Hyviä ja huonoja kokemuksia katsomossa

En ole viime aikoina kauheasti jaksanut kirjoitella tänne näkemistäni esityksistä, lähinnä siksi, että suurimmasta osasta olen tehnyt kritiikit eri lehtiin. Kahteen kertaan saman jutun analysointi on tuntunut turhalta. /.../

Muutama esitys ansaitsee kuitenkin jonkinlaisen maininnan täälläkin. Hyvyyttään tai huonouttaan, sillä molempia on tullut vastaan. Yksi kauheimpia kokemuksia tuli heti tammikuun alussa. TTT:n ja TT:n yhteisproduktio Lukkosulaa ja lumpeenkukkia oli jo asetelmaltaan niin törkeän laskelmoitu, että en kovin suurin odotuksin sitä mennyt katsomaan. Hittikirjailija ja hittinäyttelijät eivät tosiaan yksinään riitä tekemään hyvää näytelmää. Esitys oli sekä tekstiltään että toteutukseltaan jotain ahdistavaa seuranäyttämötoimintaa, joka seuranäyttämöllä olisi ollut sympaattista, mutta Suomen suurimpiin kuuluvan taidelaitoksen näyttämöllä hirveää.

Seitsemän veljestä nyt oli omanlaisensa tapaus, Tampereen vastaus Tuntemattomalle, ehkä? Mikko Roiha on mielestäni siitä hieno ohjaaja, että hän tekee rohkeasti omannäköistään teatteria, välittämättä siitä, pidetäänkö siitä vai ei. Tämänkin yhteydessä olen törmännyt mielipiteisiin sekä puolesta tai vastaan ja nimenomaan aika äärimmäisinä molempiin. Itse pidin näytelmästä paljon, vaikkakaan kaikki ratkaisut eivät minua miellyttäneet. Jälkikäteen ajatellen esimerkiksi punkhenkiset musiikkipläjäykset tuntuivat liiallisilta, kerran nähtyä teho alkoi mennä. Samoin en erityisemmin välittänyt Rajamäen rykmentin muuntamisesta nykypäivän maahanmuuttajiksi. Sen sijaan pidin erittäin paljon siitä, että veljesten sopeutumattomuus ja väkivalta oli viety niin äärimmilleen. Uskottava ja tehokas väkivalta näyttämöllä on vaikea tavoittaa, tässä se toimi. Roihan anteeksipyytelemätön asenne on mainio. Ja Aku Hirviniemi on näyttelijä, jonka uran etenemistä seuraan isolla mielenkiinnolla.

Kohti kylmempää, jota odotin kieli pitkällä oli sekä vähän pettymys, että ei ollut. En esimerkiksi ole kriitikkourani aikana saanut kertaakaan sellaista täysin kontrolloimatonta hysteeristä naurukohtausta, kuin tässä sain, kun Vili-koiralta lähti mopo käsistä. Kyyneleet valuivat ja piti oikein hartiavoimin kokoilla itseä. Tietyt hahmot, kuten Mari Turusen esittämä isoäiti, jonka tehtävä oli hoidella uuden retkikunnan perustaman yhteiskunnan seksuaaliset tarpeet, olivat herkullisia. Mutta joku tässä esityksessä mätti. Oliko se sitten se, että kyseessä oli trilogian kakkososa, se "matkantekkoo"-vaihe, jossa ei tapahdu mitään erityisen merkittävää, vaan jonka tehtävä on olla tärkeiden alun ja lopun välissä? Tämäkin oli selvästi sellainen esitys, josta voidaan olla vain puolesta tai vastaan. Omaa katsomiskokemustani ryyditti takanani istuneen miehen kommentiraita, joka huipentui kovaäänisiin buuauksiiin, kun kiitoksissa työryhmää hurmioituneiden huutojen ja tömistysten saattelemana kutsuttiin noin seitsemättä kertaa kumartamaan. Tietyllä tavalla se oli hienoa, vaikka suomalaiseen teatterikulttuuriin ei sen kaltainen yleensä kuulukaan. Mutta hän ainakin oli selvästi jotain mieltä, uhosi väliajalla, että lähden kyllä kesken pois, jos ei meno muutu. Ei lähtenyt, mutta buuasi kuitenkin. Hyvä niin.

