26 maaliskuuta, 2017

Grab them by the ..., Jemina!

Jyrki Karttusen nykytanssiteos Jeminan monta elämää teki minuun aikanaan vahvan vaikutuksenparikin kertaa. Heidi Räsäsen kirjoittamassa ja ohjaamassa sooloteoksessa keskeinen kysymys oli "kuka minä olen?", dragdiivan monet puolet olivat loputon lähde törkeälle tunteikkuudelle.

Jatko-osassa Jemina - The Great American Show kysymys on kehittynyt muotoon "kuka on hirviö?". Kaikki on isompaa, näyttämöitä on yhden sijasta kuusi ja Jeminan ympärillä pyörii oma entourage. Myös monet edellisen teoksen Jeminat palaavat näyttämölle (ja muutama hahmo myös muista Karttusen teoksista).

Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi Jeminan yksinäisyys ja suru, toisella katsomiskerralla mukaan tuli aimo annos vaarallisuutta. Tuo vaarallisuus on nyt saanut ronskisti poliittisen sävyn ja kuinka pelottavaa se voikaan olla! 

Jemina on uuden uljaan maailman presidentti, maan äiti, valtakunnan setä, ensimmäinen nainen ja diktaattori. Söpöjen mangalolitojen tanssiin lipsahtaa fasistisia käsiliikkeitä. Vaginasta nousee voima ja valta, militantit feministit tanssivat emansipaatiotaan tyttöpallit kilahdellen.

Cheerleaderit kannustavat pahoinpitelijöitä ja hyväksikäyttäjiä ja pian tsempparien lanteet keinuvat seksuaalisen uhkaavasti. Selkäpiitä karmii teoksen humoristiseen viittaan puettu tarkkanäköisyys maailman tilasta.

Ja sitten, samaan aikaan, ronskin räävitön esitys onnistuu koskettamaan intiimin herkillä hetkillään. 

Kun ennen Jemina itki äidin perään, huutavat nyt ammustehtaan naiset "Jemina, älä jätä!" tanssittuaan sitä ennen sydämeenkäyvän flamencon. Tanssi vie minut sentimentaalisten kyynelten rajalle ja takaisin sekunneissa. 

70-luvun lapsena koen vahvaa samastumista viattomiin pienokaisiin, jotka rukoilevat Äiti Jeminaa pilvenreunalla lykkäämään ydinsodan aloitusta, kun olisi se balettituntikin vielä tulossa. 

Lopulta, kuin varkain, antaa Jemina meille synninpäästön. Kauniita unia, höyrylaivoja ja pikajunia. Ja niin minä itken taas.

Jeminan virittämään päivään mahtui vielä kaksi aikuisille suunnattua nukketeatteriesitystä turkulaisen Aura of Puppets -verkoston pääkaupunkiin tuomalla Oh My Puppets! -festivaalilla.

Missing Amelia Earhart seuraa nimihenkilönsä viimeistä lentomatkaa samalla polveillen Earhartin elämässä. Merja Pöyhösen teos ei etsi vastauksia katoamiseen vaan koettaa täyttää maailman tärkeimmän ihmisen, Amelia Earhartin kokoista aukkoa. 

Pumpulipilvien keskellä etenevä esitys on harmonisesti toimiva, Heini Maarasen nuket ilmeikkäitä ja Pöyhösen näytteleminen niiden kanssa häkellyttävän taitavaa. 

Yön jo pimennyttyä illan viimeisenä esityksenä Räähkän luku on pakanallisista riiteistä ammentava nuken ja jouhikon yhteinen manaus. Alma Rajalan tanssi pelottavan nuken kanssa yhdistettynä Pekko Käpin karmivaan musiikkiin sitoo tunteikkaan ja kauhistuttavan esityspäivän langat tehokkaasti yhteen.

*****

HKT - Zodiak: Jemina - The Great American Show
Esitys 25.3.2017 Kaapelitehtaan Pannuhallissa

Kuuma Ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart
Käppi-Rajala-Räikkä: Räähkän luku - kauhunukkemystikaali
Esitykset 25.3.2017  Oh My Puppets! -festivaalilla Cirko - Uuden sirkuksen keskuksessa

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...