Teatterikriitikon kausi, ainakin Tampereella, on kovin syyspainoinen. Teatterikesästä aloitetaan elokuussa, sitten paukutetaan menemään hirmuinen ensi-iltaputki syys-marraskuussa, joskus joulukuussakin vielä muutama. Kevätkausi puolestaan on usein lyhykäinen, pari hassua ensi-iltaa tammi-helmikuussa ja siinä se.
Niinpä vajetta on täydennettävä omaehtoisesti. Huhtikuussakin on tullut katsottua yllättävän paljon. Kahden ensimmäisen viikon aikana tuli nähtyä Tanssiteatteri MD:n Sky Walker, Johtaja-esityksen vierailu Telakalla, Teatteri 2.0:n Kuka tahansa meistä Helsingin päärautatieasemalla sekä Jekyll ja Hyde Turun kaupunginteatterissa. Se, etten rynnännyt välittömästi tänne sauhuamaan mistään edellämainitusta esityksestä, kertonee jonkun verran vastaanotosta.
Paitsi yhdestä olisin voinutkin rynnätä, sauhuaminen jäi myöhempään ajankohtaan ihan muista syistä. Johtajasta olin nimittäin varsin vaikuttunut. Antti Holman kirjoittama ja esittämä sekä Akse Pettersonin ohjaama monologi pelaa sukupuolirooleilla ja seksuaalisuuden ilmenemismuodoilla raikkaasti. Esitys on täynnä jotakin hirveän hyväntuulista, vaikka lavalla nähdään ahdistunut Hitler tai lähes yleisön syliin tunkeva ääriseksuaalinen drag-hahmo. Itselleni tärkeimmäksi teemaksi nousi katseen alla oleminen, jota tuumitaan mm. kuntosalien homoeroottisen katseen kautta. Enpä myöskään muista, koska, jos ikinä olisin nähnyt miesnäyttelijän esineellistävän itseään näin riemastuttavan härskisti. Holma heittää ilmaan ajatuksen siitä, kenellä valta on teatteriesityksessä, esiintyjällä vai katsojalla. (pätkää ja pohdintaa tästä Yle Areenassa). Kuka ketäkin katsoo?
Tätä katsomisen teemaa Holma tuumaili jo alkuvuodesta 2011 lyhytikäiseksi jääneessä Teatteriblogissa näin: "Teatteri on lopulta aina monella tasolla saastaista puuhaa. Se on epäsiistiä, hikistä ja aina sen ytimessä on taitavan ja hallitun sijasta patoutumia ja omahyväisiä himoja tulla nähdyksi. Ja sitten siellä on häpeä. Häpeä katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta – se nuora, jolla minun mielestäni parhaimmat tekijät taiteilevat, vaaran ja halun polttopiste. Sen pisteen etsiminen kysyy sekä tekijöiltä, että katsojilta paljon ja siksi teatteria on monin verroin helpompi vihata kuin rakastaa. Mutta – kuten teatterissa yleensä – vaikea rakkaus on usein kaikista kiihottavinta ja niinpä aina silloin tällöin, katsomossa ja näyttämöllä, kaksi sydäntä lyö yhtä aikaa." Hyvin sanottu!
