07 lokakuuta, 2013

Älyvapaa kauhumusikaali tärähtäneistä perheistä

Charles Addamsin alun perin sarjakuvaksi luotu Addamsin kauhuperhe siirtyi 60-luvulla televisioon, 90-luvulla elokuviin ja 2010-luvulla näyttämölle. Makaaberia huumoria viljelevä perhe ei - huolimatta viistosta viehtymyksestään kärsimykseen ja kuolemaan - ole paha, vaan päinvastoin, keskinäinen rakkaus on suurta.

Perheen Wednesday-tytär on kasvanut aikuiseksi ja rakastunut tavalliseen poikaan. Nyt edessä on suhteen pelottavin askel: vanhempien tapaaminen. Kumpikin toivoo, etteivät omat vanhemmat vain tekisi mitään noloa. Voi, kunpa ne käyttäytyisivät ihan normaalisti. 

Tiina Puumalaisen ohjaama esitys ei ensin tahdo päästä liikkeelle, alku on introa toisensa perään. Meno alkaa vasta ”normaalin” perheen myötä, kun kummallisuuksia päästään rinnastamaan. Tässä kohtaa ovat käsikirjoittajatkin selvästi saaneet inspiraatiostaan kiinni. Oudot yrittävät näytellä normaaleja, normaalit taas ovat outoja ihan luonnostaan. 

Laura Alajääski pääsee Wednesdayna viimein tekemään musikaaliroolin, jossa upea ääni pääsee esille. Juha-Matti Koskelalla on haastava paikka olla se tavallinen, sympaattinen kaveri, siitä kun on särmää melko turha yrittää kaivaa.

Eriikka Väliahteen Morticia on fysiikkaa ja ääntä myöten hiottu hahmo, josta ei pintaa syvemmälle liene tarkoituskaan päästä. Puntti Valtosen Gomez on pohjimmiltaan pehmo, tyttären aikuiseksi kasvaminen ja vävypoikaehdokkaan ilmaantuminen kirpaisee isän sydäntä katkeransuloisesti.

Jukka Nylundin esittämällä Pugsleyllä on esityksen riipaisevin soolo: siskon menettäminen on pikkuveljelle niin kova paikka, että se on estettävä keinolla millä hyvänsä. Sillä kuka häntä sitten kiduttaisi tai koettaisi murhata?

Normaalit sulhasen vanhemmat, Minna Hokkanen ja Mika Honkanen, ovat pohjimmiltaan ihan yhtä tärähtäneitä kuin Addamsitkin. Kohtaaminen epäkonventionaalisen perheen kanssa paljastaa patoutuneet tunteet.

Kunpa Marshall Brickmanin ja Rick Elicen käsikirjoituksessa olisi edes yksi koukku, joka ei olisi ennalta arvattava! Nyt on taidettu luottaa liikaa siihen, että itsessään herkulliset hahmot riittävät. Vino ja paikoin pikkutuhma huumori kukkii kyllä yksityiskohdissa, mutta tahtoo jäädä irtovitsien tasolle.

Jos on käsikirjoitus epätasainen, on sitä myös Andrew Lippan musiikki. Tango ja lattarirytmit vetävät mukaansa vastaanpanemattomasti, mutta perinteisemmät musikaalinumerot jäävät aika mitäänsanomattomiksi. The Addams Family musikaalina on kuitenkin kertakaikkiaan älyvapaa veto, joka toimii paremmin kuin ensisilmäykseltä uskoisi. 

****

Ensi-ilta 4.10.2013
Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 7.10.2013

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...