtosen orgaaninen äänisuunnittelu riittäisivät kyllä henkilöiden sisäisen maailman tulkitsemiseksi.

En osaa päättää, onko Karhun kieli runollista vai luoko Wallgrenin ohjaama lakoninen ilmaisu vain illuusion runollisuudesta. Vaikka kolmannen näytöksen moninaiset loput saavatkin intensiteetin hieman lopahtamaan kalkkiviivoilla, on Prinsessa Hamlet vaikuttava teos, jonka näkökulma puhkianalysoituun klassikkoon on tuore ja omaperäinen.

*****

Q-teatteri: Prinsessa Hamlet

Kantaesitys 16.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 22.2.2017

Aikuisten lasten leikit

Teatteri Takomon seinissä on työryhmän lasten piirtämiä kuvia. Anna Viitalan käsikirjoittama ja ohjaama Kauheat lapset on inspiroitunut Jean Cocteaun oopiuminhuuruisesta romaanista Les Enfants Terribles (1929). Yhteistä teoksille on kieltäytyminen aikuisuudesta, joka voi muuttua myös myrkylliseksi ja tuhoavaksi olotilaksi.

Esityksen kolme episodia on nopeasti tiivistettävissä. Nuoret kohtaavat psykiatrin vastaanotolla ja karkaavat kohti seikkailua. Kaksi konttorirottaa viettää pikkujouluja. Äidin ja pojan muuttumatonta arkea hämmentää toinen nainen.

Juonta tärkeämpää ovatkin henkilöiden väliset jännitteet. Kuten Cocteaun makuukamariinsa linnoittautuneet ja lapsuuteen takertuneet sisarukset, ovat Viitalankin henkilöt keskinäisen kisailun, nokittelun ja vallankäytön kiemuroissa. Kuka saa viimeisen sanan? Milloin on menty liian pitkälle?

Episodit ovat samaan aikaan sketsimäisiä ja surrealistisia ja niitä yhdistää muutama toistuva lausahdus. Keskeinen kysymys on aika. Onko sitä ylipäätään olemassa, vai onko se vain ajatus? Mitä se meille tekee?

Samalla tavalla toisistaan irrallisia tuntuvat olevan esityksen muutkin elementit. Markus Lindénin äänisuunnittelu on massiivinen pohja, jonka rinnalla Ada Halosen lavastus ja valosuunnittelu jäävät jotenkin yleiselle tasolle. Yhteys tekstiin ja ohjaukseen jää ilmaan.

Näyttelijät Laura Malmivaara, Jarkko Niemi, Armi Toivanen ja Sohvi Roininen tekevät teoksen tarjoamissa puitteissa takuuvarmaa työtä, kaikilta irtoaa niin komediallista kuin painostavampaa sävyä. Kovin syvälle ei kuitenkaan mennä.

Lienee vanhanaikaista kaivata nykyteatteriesitykseen teoksen läpäisevää pääväittämää, mutta silti tuntuu, että kohtaukset valuvat sormien välistä, kun niihin yrittää tarttua.

Mieleen jää kuitenkin pyörimään kaksi kysymystä: Mitä tapahtuu, jos lapsuus ei oikeasti lopukaan, vaan aikuisuus on suuri huijaus? Ja onko ihmiskuntaan todella sisäänrakennettu itsetuhomekanismi?

*****

Teatteri Takomo: Kauheat lapset

Kantaesitys 15.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 18.2.2017

Henkilökuva Tove Janssonista jää latteaksi

Lucas Svenssonin kirjoittama ja Fiikka Forsmanin ohjaama TOVE tarkentaa muumien luojana maailmankuuluksi tulleen kirjailijan ja kuvataitelijan Tove Janssonin elämässä kahteen ajankohtaan.

Vuonna 1949 Tove (Alma Pöysti) maalaa freskoa Kotkassa ja kirjoittaa Svenska Teaternille Muumipeikko ja pyrstötähti -näytelmää Vivica Bandlerin (Julia Korander) ohjattavaksi. Muumipeikon äiti on vasta nupullaan, suhde Atos Wirtaseen (Dennis Nylund) käännekohdassa.

Vuonna 1971 maailmankuuluksi noussut Tove (Ylva Ekblad) ja Tuulikki Pietilä (Hellen Willberg) matkustavat Japaniin, jossa muumit on jo ehditty tehokkaasti tuotteistaa. Tove suree äitinsä poismenoa, mutta ei voi paeta maailmaa kuten huoneisiinsa linnoittautuneet hikikomorit.

Molemmissa hetkissä taustalla ahdistusta aiheuttaa sota, juuri päättynyt toinen maailmansota sekä käynnissä oleva Vietnamin sota. Muumilaakso sen sijaan on rauhan tyyssija, johon sodan kauhuilla ei ole pääsyä. Sinne Tovekin kaipaa, pakoon todellisuutta.