Teatteri Telakan Ahti Karjalainen -elämä ja teot oli miellyttävää vaihtelua isojen talojen isojen koneistojen teatterille. Liian harvoin tulee mentyä Telakalle ja se harmittaa. Juha Hurmeella on hieno taito ottaa näytelmiinsä aika pieni siivu maailmaa, mutta käsitellä sitä sitten kunnolla. Tässä näytelmässä minua viehätti se, että ottaessaan kohteeksi Ahti Karjalaisen, joka on tavallaan jo muuttunut fiktiiviseksi henkilöksi ja muuntaessaan hänet yksityiseksi kokemukseksi, tämän koukeron kautta Karjalaisen kohtalo muuttuu jälleen sellaiseksi yhteiseksi asiaksi, josta jokainen voi tunnistaa jotain hyvin henkilökohtaista. Hauska kierre, tavallaan. Telakan esityksessä oli myös paljon hienoa näyttelijän työtä. Antti Laukkarinen, joka oli minulle ihan uusi tuttavuus, teki Karjalaisen sekä fyysisen virtuositeetin että suuren herkkyyden kautta. Piia Soikkelin Kukka taas oli riipaiseva esimerkki alkoholistiperheen lapsesta, joka piilottaa tunteensa kyynisen kuoren alle. Soikkelin näytteleminen oli häkellyttävän kevyen ja vaivattoman oloista. Ainut hieman moitittava piirre esityksessä oli, Hurmeelle tyypillinen, monologivoittoisuus, joka teki ajoittain sen seuraamisesta puuduttavaa. Mieluummin katson tekemistä ja dialogia kuin yksin puhumista, vaikka se olisi kuinka hyvin kirjoitettua.

/.../
Edit 2013: poistettu henk. koht. elämän ruotiminen.

Perhosesta ja sen merkityksestä

Nyt kun olen nähnyt, voin mielestäni myös kommentoida. Siis sitä Uralin perhosta tietenkin. Olen animaation ystävä yleisestikin ja ne, mitkä Katariina Lillqvistin animaatioista olen nähnyt, ovat olleet minusta ihania. Tästä pidin myös.

Elokuva oli todella kaunis ja sen symboliikka vahvaa ja ajatuksia herättävää. Ja siitä (joidenkin mielestä maailman kamalimmasta asiasta eli) Mannerheimin anaalipanosta sanon tämän: ei se minua hätkäyttänyt, toisaalta en olisi kokonaisuudessa kauheasti kaivannut, vaikkei sitä olisi ollutkaan. Mielestäni se, että Mannerheimin laatikkoimaisessa takaosassa olevasta reiästä sisään kurkistaessaan Uralin perhonen näki Madagaskarin, oli huomattavasti hienompi kohtaus, symboliikaltaan ihana. Varsinainen akti oli mielestäni tarpeeton, miesten välinen rakkaus ja hellyys oli elokuvassa läsnä muutenkin.

Elokuva oli kaunis ja surullinen, ja siinä näkyi paljon lämmintä huumoria. Ihan kohunsa ja järjestysmiespataljoonan arvoinen? Miksei.

Eniten minua tässä keskustelussa ovat järkyttäneet väitteet, joiden mukaan se, että Mannerheim esitetään bi-seksuaalina (tai homona, tässä keskustelussa näitäkään ei kukaan ole vaivautunut erottamaan toisistaan) jollain lailla lokaisi sankarin maineen ja tällaisen kunnianloukkauksen tekijät suorastaan kusisivat, eivät pelkästään Mannerheimin haudalle, vaan suurinpiirtein kaikkien sotiemme veteraanien ja kaatuneiden ja ylipäätään sodan kokeneiden päälle.

Hei ihan oikeesti! Kyseessä ei ole dokumentti vaan fiktio ja vieläpä symbolistinen sellainen, ei-yksi-yhteen-luettava. Lisäksi, mitä väliä? Jos Mannerheim paneskelikin miesten ja naisten kanssa, muuttaisiko se historiaa? Olisivatko Mannerheimin saavutukset jotenkin eriarvoisia, jos ne olisikin tehnyt bi-seksuaali?

Hesarin sunnuntaisivuilla Tommi Nieminen kirjoittaa näin: "Aikakauttamme on väitetty lukutaidottomaksi. Se saattaa pitää paikkansa. Ainakin reagoimme kuviin vahvemmin kuin tekstiin. Mannerheimia on nimittäin saanut pilkata kaunokirjallisuudessa, lauluissa ja kuunnelmissa jo pari vuosikymmentä ilman sen suurempaa närkästystä."

Niinpä, ja huvittavaa tässä on se, että nimenomaan animaatio, visuaalisista taiteista varmaankin marginaalisin, on juuri se, mikä tämän suuren närkästyksen aiheuttaa. Ehkä animaation marginaalius vertautuu myös seksuaalisiin marginaaleihin. Onko animaatio siis elokuvataiteen homo? Nukketeatteri teatterin? Ja tästä saa nyt ihan vapaasti vetää herneen nenään. Jos siis ei hallitse metaforan lukua.