Marraskuu on ollut päätyörintamalla sen verran hektistä, että vaikka tässäkin kuussa on tullut nähtyä erinäisiä teatteri- ja tanssiesityksiä, ei aivoista ole oikein löytynyt lokeroa, minkä turvin näkemästään olisi voinut kirjoittaa. En ole oikein innostunut mistään nähdystä, eikä silloin sisäistä pakkoa kirjoittamiseenkaan synny. Olen odotellut sitä ihan rauhassa. Näitä kuoppia tulee ja aina ne johonkin loppuvat.
Kirjoitustulpan auki plopsahtamiseen tarvittiin tällä kertaa lempeää lasten tanssiteatteria, Helsinki Dance Companyn Keijukaisneuvos Koo.
Keijukaisneuvos Koo (koreografi Jyrki Karttunen) tutkii työkseen keijuja ja muita henkiolentoja. Keijut ovat erityisen hyviä esimerkkejä ajan käsitettä demonstroimaan, sillä jokainen viikonpäiväkin on itseasiassa keiju, kukin vähän erilainen kuten edustamansa päivät.
Karttusen satumaailma on ihanan söpö ja tarjoaa oivalluksia ajasta ja suhteesta siihen myös aikuiselle katsojalle. Ihan jokaista keijua en kotiin vie, mutta muutama selvästi pyrkii mukaan.
On Tiistai (Mikko Paloniemi) ja Torstai (Eero Vesterinen), joiden sisällä asuvat kiukkuiset pikku-ukot tekevät päivistäkin hieman tikkuisia. Kun Koo esitelmöi, kuinka Tiistain levottomuus johtuu juuri noista sisäisistä pikku-ukoista, jotka asettavat hänelle niin korkeita vaatimuksia, että on vaikea olla, pääsee minulta ja (aikuis)toveriltani sen verran kovaääninen tunnistamisnauru, että kolme riviä vakavia lapsia kääntyy katsomaan.
Tunnistamista tapahtuu omassakin aikaperspektiivissäni: kuulin aivan selvästi itseni 4-vuotiaana jossain päin katsomoa huutamassa tuohtuneena: "Ei nyt ole Sunnuntai!"
Kepein askelin hypähtelevässä Paloniemessä näen samaa humoristista ja poksahtelevaa herkkyyttä kuin Karttusen Keiju-koreografiassa vuodelta 2002 (jonka näin siis nimenomaan Paloniemen esittämänä kolme vuotta sitten).
Tumnusmaisen Vesterisen voimakkaan akrobaattinen rakkaustanssi - kun se kiukku-ukkeli on hetkeksi pistetty jäähylle - on kiintoisa koreografinen poikkeus muuten varsin ilmavassa keijustossa. Ei sillä, että Karttusen intertekstuaalinen liikekieli (no keksi itse parempi ilmaisu!) nytkään olisi jämähtänyt johonkin tiettyyn genreen, luettavissa on vaikka mitä musikaalistepistä lähtien.
Joka välissä näyttämölle änkeävä linssilude-Lauantai (Kaisa Niemi) on myös ääreishellyttävä klovnimaisine murahduksineen. Olen jälleen kovasti viehättynyt illuusioista, jotka tehdään ihan näkösällä, mutta jotka silti aiheuttavat välillä lumoutunutta huokailua. Niin vahva on suggestion voima, jonka toimivuuden tai toimimattomuuden aistii heti lapsiyleisön kanssa.
Keijukaisneuvos Koo muistuttaa, että minä päivänä vain voi sataa tai voi rakastua. Se on kovin lohdullinen ajatus. Ja vaikka viikko lähtisikin käyntiin vähän nilkuttaen, niin ei se ihan huono voi olla, jos sen aloittaa rokokooleninkiin, korkeaan peruukkiin ja partaan sonnustautunut viehko ja hienostuneen queer Maanantai (Pietari Kärki).
Helsinki Dance Company: Keijukaisneuvos Koo
Esitys Stoassa 28.11.2015