Kolmen tunnin kestossaan esitys on aivan liian pitkä, sekava ja rytmiltään tasatahtinen. Yksittäiset kohtaukset seuraavat toisiaan ilman tunnistettavaa punaista lankaa ja rönsyjä olisi varaa leikata ankaralla kädellä.

Teksti on filosofisen pohdiskelevaa, mutta teos jää pintaraapaisuksi taitelijan sielunmaisemasta. Jännitteet roolihenkilöiden välillä ja suhteessa maailmaan eivät pääse kunnolla esiin.

Mieleen nouseekin kysymys, onko kohdetta ehkä kunnioitettu liikaa? Vaikka Tove polttaa kuin korsteeni ja naukkailee pahaa viskiä, on hän muilta osin kovin puhtoinen, hajuton ja mautonkin. Pöysti ja Ekblad luovat kyllä eri-ikäisistä Toveista johdonmukaisen tulkinnan, mutta kunnolla henkiin rooli herää vain suhteessa perheenjäseniin, Ham-äitiin (Willberg), Faffan-isään (Mitja Sirén) ja Lars-veljeen (Patrick Henriksen).

Perhesuhteisiin paneudutaan hetkisen verran toisessa näytöksessä, samalla tuodaan mukaan kolmas aikataso kokonaisuutta hämmentämään. Toven orastava ihastus Bandleriin ja jo vakiintunut parisuhde Tootin kanssa esitetään turhia romantisoimatta, mikä on esitykselle eduksi. Willbergin ja Sirénin rakentamissa lukuisissa sivuhenkilöissä on elämänmakua, mutta muut tahtovat jäädä koomisen kevennyksen tasolle.

Karoliina Koiso-Kanttilan harmoninen, ruskean ja vihreän sävyillä leikittelevä puvustus sitoo näytelmän aikaan osoittelematta ja kauniisti. Tuntuu kuitenkin harmilliselta, että monitasoisen ja runsaan maailman omassa taiteessaan luoneesta Janssonista on saatu aikaiseksi näinkin lattea henkilökuva.

*****

Svenska Teatern: TOVE

Kantaesitys 8.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.2.2017

Oletko ihminen vai peikko?

Mielikuvituksellinen Peer Gynt on minulle Henrik Ibsenin teoksista selvästi etäisempi kuin perhedraamat Nukkekoti ja Villisorsa.  En ole varma, olenko koko järkälettä edes koskaan kokonaan kahlannut läpi, yhtään näyttämöversiota en ole nähnyt. Niinpä minulla ei ollut sen tulkintaan nähden mitään ihmeempiä odotuksiakaan.

Juha Kukkosen sovittama ja ohjaama Peer Gynt Ryhmäteatterissa on napakka ja kokonaisuutena varsin toimiva esitys. Kukkonen on pyöräyttänyt Otto Mannisen riimittelemän suomennoksen ronskilla otteella tehosekoittimeen heittäen joukkoon aimo annoksen alapäätä. Tuoreemmat ilmaisut solahtava humoristisesti runollisemman sekaan.

Samalla tavalla limittyvät esityksen visuaalisuudessa nykyaika, folklore ja fantasia. Janne Siltavuoren funktionaalinen lavastus muuntuu Ville Mäkelän valon ja videon myötä tyylikkäästi miljööstä ja ajasta toiseen. 

Erityisen herkullisesti moninaisia elementtejä yhdistävät Ninja Pasasen suunnittelemat puvut. Norjalaisneuleet ja tuulitakit saavat rinnalleen peikkojen goottipunkvermeet sekä mielikuvitusta kiehtovat, Peerin sisäistä ääntä peilaavat poron ja ihmisen sekasikiöt Kierot. 

Kukkosen ohjaus kuljettaa Peerin monipolvista tarinaa pääosin jouhevasti, mutta ilmaisun rekisteriksi valittu vimmainen huutaminen puuduttaa minua alusta saakka. Herkempiin hetkiin ei ole malttia pysähtyä. Viimeisessä näytöksessä taas hidastellaan jo siinä määrin, että lopun soisi tulevan nopeamminkin.

Santtu Karvonen rakentaa Peerin kaaren taitavasti, elämännälkäisestä, mutta vastuuttomasta nuoresta ketkun liikemiehen kautta omaa sisintään etsiväksi vanhukseksi. Kun ego vie, löytyy sipulin sisältä lopulta vain lisää sipulia.

Runsaasta ja päääosin farssimaisesta sivuhenkilögalleriasta koskettavan roolityön tekee Minna Suuronen ärhäkäänä Åse-äitinä. Kukkoselle annan erityispisteet Peerin rakastetun Solveigin kohtalon uudelleenkirjoittamisesta. 

Lopulta ratkaisu on omissa käsissä: Oletko ihminen, kaikessa oma itsesi vai peikko, itse oma kaikkesi?

*****

Ryhmäteatteri: Peer Gynt
Ensi-ilta 3.2.2017