07 huhtikuuta, 2017

Kuolema symbolien keskellä

Ensitunnelmani on "hyvä esitys, mutta en erityisemmin pitänyt siitä, enkä välittäisi nähdä uudelleen." Mitä pidempään ystäväni kanssa puhumme, sitä kiinnostavammaksi teos alkaa muuttua. Pitäminen tai ei-pitäminen, tykkää tai ei tykkää, se on lopulta sivuseikka.

Thomas Mannin novelliin perustuva Kuolema Venetsiassa on saanut ohjaaja-dramaturgi Michael Baranilta hyvin kirjallisen, lukuteatterimaisen ja samalla kuvataiteellisen, lähes installaatiomaisen käsittelyn. 

Tarja Simonen skenografia, Ville Toikan valo- ja Kristian Ekholmin äänisuunnittelu rakentavat näyttämölle monikerroksisen tilan, jossa näyttelijät tulkitsevat Mannin yksityiskohdiltaan runsasta tekstiä. Jokainen elementti, katosta tiimalasin lailla valuva hiekka ja hitaasti täyttyvä vesiallas ovat häpeämättömiä symboleja.

Näyttämöllä kohtaavat kaksi kirjailijaa: Jukka-Pekka Palon esittämä Mann itse sekä hänen kirjoittamansa henkilö Gustav von Aschenbach, jota tulkitsee Jukka Puotila. Kolmantena nähdään lapsenkasvoinen sellisti Artturi Aalto.

Ensimmäisen maailmansodan alla Venetsiaan matkustanut Aschenbach näkee Lidon kylpylähotellissa 14-vuotiaan puolalaispojan, jonka kauneuteen rakastuu silmittömästi. Mann kuvaa taitavasti vanhenevan miehen pojan kauneudessa viipyilevää katsetta. Mies pysyy etäällä, tyytyy ihailemaan vain kaukaa, mutta seuraa poikaa järkähtämättä helteessä, siroccotuulessa ja leviävässä sairaudessa paahtuvassa Venetsiassa.

Ottaa aikansa, että pääsen esityksen taajuudelle. Katsojasta piittaamatonta, jopa sitä väistävää ilmaisua on ensin vaikea hyväksyä. Puotilan ja Palon ilmaisut ovat myös hyvin erilaisia, mikä on täysin perusteltua, onhan toinen toisen luomus.

Puotilan Aschenbachissa on jotakin hyvin särkyvää ja haavoittuvaa. Kuumuudesta kärsivä keho ei pysy enää terävän mielen mukana. Nuoren pojan kauneus ja elinvoima ovat jotakin, jota hänen sielunsa janoaa.

Palon hieman kohotteinen ja korostetun teatterillinen ilmaisu puolestaan pitää kirjailijan etäisempänä. Kirjailijan ja henkilönsä suhde on kiinnostavan alisteinen. Vaikka he eivät draaman tasolla juuri kohtaa, on toisen valta toiseen nähtävissä.

Symboliikka kerrostuu esityksessä. Yhtäaikaa rapistuvat niin vanhenevan miehen ruumis, näyttämökuva, kaupunki kuin moraalikin. Nuoruuden ja vanhuuden, elämän ja kuoleman, kauneuden ja rumuuden rinnastava teksti on sukulainen Dorian Grayn muotokuvalle.

Esitys on estetiikassaan tinkimätön, katsojankin sietokykyä koetteleva. Välillä teksti ryöppyää valtoimenaan, enkä tahdo pysyä mukana. Välillä taas pysähdytään kuuntelemaan Aallon sellon taianomaista ääntä. 

Riippumatta siitä, pidinkö loppujen lopuksi esityksestä, sille on ehdottomasti annettava tunnustusta rohkeudesta ja kokonaisvaltaisesta ajattelusta.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Kuolema Venetsiassa
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 5.4.2017

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...