23 lokakuuta, 2016

Näyttelijät nappuloina koneistossa

Kristian Smedsin edellinen ohjaus Suomen Kansallisteatterin residenssitaitelijana, Tabu - Ihmisen ääni, pyöritti suuren näyttämön teknisen koneiston avulla katsojan silmien eteen universumin kokoisia kuvia ja jätti näyttelijät ilman ääntä.

Just filming on jokaiselta ulottuvuudeltaan pienempi. Ollaan Willensaunassa, jonne kuljetaan punaisten samettiverhojen ja sankan teatterisavun läpi.

Näytelmä alkaa. Naista (Annamária Láng) kammataan pitkään ja hartaasti. Tulee mies (Juhán Ulfsak) puolikkaassa haarniskassa ja miekka kädessään ja kertoo lapsuuden muistonsa teatterin kulisseista. Tunnelma on lempeän humoristinen. He ovat näyttelijöitä työssään. 

Kuvaus alkaa, mies flirttaa pidättyvälle naiselle, mutta kun nainen ottaakin ohjat, kokee mies yhtäkkiä tulleensa fyysisesti ja emotionaalisesti loukatuksi. Haavoittuvuudella ja seksuaalisilla valta-asetelmilla leikitään, mutta vaaka ei koskaan keikahda aivan kokonaan kumpaankaan ääripäähän.

Lopulta näyttelijöiden asema selviää, kun näyttämöhenkilökunta ensin sotkee paikat, luo illuusion jostakin, jota on tapahtunut ja sitten siivoaa jäljet. Valta on heidän, näyttelijät ovat vain pieniä nappuloita koneistossa. 

Entisistä kommunistimaista tulevat näyttelijät - Láng Unkarista ja Ulfsak Virosta - tulkitsevat herkullisesti ikonista venäläisyyttä. Ylenpalttinen ystävällisyys kääntyy viistoon, kun babuskat alkavat dubata elokuvan seksikohtausta.

Yksittäisistä kuvista, puolikkaista kohtauksista koostuva Just filming on ylpeällä tavalla vaatimaton, samaan aikaan hieman kieli poskessa ja kohti hartautta pyrkivä.

Esityksen osa-alueet ovat kiinnostavan kitkaisessa suhteessa toisiinsa. Verneri Pohjolan, Pekka Kuusiston ja Timo Kämäräisen musiikki on räkäisen melankolista. Teemu Nurmelinin valot ja saksalaisen Lennart Laberenzin videoprojisoinnit ennemminkin rajaavat piiloon kuin nostavat valokeilaan. 

Ulfsak ja Láng ovat karismaattisia näyttelijöitä, joiden pelkkää olemista on kiinnostavaa katsoa. Yhtä kiinnostavaa on näyttämöhenkilökunnan työ, jonka Smeds nostaa samanarvoiseksi. Kuten kuuluukin.

Arkinen katunäkymä, seinälle kuin metsästyskivääri nostettu mikkipuomi, kynttilöiden väpättävä valo. Charles Bronsonin silmät Huuliharppukostajassa. John Malkowichin ja Debra Wingerin rakkaudeton akti Suojaavassa taivaassa.

Just filming -teoksen kuvat ovat kaikessa kaoottisuudessaan viimeiseen saakka rakennettuja. Joka kerran, kun kuvittelen ottaneeni sen haltuun, erehdyn.

*****
Kantaesitys Willensaunassa 14.10.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 19.10.2016

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...