08 toukokuuta, 2016

Kapitalismin kahleista kohti toista ihmistä

Cirko-festivaalin avausesitys, The Ricochet Projectin Smoke and Mirrors on miltei täydellinen nykysirkusteos. Se todistaa kehon tarinankerronnallista voimaa.

Akrobatiaa, tanssia ja improvisaatiota yhdistävän teoksen ytimessä on kaksi huikeaa artistia, Cohdi Harrell ja Laura Stokes, joiden kehonhallinta on valtavan taitavaa, mutta jotka myös ilmaisevat riipaisevan runollisesti inhimillisyyden ja ihmisyyden syvimpiä pelkoja ja unelmia.

Minulle esitys puhuu nimenomaan ihmisen kaipauksesta kohti toista samanlaista. Itkettää, kun katson yksin trapetsilla rimpuilevaa Harrellia tai köyteen kuin suojaavaan pesään raajat täristen kietoutuvaa Stokesia. 

Tanssi vääntää kehot äärimmäisiin ja rumiin asentoihin, katseet kohti yleisöä ovat yhtäaikaa pelokkaita ja uhmakkaita. Tällaisia me olemme, deal with it. Sitten valo kääntyy suoraan kohti. Kuka katsoo ja ketä?

Puolialastomina he ovat konkreettisestikin haavoittuvia, kapitalismin kahlitsemat sosiaaliset roolit on riisuttu vaatteiden myötä. Ankara valo piirtää laihoista kehoista esiin jokaisen jänteen ja luun.

Esityksen musiikkidramaturgia on ehkä alleviivatenkin varsin dramaattista, mutta se tuo kiintoisaa kontrastia virtuositeettia kuin ohimennen ja vahingossa korostavaan raakaan liikkeeseen. 

Esityksen huippukohdaksi nouseva intiimi, hellä ja kivulias (tender sanan useammassa merkityksessä) köysiduetto saa ääniraidakseen Charles Chaplinin Diktaattori-monologin. 

Ratkaisu voisi olla korni ja pateettinen, mutta ei yllättäen ole sitä. Teksti keskittyy ihmiskunnan yhteiseen hyvään, mutta lopulta luuppina nousee lause "We think too much and feel too little". 

We think too much and feel too little. Auts. Osuu.

*****
The Ricochet Project: Smoke and Mirrors
Esitys Cirko-festivaalilla 7.5.2016

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...