Näyttelijät nappuloina koneistossa

Kristian Smedsin edellinen ohjaus Suomen Kansallisteatterin residenssitaitelijana, Tabu - Ihmisen ääni, pyöritti suuren näyttämön teknisen koneiston avulla katsojan silmien eteen universumin kokoisia kuvia ja jätti näyttelijät ilman ääntä.

Just filming on jokaiselta ulottuvuudeltaan pienempi. Ollaan Willensaunassa, jonne kuljetaan punaisten samettiverhojen ja sankan teatterisavun läpi.

Näytelmä alkaa. Naista (Annamária Láng) kammataan pitkään ja hartaasti. Tulee mies (Juhán Ulfsak) puolikkaassa haarniskassa ja miekka kädessään ja kertoo lapsuuden muistonsa teatterin kulisseista. Tunnelma on lempeän humoristinen. He ovat näyttelijöitä työssään. 

Kuvaus alkaa, mies flirttaa pidättyvälle naiselle, mutta kun nainen ottaakin ohjat, kokee mies yhtäkkiä tulleensa fyysisesti ja emotionaalisesti loukatuksi. Haavoittuvuudella ja seksuaalisilla valta-asetelmilla leikitään, mutta vaaka ei koskaan keikahda aivan kokonaan kumpaankaan ääripäähän.

Lopulta näyttelijöiden asema selviää, kun näyttämöhenkilökunta ensin sotkee paikat, luo illuusion jostakin, jota on tapahtunut ja sitten siivoaa jäljet. Valta on heidän, näyttelijät ovat vain pieniä nappuloita koneistossa. 

Entisistä kommunistimaista tulevat näyttelijät - Láng Unkarista ja Ulfsak Virosta - tulkitsevat herkullisesti ikonista venäläisyyttä. Ylenpalttinen ystävällisyys kääntyy viistoon, kun babuskat alkavat dubata elokuvan seksikohtausta.

Yksittäisistä kuvista, puolikkaista kohtauksista koostuva Just filming on ylpeällä tavalla vaatimaton, samaan aikaan hieman kieli poskessa ja kohti hartautta pyrkivä.

Esityksen osa-alueet ovat kiinnostavan kitkaisessa suhteessa toisiinsa. Verneri Pohjolan, Pekka Kuusiston ja Timo Kämäräisen musiikki on räkäisen melankolista. Teemu Nurmelinin valot ja saksalaisen Lennart Laberenzin videoprojisoinnit ennemminkin rajaavat piiloon kuin nostavat valokeilaan. 

Ulfsak ja Láng ovat karismaattisia näyttelijöitä, joiden pelkkää olemista on kiinnostavaa katsoa. Yhtä kiinnostavaa on näyttämöhenkilökunnan työ, jonka Smeds nostaa samanarvoiseksi. Kuten kuuluukin.

Arkinen katunäkymä, seinälle kuin metsästyskivääri nostettu mikkipuomi, kynttilöiden väpättävä valo. Charles Bronsonin silmät Huuliharppukostajassa. John Malkowichin ja Debra Wingerin rakkaudeton akti Suojaavassa taivaassa.

Just filming -teoksen kuvat ovat kaikessa kaoottisuudessaan viimeiseen saakka rakennettuja. Joka kerran, kun kuvittelen ottaneeni sen haltuun, erehdyn.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Just filming

Kantaesitys Willensaunassa 14.10.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 19.10.2016

Outojen eläintila

Ei kannata kuvitella, että Ryhmäteatterin Farmi - Orwellin eläinidylli olisi sovitus Eläinten vallankumouksesta. Tässä tarinassa riistävää ihmistä vastaan nousseet eläimet ovat enää historian havinaa, kohottava satu, jota kerrotaan joka aamu ja jonka kaikki osaavat ulkoa.

George Orwellin luomaa maailmaa ja tätä nykyistä on yhteen ajatushautonut nelikko Sinna Virtanen, Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Virtanen ja Wallgren ovat ohjanneet ja tuottaneet tekstin yhdessä näyttelijöiden kanssa. Kollektiivisesti toteutettu esitys väistää yhtä totuutta ja selkeää väittämää.

Vallankumous on ollut ja mennyt jo sukupolvia sitten, jäljelle jääneet ovat ihmistyneitä eläimiä - tai eläimenkaltaisia ihmisiä, eroa ei enää näe - , jotka hieman pöllämystyneinä kaipaavat tuohon sankareiden aikaan, jolloin vielä oli voimaa astua epäkohtia vastaan. Nyt arki toistuu aina samanlaisena, konfliktit ovat enää pinnan alla eikä unelmia oikein osata unelmoida.

Edelleen vallankahvassa on possu (Tiina Weckström), valistunut yksinvaltias. Ihmisen valta eläimeen, eläimen valta toiseen eläimeen ei ole alistavaa, mutta epäselväksi se ei jää. Muita palvelevaa lammasta (Joel Mäkinen) nolostuttaa oma porvarillisuus. Itsekäs kana (Joanna Haartti) pyrkii yhteyteen toisten kanssa, mutta kömpelöt lähestymisyritykset jäävät vaille täyttymystään. 

Maailman pienin hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) keskittyy kauniina olemiseen, kun taas kissaa (Samuli Niittymäki) vaivaa silkka synkkyys. Kaikille tulee aika helposti paha mieli, mutta onneksi asiat aina puhutaan selviksi. Jos ei keskenään, niin sitten suuren tuntemattoman, yleisön kanssa.

Esityksen voima on sen hykerryttävässä näyttelijäntyössä sekä lavastaja Kaisu Koposen, pukusuunnittelija Ninja Pasasen sekä valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän luomassa sopivasti oudossa estetiikassa. 

Tuomas Skopan musiikki ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu täydentävä unen logiikalla toimivan maailman. Näyttelijöiden musikaalisuuden myötä rakentuu poikkeuksellisen vaikuttavia hetkiä. 

Farmi ammentaa tekijöidensä hämmennyksestä ja turhautumisesta maailmantilaa ja kokemukseen perustumatonta nostalgiaa kohtaan. Se on vahvasti ajassaan kiinni, mutta silti jossakin läpipäästämättömässä kuplassa kelluva. 

Esitys ei tyhjennä valtavaa aihettaan, mutta saisi viedä outoutensa pidemmällekin. 

*****

Ryhmäteatteri: Farmi - Orwellin eläinidylli

Kantaesitys 6.10.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 8.10.2016